29.10.2008 Tarja Rannisto
Tarinat vaikuttavat merkittävästi mielikuviimme ympäristöstä. Ympäristö koetaan usein fiktioiden kautta, ja toisinaan tietyissä paikoissa mieleemme nousevat paitsi fiktion visuaaliset kuvaukset ja maisemat myös itse fiktion tapahtumat, jotka vaikuttavat ympäristön tulkintaan. Ympäristön ja fiktion suhdetta tarkasteltiin myös Ympäristö täynnä tarinoita seminaarissa, jonka järjesti Kansainvälinen soveltavan estetiikan instituutti syyskuussa 2007 Lahdessa. Aihe on siinä määrin kiehtova, että seminaarin esityksistä julkaistiin samanniminen kokoelmateos lokakuussa 2008 (Toim. Arto Haapala & Virpi Kaukio, Unipress, 231s.). Teoksen kirjoittajat ovat suomalaisia ympäristöalan tutkijoita ja taiteilijoita. Viimemainitut tarkastelevat teoksissaan ihmisen, ympäristön ja kulttuurin suhteita.
Kirjan artikkelit muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden ympäristöestetiikan moninäkökulmaisesta tutkimusalasta. Akateemisen lähestymisen tueksi kirjoituksissa myös sovelletaan nykyteorioita laajasti eri taiteenaloihin ja valotetaan aihetta lukuisten taideteosten kautta.
Teoreettinen ja konkreettinen ympäristöestetiikan ote vuorottelevat kirjassa. Teos jakautuu neljään osaan, joista ensimmäisessä ympäristö otetaan haltuun teoreettisen pohdinnan avulla ja viimeisessä luvataan taiteellista haltuunottoa. Haltuunotto on kuitenkin melko vahva pyrkimys ympäristöestetiikassa, sillä, kuten Virpi Kaukio toteaa omassa artikkelissaan, ympäristö on avoin lukemattomille perspektiiveille, minkä vuoksi sitä ei voi koskaan ottaa täysin haltuun. Kirjan toinen ja kolmas osa paneutuvat aistikokemusten ja kuvitteellisen todellisuuden kautta ympäristön monimerkitykselliseen kohtaamiseen.
Ympäristökokemuksen lähestyminen
Ensimmäinen kirjoitus, Oulun yliopiston maantieteen professori Pauli Tapani Karjalaisen ”Paikka, aika ja elämän kuva” ottaa lukijastaan heti intensiivisen otteen. Karjalainen esittää, että eletty ympäristö muodostuu ainutlaatuisella tavalla paikan, ajan ja elämän kuvan orgaanisesta ykseydestä. Näiden kolmen elementin kokonaisuus tarvitsee Karjalaisen mukaan kertovan subjektin. Pelkästään aistien kautta merkitystä ei voida rakentaa, se avautuu vasta kielen avulla, kuten Karjalainen toteaa viitaten Hans-Georg Gadamerin näkemykseen ihmisen kielellisestä maailmassa olemisesta.
Karjalainen kirjoittaa aiemmista artikkeleistaan (muun muassa Ympäristön eletty mieli, 1987 ja Place and embodiment teoksessa Proceedings, International Congress of Aesthetics 1995: 1997) tutuksi tulleeseen poeettiseen tapaansa ja valottaa aihetta kirjallisuudesta valikoitujen lainauksien avulla. Artikkelin graafinen ilmiasu toimii oivaltavasti tehokeinona ja käsitteitä selventävästi.
Teoksen toisessa artikkelissa Kirsi Laurén, perinnetutkija Joensuun yliopistosta, kertoo metsän erityisen läheisestä merkityksestä suomalaisille ja metsässä ”kotona olemisesta”. Laurén analysoi erään kirjoituskilpailun tuloksena saatuja tekstejä suomalaisten todellisiin, omakohtaisiin metsäkokemuksiin.
Artikkelissa tarkastellaan tunneherkkyyttä ja suomalaisten halua pohtia luonnossa olemista ja luonnon merkitystä, mikä johtaa intensiiviseen vuoropuheluun luonnon kanssa. Tämä vaikuttaa myös kokemuksen laatuun syventäen. Artikkelin otsikkoa ”Metsässä suomalainen on kotonaan”. Kertomukset metsän läheisestä merkityksestä voidaan toki pitää liitoiteltunakin, erityisesti jos ajatellaan suomalaisten kiihtyvää kaupunkilaistumista, liikettä metsästä poispäin. Kuinka moni nykysuomalainen voi rehellisesti vielä sanoa tuntevansa metsän kuin kotinsa?
