Kun kutakin edustajaa haastateltiin noin tunti, päästiin syvemmälle perusnäkemyksiin korulauseiden takana. Toki parkkiintuneemmat, leikkauspolitiikkaan sitoutuneemmat oikeistopoliitikot olivat varovaisia lausunnoissaan ja yrittivät silti saada asiansa kuulostamaan myönteiseltä. He saattoivat henkilökohtaisesti ottaa kantaa sen puolesta, että taiteelta ei leikattaisi, vaikka toivatkin rehellisesti esiin, että heidän puolueissaan kaikilla ei ole sama näkemys.
Yleisemmin ottaen RKP:n Stefan Wallin painotti vastauksissaan Svenska kulturfonden -säätiön asemaa, muuta säätiörahoitusta sekä yleisesti sivistystä ja vähemmistökulttuurien erityisen tuen tarvetta. Kokoomuksen Maija Perho myönsi, että hänen puolueellaan, kuten muutamilla muillakin, voisi olla peiliin katsomisen paikka leikkauspolitiikan onnistumisessa erityisesti kulttuurin suhteen, koska myös kokoomuksen arvoihin perinteisesti kuuluu sivistys. Perho painotti myös Taiku-ohjelmaa (Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -toimintaohjelma) ja taiteesta nauttimista kansalaisten perusoikeutena. Kristillisten Esa Erävalo oli ehkä haastatelluista filosofisesti pohdiskelevin, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut, ettei vastauksissa olisi ollut konkretiaa. Hän painotti vastauksissaan taiteen tehtävää totuuden ilmentäjänä, ihmisen henkistä kehitystä tukevana, mutta piti toisaalta tärkeänä tunnustaa rahojen vähyys – ehkä siksi, että hän oli juuri ennen haastattelua ollut valtion budjettia käsittelevässä tilaisuudessa.
Keskustan Anu Vehviläinen painotti vastauksissaan sitä, että sivistys, kulttuurista nauttiminen ja taiteen tekeminen kuluu kaikkialle Suomeen, myös kasvukeskusten ulkopuolelle. Valtion tulisi tulla vastaan, kun kunnissa tehdään rohkeita kulttuuriavauksia ja halutaan profiloitua tavalla tai toisella taiteen suuntaan. Toisaalta Vehviläinen myös kritisoi jossain määrin liiallista leikkauspolitiikkaa vaikka myönsikin talouden kovat ajat. Perussuomalaisten Ritva Elomaa oli pitkälti samoilla linjoilla ja painotti erityisesti, kuten jossain määrin myös Perho ja Vehviläinen, että hän joutuu tekemään puolueensa sisällä töitä nykytaiteen, kulttuurin ja liikunnan tärkeyden tunnustamiseksi. Elomaan vastauksissa korostui myös taiteen terveys- ja hyvinvointivaikutukset. Häneltä kysyttiin myös miksi perussuomalaisten varjobudjetissa kritisoidaan yleishyödyllisten säätiöiden, kuten Suomen Kulttuurirahaston, asemaa verotuksessa. Hän myönsi asian ongelmallisuuden taiteen kannalta, muttei varsinaisesti kritisoinut puolueensa varjobudjettia. Muutos 2011 -puolueen Kyuu Eturautti korosti puolueensa linjan mukaisesti sananvapautta, suoraa demokratiaa ja byrokratian vastaisuutta. Hän toi hyvin esiin myös ruohonjuuritason kulttuuriyrittäjyyden ongelmia ja muita kulttuurin tukimuotoja suoran rahoittamisen sijaan. Piraattipuolueen Arto Lampila korosti omissa vastauksissaan jossain määrin samoja asioita, mutta toi esiin erityisesti joukkorahoituksen mahdollisuuden sekä tietenkin tekijänoikeusjärjestelmästä luopumisen ja sen kompensoinnin.
