Anne Rysti
”Ukko Nooa, Ukko Nooa eläimet arkistoi.
Ukko Nooa, Ukko Nooa lauloi hii-o-hoi!”
Näin lauluyhtye Rajaton laulaa Suomen lasten lauluja -levyllä Ukko Nooan arkistossa –laulussa. Arkisto sanaa käytetään hauskana sanaleikkinä Nooan arkista, mutta se tuo esille hyvin arkistoihin, arkistointiin ja tiedon tallentamiseen liittyviä merkityksiä. Arkistot ajatellaan yleensä vanhoiksi paikoiksi, jotka ovat aikaa sitten (melkein Nooan ajoista lähtien) koottuja. Arkistot ovat faktan ohella myös fiktion ja legendojen (kuten tarina Nooan arkista) säilytyspaikkoja. Lisäksi arkistointiin liittyy mielikuva säästämisestä, säilyttämisestä ja jopa uhanalaisen tiedon pelastamisesta (kuten Nooa pelasti eläinlajit arkkiinsa). Arkistointi on aina myös aktiivista toimintaa. Arkistot eivät synny itsestään, jonkun täytyy ne koota ja päättää, mitä niihin tallennetaan (tässä laulussa toimijana on Ukko Nooa).
Minua viehättää laulun sanoituksessa se, että digiajan lapsille opetetaan arkistoinnin käsitteitä. 2000-luvulla syntyneet lapset ovat kasvaneet siihen, että vastaus lähes kaikkiin kysymyksiin löytyy tietokoneelta. On silti hyvä tietää, että on olemassa virallisia muistiorganisaatioita, joissa tieto on sekä tieteellisesti organisoitua että lajiteltua. Monilla virallisilla arkistolaitoksilla ja museoilla on myös omat sähköiset arkistot ja kokoelmia tallennetaan yhä enenevässä määrin digitaaliseen muotoon, jotta ne palvelisivat tämän päivän tarpeita paremmin. Toisaalta monet ns. epäviralliset arkistot ja kokoelmat internetissä täyttävät monet perinteisen arkiston tehtävät.
Eroaako digitieto lopulta ns. arkistojen ja museoiden virallisesta tiedosta? Lainsäädäntö sääntelee joidenkin materiaalien julkista sähköistä levittämistä, mutta onko tietotekniikka ja internet tuoneet meille tiedonvaltatiet ja modernit arkistot kotiin? Voisiko perinteisellä arkistoinnilla olla oppimista digikokoelmista? Vai pitäisikö epävirallisten digitaalisten kokoelmien nähdä itsensä myös arkistoina? Tai voisivatko nämä erilaiset tallennusmuodot vastakkainasettelun sijasta täydentää toisiaan? Nykyään lähes jokaisella museovieraalla tai taidetta ja kulttuuriperintöä kohtaavalla henkilöllä on mukanaan jokin tallennusväline. Miten mahdollisuus ikuistaa kaikki taide- ja kulttuuriperintökohtaamiset on muuttanut itse teoksen kohtaamista tai siihen suhtautumista? Voiko kaiken tallentamaan pyrkivällä toiminnalla olla jopa taiteen arvoa laskeva vaikutus?
Tarkastelen tässä esseessä tallentamisen ja arkistoinnin problematiikkaa. Esimerkkinä käytän yhtä internetin suosituinta videopalvelua, YouTubea. Tarkastelen sen toimintaa kulttuuriperinnöllisestä arkistonäkökulmasta. Onko YouTubesta muodostunut uudenlainen demokraattinen audiovisuaalinen arkisto ilman byrokraattisia säännöstelyjä ja luokittelua? YouTube sisältää laajan valikoiman aineellista ja aineetonta kulttuuriperintöä paikalliselta tasolta aina kansainvälisiin ajanilmiöihin. Auttaako se meitä muistamaan erilaiset ilmiöt perinteisiä arkisto-organisaatioita paremmin vai osallistuuko sekin vain valtavan kasvottoman arkistomassan kasvattamiseen?