Estetiikkaa kaupunkiympäristöissä
Toinen osa, Ympäristö nähtynä, kuultuna ja elettynä antaa lupauksen ympäristöstä juuri tällaisena kokonaisvaltaisena aistikokemuksena. Artikkeleissa tulkitaan ympäristöä ja sen esteettistä kokemista eri taidemuotojen kautta. Heti alussa tutkija ja valokuvataiteilija Juha Suonpää avaa ympäristön merkityksiä valokuvataiteessa ja käsittelee paikallisuutta ja identiteettiä kansainvälisessä kulttuuriviennissä.
”Banaalien ympäristöjen estetiikka Aki Kaurismäen elokuvissa” analysoi tilallista marginaalisuutta. Ympäristökasvatuksen professori Sirpa Tanin mukaan Kaurismäen elokuvien kaupunkimaisemat tarjoavatkin esteettisesti vaikuttavan matkan ”urbaanin ympäristön määrittämättömille vyöhykkeille, joutomaille ja mentaalisille kaupungin laidoille.”
Tani valottaa kiinnostavasti elokuvien sisältöä. Kerronnallisen lähestymisen lisäksi hän tuo esiin elokuvien arjen merkityksellisyyttä korostavan näkökulman, jolloin arkisesta ja latteasta tulee ylevää ja kaunista. Tani toteaa oikeutetusti arjen jäävän riittämättömän huomion ulkopuolelle siitäkin huolimatta, että suurin osa elämästä sijoittuu arkisiin ympäristöihin.
Puhe uusista kaupunkiasuinalueista herättää usein ensin – ainakin minulle – mielikuvan kaupunkierämaasta. Arnold Berleantin metaforan mukaan kaupunkierämaa näyttäytyy vihamielisenä ja tuntemattomana. Betonilähiöstä ja uudemmista erivärisistä ”linnunpöntöistä” koostuvista asuinalueista on vaikea saada otetta. Tällaiset alueet jäävät helposti vieraaksi, epäkiinnostavaksi ja persoonattomaksi, ja ulkopuolisuuden tunne jää oleelliseksi osaksi kokemusta.
Jotta näin ei kävisi esim. Helsingin Arabianrannan uudelle asuinalueelle, sitä elävöitetään sijoittamalla taideteoksia tarkoin mietittyihin tiloihin. Taiteen toivotaan myös edistävän asukkaiden kotona olemisen tunnetta ja paikan merkityksellistämistä.
Taidekoordinaattori Tuula Isohanhi kertoo, kuinka hän etsii uusia tarinoita Arabianrannan asukasviihtyvyyden lisäämiseksi. Isohanhen artikkeli on ennakkoaseita uhmaava innostava kuvaus standardiympäristön muuttamisesta eläväksi ja inspiroivaksi kotiseuduksi. Hän kertoo alueen tutuksi tekemisestä ja paikan laadullisten elementtien tunnistamisesta ja tunnelmien tavoittamisesta. Lukijalle selviää lisäksi, kuinka ja millä perusteella alueelle sijoitettavia taideteoksia valitaan.
Isohanhen mukaan ainakin luonnon merkitys ja jättömaan estetiikka näkyvät monissa teoksissa joko aiheena tai materiaalina. Tarinat ja ympäristötaide näyttävätkin olevan osa alueen muuttumisen prosessia. Tätä Isohanhi tarkoittaa todetessaan teoksien edistävän asukkaiden yhteishenkeä ja toimimista yhdessä.
Artikkelia lukiessa mieleeni tulee Maurice Merleau-Ponty (1908–1961), ranskalainen filosofi, joka puhuu henkisestä ja fyysisestä suhteesta eletyn tila-käsitteen yhteydessä. Myös asuinalueesta voidaan puhua rajattuna tai määrättynä alueena, tilana, jonka sisällä voidaan kuvitella tapahtuvan jotakin tai jonka voidaan ajatella olevan jotakin toimintaa varten. Tilan tavoin asuinympäristö voidaan kokea alueena, joka tehdään tutuksi liikkumisen ja taidekokemuksen kautta.