SDP:n Sara Paavolaisella oli hallussaan kulttuuripuolen lukuja ja tilastoja. Periaatteen tasolla taide on hänelle identiteetin ja toiseuden ymmärtämistä ja siten aivan perustavia asioita elämässä. Toisaalta reaalipoliitikkona hän näki taloudellisen tilanteen ongelmallisuuden, ja esitti erilaisia vaihtoehtoja sille, miten taistella kulttuurin ja taiteen puolesta. Vihreiden Outi Alanko-Kahiluodolla oli kenties kaikkein yksityiskohtaisin näkemys siitä, missä ollaan ja mihin pitäisi mennä. Realistisia lähtökohtia unohtamatta hän puolusti pientä ja kokeilevaa taidetta, moniäänisyyttä, itsensä työllistäjien asemaa ja näki useita ongelmakohtia nykyjärjestelmässä, mutta myös erilaisia mahdollisuuksia taiteen rahoittamisen uusiin muotoihin. Vasemmistoliiton Silvia Modig oli pitkälti niin samoilla linjoilla, että on kieltämättä vaikea nähdä oleellisia eroja Modigin ja Alanko-Kahiluodon näkemysten välillä. Ehkä Modig esitti asiansa hieman kiihkeämmin ja painotti taiteilijoiden sosiaaliturvaa ja perustuloa sekä taiteen kaikille kuulumista vielä Alanko-Kahiluotoakin enemmän. SKP:n Juha-Pekka Väisänen puolestaan toi esiin pitkälti samoja asioita kuin Modig, mutta kritisoi korostetusti vallitsevia ajattelutapoja. Hän toi kriittisesti esiin tehtyjä taloudellisia valintoja ja diskursiivisia valtarakenteita. Hän myös painotti, että taiteilijan tehtävänä on määritellä taidetta, ei instituutioiden, ja juuri siten taiteesta tulee poliittista ja radikaalia. Hän näki, että tässä suhteessa instituutiot ja poliitikot laahaavat auttamatta kaukana taiteilijoiden perässä.
Kaikki erilaiset näkemykset tulivat laajuudessaan ehkä selkeimmin esiin, kun esitimme kysymyksen taiteen ja talouden yleisestä suhteesta. Kysymys ja sen tarkentavat jatkokysymykset koskivat sitä, missä määrin taide on nähtävissä osana yhteiskunnan infrastruktuuria, millä tavoin taide on itseisarvo, mutta myös välinearvo yhteiskunnalle, ja voiko taide antaa jotain perustavaa taloudelle yhtäältä elvyttävänä tulevaisuusinvestointina, ja toisaalta koko yhteiskunnan suunnan kyseenalaistajana.
Taustaa
• Mustekala haastatteli tammikuussa 2015 yhdentoista eduskuntavaaleissa ehdolla olevan puolueen edustajia. Mukaan saatiin kaikki suurimmat puolueet.
• Haastattelussa kävivät vuorollaan: Stefan Wallin (RKP), Juha-Pekka Väisänen (SKP), Sara Paavolainen (SDP), Arto Lampila (Pir), Maija Perho (Kok), Outi Alanko-Kahiluoto (Vihr), Esa Erävalo (KD), Kyuu Eturautti (M11), Silvia Modig (Vas), Anu Vehviläinen (Kesk) ja Ritva ”Kike” Elomaa (PS)
• Puolueiden edustajilta kysyttiin mm. henkilökohtaisesta suhteesta taiteeseen, puolueen taidepolitiikan periaatteista sekä näkemyksiä taiteen tehtävästä yhteiskunnassa, taiteen ja talouden suhteesta, taiteen rahoittamistavoista, monikulttuurisuudesta, taidekasvatuksesta, kritiikistä ja tutkimuksesta.
• Haastattelut kuvattiin Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä. Haastattelijana oli Marko Gylén ja videot kuvasi, leikkasi ja ohjasi Risto Viitanen.
Haastattelujen muut osat:
1: Taiteen suhde yhteiskuntaan
3: Taiteen rahoittaminen
4: Taideosaaminen