Kulttuuriperinnön perinteiset muistiorganisaatiot: arkistot ja museot
Ajankulun kokeminen on kaikkien ihmisten elämään välttämättä kuuluva ilmiö. Muistiin tallentuu ihmisen tärkeäksi ja merkittäviksi kokemat asiat. Koska ihmisaivot eivät riitä kaiken muistamiseen, tärkeä osa muistamisprosessia on myös unohtaminen. Tärkeiden muistojen arvo perustuukin osittain siihen, ettei ihminen pysty muistamaan kaikkea. Yksilöllisen muistin lisäksi on ihmisen sosiaalisen luonteen vuoksi olemassa kollektiivinen muisti. Kollektiivisen muistin perustana ovat yhteisten asioiden merkityksellisyys ja halu muistaa ja jakaa niitä eteenpäin, jopa yli sukupolvien. Tuloksena syntyy kulttuuriperintöä, johon kuuluu jatkuvuus. Yhteisössä kaikkien ei tarvitse muistaa kaikkea. Tiedon siirtymiseen riittää, että joku muistaa ja jakaa tiedon tai muiston eteenpäin. Perintö ei näin siirry seuraavalle sukupolvelle täysin samanlaisena. Seuraaville sukupolville siirtyi vain oleellinen tieto. (Harrison 2012.)
U3C8736. Lux Helsinki.
Antti Pussinen & Martta-Kaisa Virta: Medicine City.
Photo: Marina Ekroos.
Moderniin aikaan, jonka katsotaan lähteneen liikkeelle Valistuksesta, liittyy ihmisen halu kontrolloida aikaa ja sen kulumista. Syntyi erilaisia virallisia muistiorganisaatioita, joiden tarkoitus oli säilyttää kulttuuriperintömme niin, että sen olennaiset piirteet säilyivät seuraaville sukupolville. Kaikkea ei kuitenkaan voi säilöä edes arkistoon, joten myös virallisten muistiorganisaatioiden on tehtävä valintoja siitä, mikä on säilyttämisen arvoista? Mitä muistetaan? Kenen muistoja säilytetään? (Cook & Schwartz 2002.)
Museoiden ja arkistojen tuottama tieto ja antama kuva menneestä ovat saaneet paljon kritiikkiä. Organisaatiot käyttävät valtaa muokatessaan ja päättäessään, mikä menneestä on säilyttämisen arvoista. Keskustelua käydään myös arkistointi- ja tallennusperiaatteista. Tallennuskriteerejä tulee jatkuvasti lisää jo olemassa olevien jatkoksi. Samaan aikaan aikaisempien kriteereiden tärkeyttä ei tarkasteta tai kyseenalaisteta (Viljanen 2013).
Arkistoimiseen ja museoesineiden ja -kokoelmien keräämiseen liittyy aina valtaa ja valintoja. Yhtenä esimerkkinä on nationalistisen aatteen vaikutus virallisien kansallismuseoiden ja – arkistoiden syntyyn ja niiden sisältöön. 1800-luvun nationalismille oli tyypillistä määritellä viralliset ja oikeat kansalliset tunnusmerkit, muistot ja perinnöt. Tämä näkyy edelleen monissa kansallismuseoiden kokoelmissa. Nationalismin nimissä kootut kokoelmat rajoittuvat tietyn kansallisvaltion rajojen sisälle. Tämä ei välttämättä palvele kansan alkuperää ja todellista historiaa. Toisaalta imperialismin ajalla vietiin paljon kreikkalaisia, egyptiläisiä ja roomalaisia arvoesineitä muiden maiden museoihin. (Watson 2011.)
Kritiikin kohde perinteisiä ja virallisia muistiorganisaatioita kohtaan on ollut myös niiden epädemokraattisuus. Ne ovat alun perin syntyneet palvelemaan hallitsijoita ja eliittiä. Ylempi kansanosa on ollut vallankäyttäjänä kokoelmien sisältöä valittaessa. Useat arkistot ja museot kertovat ns. paremmanväen sekä miesten historiasta matalampien yhteiskuntaluokkien ja naisten historian kustannuksella. (Müske 2010.)
Yksi tapa purkaa tätä epädemokraattista tallennusperinnettä on ollut tallennus- ja arkistointikriteerien lisääminen kattamaan laajempaa kokonaisuutta. Toimintatapa on tuonut muistiorganisaatioille uusia ongelmia. Miten käy kollektiiviselle muistille ja lukuisille muistiorganisaatioille, kun ne kuormittuvat ja muistot kasautuvat? Kasautuvuuden uhkana on muistojen arvon lasku. Tärkeät teokset hukkuvat massaan ja varastojen uumeniin. Voiko teoksen arvo perustua siihen, että me tiedämme sen olevan jossain varastossa tai tiedostona koneella?
YouTube audiovisuaalisena arkistona
Vaikka YouTube ei ole virallinen arkisto, se täyttää monet arkiston tunnusmerkit. Toisaalta se vastaa perinteisten arkistointilaitosten saamaan kritiikkiin. Virallisten arkistointilaitosten periaatteiden mukaisesti myös YouTube perustuu avoimuudelle ja julkisuudelle. YouTube palvelee sekä historiallisena että nykyajan muistiorganisaationa. Sieltä löytyy audiovisuaalista materiaalia ensimmäisistä elokuvakokeiluista 1900-luvun alun avantgardististen kokeilujen kautta nykytaiteen videoteoksiin. YouTube on sekä ammatti- että amatööriteosten kokoelma. Sieltä löytyy jopa kokonaisia tv-sarjoja, elokuvia, dokumentteja, asiaohjelmia ja uutisia. Toisaalta siellä on lukuisia kotivideoita. Parhaimmassa tapauksessa samasta aiheesta löytyy sekä ammattilais- että amatöörituotantoa. Myös vähemmistöt ovat saaneet siellä äänensä kuuluviin. YouTube on näin paljon laaja-alaisempi muistiorganisaatio kuin kansalliset arkistot. YouTube monipuolistaa kulttuuriperintöä. Audiovisuaalinen materiaali luo myös uudenlaista kuvaa muistetusta historiasta. Erilaisista historiallisista tapahtumista ja poliittisista kuohunnoista, jotka ovat tapahtuneet audiovisuaalisten tallenteiden ajalla, löytyy monenlaista materiaalia, ei vain virallisesti hyväksyttyjä dokumentteja.
YouTube
Audiovisuaalisella materiaalilla on merkittävä asema aineettoman kulttuuriperinnön säilymiselle. Audiovisuaalinen kulttuuri on palauttanut puhekulttuurin takaisin kommunikoinnin ja viestinnän keskiöön (Kunelius 1997, 39-40). Tämä on varmasti osaltaan vaikuttanut myös vanhojen audiotiivisten perinteitten arvonnousuun ja niiden keräämiseen ja tallentamiseen. YouTuben lukuisat kotitallenteet vastaavat tähän. Museolaitosten ongelmaksi muodostunut esineellisen kulttuurin räjähdys näkyy myös YouTube videoissa ja tallentuu sinne. Yhtenä ilmiönä YouTubessa on erilaiset ohje- ja korjausvideot. Jo nyt YouTubesta löytyy korjaus- ja entisöintiohjeita tuotteille, joita ei enää valmisteta.
YouTuben ongelmat arkistonäkökulmasta
Modernin arkistolaitoksen lisäksi YouTubesta löytyy yhtäläisyyksiä 1700-luvun arkistojen ja museoiden esivaiheeseen kuriositeettikabinetteihin. Nekin olivat yksityisten henkilöiden keräämiä kokoelmia oman mielenkiinnon mukaan. Niiden tarkoitus oli esitellä maailman ihmeitä turvallisesti omassa tutussa ympäristössä. Ne toivat kaukomaat lähelle ja antoivat tyydytystä ihmisten uteliaisuudelle vierasta kohtaan ilman, että itse joutui vaarantamaan henkensä vaarallisella matkalla. Ne myös muovasivat identiteettiä luomalla eroa meidän ja muiden välille. (Snickare 2011.)
YouTube ei ole virallinen arkisto, joten siltä puuttuvat materiaalin järjestelmälliset dokumentointimenetelmät. YouTuben jatkuvasti muuttuvan luonteen vuoksi olisi mahdotonta pitää listaa sen kaikista videoista tai tehdä niitä koskevaa luokittelua. Vaikka tämä ominaisuus voidaan nähdä demokraattisena piirteenä, se voi myös toimia tiedon kätkijänä. YouTubesta löytää aineistoa vain hakusanoilla. Pitää siis tietää, mitä etsii.
Vaikka YouTube on periaatteessa kaikille avoin, sen käyttö vaatii kuitenkin erityisiä tietoteknisiä välineitä ja niiden hallintaa. Tämän vuoksi kaikilla ei ole sinne pääsyä. Maailmanlaajuisesti tämä ongelma koskee kansoja ja kansanosia, joilla ei ole mahdollisuutta tarvittaviin välineisiin. Lisäksi muutamissa totalitaarisissa maissa YouTube on kielletty ja sen selaaminen estetty.
Lopuksi
Arkistoinnin ongelmiin ei ole helppoja tai nopeita ratkaisuja. Tiedon ja tavaran tulva ei ole näillä näkymin vähentymässä. Ratkaisuja etsitään samoista muistin mekanismeista, joiden kautta muistot ovat yksilöllisesti ja kollektiivisesti säilyneet ennen modernia aikaa. Muistamista voidaan aina esimerkiksi järkeistää. Merkittävien kohteiden kriteereitä tulee tarkastella säännöllisesti. Kaikkien ei tarvitse tallentaa kaikkea. Museot voivat tehdä yhteistyötä niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Tämä pätee myös yksilöön. Kaikkien ei tarvitse kiertää museoissa kameraa räpsyttäen. Teokset on jo tallennettu myös digitaaliseen muotoon ja ne löytyvät verkosta, esimerkiksi YouTubesta. Taiteen äärellä voisi keskittyä sen kohtaamiseen eikä tallentamiseen.
YouTubea ja vastaavia digitaalisia video- ja kuvapalveluita voidaan mielestäni pitää audiovisuaalisina muistiorganisaatioina. Lähes jokaisen kansalaisen on helppo mennä katsomaan ja muistelemaan audiovisuaalisia tallenteita ja löytää uusia näkökulmia. Vapaat digitaaliset muistiorganisaatiot eivät kuitenkaan pysty täysin korvaamaan perinteisiä ja huolellisesti organisoituja ja luokiteltuja muistiorganisaatioita. Parhaimmillaan ne voivat täydentää toinen toisiaan ja jakaa muistovastuuta.
Koska taiteen luonteeseen kuulu reflektoida paitsi itseään myös yhteiskuntaa, on taiteen piirissä jo syntynyt suuntauksia, jotka vastaavat arkistoinnin ja säilytyksen haasteisiin. Tällaisia suuntauksia ovat mm. eko- ja internet-taide. Ensimmäisen idea on, ettei teoksesta jää mitään säilöttävää. Ekotaideteokset on usein tehty luonnon hajoavista materiaaleista. Teoksen ei ole edes tarkoitus säilyä ikuisesti. Teoksen hajoaminen ja materian tuhoutuminen voi olla jopa osa teosta. Internet-taide puolestaan hyödyntää teoksissaan maailmanlaajuista verkkoa, jossa kuka vain voi kohdata teoksen ja levittää sitä eteenpäin. Teos on lisäksi aina löydettävissä uudestaan, joten sen kohtaavat taiteenkuluttajat voivat itse vain keskittyä teokseen ja sen herättämiin ajatuksiin.
Anne Rysti on restonomi AMK (matkailu) ja HUK. Hän suorittaa tällä hetkellä maisterin opintoja Helsingin yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa pääaineenaan estetiikka.
Lähteet
Cook, T. & Schwartz, J. 2002: Archives, records, and power: the making of modern
memory. Archival Science 2: 1-19, 2002.
Harrison, R. 2012: Forgetting to remember, remembering to forget: late modern heritage practices, sustainability and the ”crisis” of accumulation of the past. International Journal of Heritage Studies. s.1-17.
Kunelius, R. 1997: Viestinnän vallassa. WSOY. Juva.
Müske, J. 2010: Constructing Sonic Heritage: The Accumulation of Knowledge in the
Context of Sound Archives. Journal of Ethnology and Folkloristics 4(1): 37-47. Artikkeli on luettavissa:
Snickare, Mårten 2011: The king’s tomahawk: on the display of the other in seventeenth-century Sweden, and after. Konsthistorisk tidskrift 80(2).
Watson, Sheila 2011: Museums and the Origins of Nations. Artikkeli on luettavissa:
Viljanen, K. 2013: Museoiden suurin tabu – Varastojen täyttyessä museoiden pitää voida myös luopua teoksista. Helsingin Sanomat. 6.4.2013. s.C6.