Ekokritiikkiä ja luontokuvien ironiaa
Kirjan kolmas osa jatkaa ympäristön merkitykselliseksi tekemistä fiktiivisten kirjoitusten kautta. Fiktiivisten merkitysten näkeminen ympäristössä on näkökulmaltaan kuitenkin varsin antroposentristä, ihmiskeskeistä, mutta liittyy vahvasti juuri kulttuuriseen ympäristön kohtaamiseen. Silloin, kun paikka koetaan esimerkiksi historiallisesti tunnettujen tapahtumien kautta, ympäristön kohtaaminen ja arvottaminen eivät ole pyyteetöntä, vaan kokeminen värittyy kokijan kulttuurisen taustan ja historiallisen tietoisuuden kautta.
Ympäristön tulkinnallinen lähestyminen nousee vahvasti esille Ympäristö kirjoitettuna – osan teksteissä. Artikkelissaan ”Kävelyllä kuvitteellisessa ympäristössä” ympäristöestetiikan tutkija Virpi Kaukio johdattaa lukijan Lontooseen. Hän kertoo elävästi omasta kokemuksestaan kahdesta eri kävelyreitistä, jotka hän toteutti Neil Gaimanin romaanin Neverwhere, 1998 ja Philip Ridleyn romaanin Vincent River, 2000 pohjalta. Löytyvätkö fiktioissa esitetyt paikat todellisuudesta ja jos, niin millaisen ympäristökokemuksen antaa fiktion sekoittuminen todellisuuteen? Kirjoittajan mukaan ainakin sen, ettei ole olemassa vain yhtä oikeaa tulkintaa ympäristöstä.
Koska aistihavainto on hetkellinen ja sidottu havaintotilanteeseen, se ei voi olla ennalta annettu tai muuttumaton. Siten myöskään elettynä tilana ympäristö ei voi – aktuaalisuuden ja hetkellisyyden takia – olla staattista. Tietty ympäristö havaitaan aina erilaisena ja se merkitsee eri asioita eri havaitsijoille.
Lintumotiiveista suomalaisessa luontorunoudessa väitöskirjaa tekevä Karoliina Lummaa tuo esiin ympäristön käänteisen puolen, miltä sairastunut metsä tuntuu. Kirjoituksessaan ”Sairaat ja pahat metsät suomalaisessa runoudessa” Lummaa esittää, miten suomalaisessa runoudessa todellisuutta ja maailmankuvaa on jäsennetty metsäkuvaston avulla. Metsä kuvastaa alkukotia, paikkaa, jossa arkiset roolit väistyvät ja koetaan vapauttava irtautuminen; ”sielumme puhdistuu”, kuten joskus kuulee sanottavan. Metsä halutaan kokea rauhoittavana ja rentouttavana paikkana, jolloin kiireet kutistuvat ja häipyvät.
Voimakkaimmillaan luontokokemuksessa muodostuu sellainen yhteenkuuluvuus luontoon, että ihminen kokee olevansa ikään kuin tyhjyydessä, jonka luonto täyttää: aistit valpastuvat, jolloin pieninkin ääni, heikoin tuulen henkäys, hienoin värin vivahde ja pehmein tuoksu tulevat havaituksi.
Luonto ei kuitenkaan ole aina näin positiivisia mielteitä herättävä, vaan se aiheuttaa myös ahdistusta. Kun odotetun kaltainen luonnon kauneus jää kokematta, rahoittava yhteys häiriintyy. Lummaa tarkastelee sairauden ja tuhon kuvastoa ympäristökirjallisuuden apokalyptisessa retoriikassa. Eittämättä yhdessä teoksen vaikuttavimmassa artikkelissa hän tulkitsee hyvän ja pahan vastakkainasettelua ja luonnon kuolemaa muun muassa ekokriitikko Greg Garrardin näkemyksen ja Hannu Salakan ”Kuumetsä” runon kautta. Runon mystinen käärmemies jäi kiehtomaan mieltäni vielä kauan artikkelin lukemisen jälkeenkin.
Toni Lahtisen ekokriittinen tulkinta peilaa ihmisen ja luonnon suhdetta erämaa-motiiviin sekä kirjalliseen ja kulttuuriseen metaforaan maasta naisena. Erämaa-motiivia Lahtinen tutkii Timo K. Mukan romaanissa Kyyhky ja unikko. Lahtinen on kirjallisuuden tutkija Tampereen yliopistossa erityisaiheenaan ekokriittinen luontokuvaus Mukan tuotannosta.
Ympäristökokemuksen tarkastelua kirjallisen fiktion kautta jatkaa Oulun yliopistossa kirjallista maantiedettä tutkiva Juha Ridanpää. Kirjoitus on kiintoisa tutkielma pohjoisen luonnon myyteistä ja stereotypioista, joita Ridanpää käsittelee muun muassa peräpohjolassa syntyneen Rosa Liksomin kirjoitusten kautta. Liksomin teoksissa Lapin tuntureiden karun kauneuden tulkinta ilmentää Ridanpään mukaan ironiaa ja luonto esiintyy ”myyttisyyttä ylläpitävänä kliseisenä ja yhteiskunnallisena kuvitelmana”. Lisäksi Ridanpää pohtii Liksomin autenttisuuden tavoittelun motiivia luontoromantiikan ja saamelaisen elämän kuvauksessa.
Tilan haltuunottamisen problematiikkaa
Viimeisessä osassa ympäristö otetaan lopulta haltuun taiteellisesti, osuudesta vastaavat toimittaja- kirjailija Kalle Veirto ja valokuvaaja Markus Henttonen. Veirto kertoo omasta kokemuksestaan kotikaupungistaan Lahdesta. Artikkelin pääosassa on kuitenkin hänen tätä teosta varten kirjoittamansa novelli – tai kertomus ”Mirri”.
Kirjan päättää Henttosen valokuvakatselmus ihmisen ympäristöstä. Hänen työssään yhdistävänä tekijänä on liikkuminen ja uusien ympäristöjen näkeminen. Henttonen kuvaa tavallisten ihmisten arkisen toiminnan ympäristöjä, kaupunkien keskustoja, uimarantoja, takapihoja sekä kattonäkymiä, joissa tavoitetaan paikattomuuden tunne: kuvat voisivat olla otettuja missä vain.
Kuva:Lauri Nykopp
Henttosen kuvissa tärkeää onkin tarina, ei näkymä. Merleau-Pontyn mukaan ympäristöä eletään ruumiin liikkeillä, paikka merkityksellistyy vasta ihmisen toiminnan kautta, jonka lainalaisuuksia Henttonen pyrkiikin kuvissaan tavoittamaan. Todellisia tarinoita kertovat myös Henttosen ottamat lähikuvat ihmisistä. Kuvat on otettu ihmisten tietämättä, mikä tekee autenttisuuden vaikutelman käsin kosketeltavaksi. Kuvien ihmiset ovat Henttosen mukaan usein ulkomaalaisia ainakin syntyperältään, mikä tuo kuviin ristiriidan paikan vierauden ja tuttuuden välillä. ”Ehkä he eivät ole vielä löytäneet paikkaansa”, toteaa Henttonen.
Lopuksi: äänekäs pieni huomautus kirjan ulkoasusta
Teoksen visuaalinen ulkoasu herättää ristiriitaisia ajatuksia. Artikkelit alkavat sisältöön viittaavalla valokuvalla, ja artikkeleita on kuvitettu useammallakin ympäristö- tai luontoaiheisella kuvalla, tämä on asiallista. Sivujen ulkoreunoissa olevat marjapuuron väriset raidat ja kulmissa olevat ympyröiden ja kasvien päällekkäinen sekamelska sen sijaan kummastuttavat. Onko teosta yritetty keventää ja pyritäänkö tällä tavalla tekemään tärkeää ja ajankohtaista aihetta helpommin lähestyttäväksi myös asiantuntijapiirin ulkopuolisille lukijoille? Ulkoasu palauttaa mieleen vääjäämättä lapsuuden ystävä-kirjat tai lahjakirjoina mainostettavat aforismikokoelmat. Tätä harmittavaa vaikutelmaa lisää vielä sivujen kiiltävä materiaali. Teoksen aiheeseen olisi mielestäni sopinut – ja ehkä vielä syventänyt – jokin karhea, luontoläheisempi paperipinta.
Kirjoittaja on ympäristöestetiikan jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa.