Sattumanvaraisuudesta toimijuuteen – nykytaide, luonto ja teknologia

Laura Kokkonen

Ihmisen ja luonnon suhde on taidehistorian klassisimpia aiheita. Mimesiksen eli jäljittelyn kautta luonnon käsittely taiteessa on muuttunut yhä analyyttisemmaksi, ihmisen muuttuvaa luontosuhdetta seuraten. Aihe toistuu myös nykytaiteessa. Vielä 1700-luvun lopussa romantiikan aikana, teollisen vallankumouksen kynnyksellä, luonto nähtiin selvittämättömänä mysteerinä, jota taiteessa lähestyttiin alkuperäisyyden ja ihanteellisuuden lähteenä, uteliaasti sen ihmisille tarjoamista mahdollisuuksista. Teollisen vallankumouksen jälkeen teknologia on saanut jatkuvasti kasvavan roolin ihmisen ja luonnon välissä. Enää ihmisen ja luonnon suhdetta ei voi ajatella ilman teknologiaa.(1) Myöskään teknologiaa tai ihmistä ei voi ajatella ilman luontoa. Luonto tarjoaa kehyksen, jossa inhimillinen tapahtuu.

Nykyihmisen luontosuhde on mullistunut – samalla vieraantunut ja lähentynyt. Makrotasolla ympäristökatastrofit osoittavat, ettei maapallon ekologia kestä ihmisen toimintaa, ja seuraukset ovat arvaamattomat. Romantiikan luontokäsitys tuntuu etäiseltä. Mikrotasolla ihminen taas lähestyy yhä totaalisempaa luonnon hallintaa esimerkiksi bioteknologian kuten geenimuuntelun keinoin. Ihmisen ja luonnon välinen suhde on inhimillisen olemassaolon suurimpia kysymyksiä, joka teknologian kehityksen seurauksien myötä on muuttunut yhä moniulotteisemmaksi. Luontokäsityksen murroksen myötä myös tapa, jolla nykytaiteilijat käsittelevät luontoa aiheenaan, on muuttunut. Yhä useampien teoksissa luontosuhteeseen vaikuttaa teknologia.(2)

Luontokäsityksen murros nykytaiteessa ja sen suhde teknologiaan on laaja ja monipolvinen aihe, jota tarkastelen tässä artikkelissa muutaman esimerkin kautta. Havainto voi olla satunnainen, mutta on kiinnostavaa, miten useita viime aikoina suurilla kansainvälisillä areenoilla kanonisoituja suomalaisia taiteilijoita yhdistää nimenomaan ihmisen, luonnon ja teknologian rajankäynnin pohdinta – erityisesti kaaos, ennalta-arvaamattomuus ja ihmisen keinot hallita luontoa tuntuvat nousevan esille monissa teoksissa. Luonnonläheisyys ja teknologinen edelläkävijyys suomalaiskansallisina diskursseina ansaitsisivat oman kriittisen analyysinsä, mutta pitäydyn tässä artikkelissa kuitenkin ihmisen, luonnon ja teknologian välisen suhteen analysoimisessa. Nostan esille vuonna 2012 Kasselin dOCUMENTA(13):ssa esillä olleen Mika Taanilan teoksen Suomen sähköisin kunta ja toisaalta vuoden 2013 Venetsian 55. biennaalin Suomen edustuksen Falling Trees -kokonaisuuden.

Satunnaisuus

Puu kaatui Venetsian biennaalin Suomen paviljongin päälle syksyllä 2011. Se vaurioitti Aalto-paviljonkia ja keskeytti esillä olleen näyttelyn ennen aikojaan. Seuraavan biennaalin kuraattoriryhmä(3) valitsi tapahtuman suunnittelemansa Falling Trees -konseptin lähtökohdaksi. Sinänsä sattumanvarainen tapahtuma osoitti, ettei ihminen voi vaikuttaa kaikkeen. Ihminen on ”luonnon armoilla” – luonnon, joka käy toisinaan hallitsemattomaksi ja ihmistä voimakkaammaksi.
Antti Laitinen: Forest Square (taustalla) ja Tree Reconstruction (2013). Kuva: Mika Elo

Toimijuus (agency) on noussut olennaiseksi käsitteeksi viime vuosikymmenten teoreettisissa diskursseissa, myös ekokritiikissä ja taideteoriassa. Ekokriittisessä ajattelussa luonnon tapahtumia, prosesseja ja olioita voi pitää toimijoina, koska ne vaikuttavat ihmisen elämään tästä riippumatta.(4) Myös Falling Trees -kuraattoriryhmä viittaa luonnontapahtumaan toimijana.(5) He eivät kuitenkaan juuri tuo esille ekokriittistä näkökulmaa tai luonnon poliittisuuden käsitettä vaan satunnaisuuden ja kontingenssin käsitteen. Satunnainen tai kontingentti tapahtuma, kuten puun kaatuminen, muuttaa käsitystä, jonka mukaan ihminen on maailmankaikkeuden napa.(6)

Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan professori Yrjö Haila on pohtinut luontoon ja tieteeseen liittyviä oletuksia dualististen vastakohtaparien kautta. ”Luonnollisen ja luonnottoman erottelulle ei ole mitään ehdotonta perustaa, vaan se ilmentää kulttuuriimme iskostunutta taipumusta pitää luontoa ja kulttuuria toisilleen vastakkaisina”, Haila kirjoittaa. Usein luonto on mielletty ”hyväksi” ja luonnoton ”pahaksi” tai ainakin epäihanteelliseksi. Kulttuuri–luonto-dualismi on ollut kautta aikojen sidoksissa yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin. Dualismin toinen puoli on ollut hallitseva ja toinen hallittu. Hailan mukaan dualismeihin on syytä suhtautua kriittisesti, koska ne luovat vahvan normatiivisen ulottuvuuden.(7)

Puun kaatumisen kaltainen satunnainen tapahtuma tuo kulttuuri–luonto-dualismin esille puhkaisemalla ”ympärillemme levittelemät kuvitellut turvatyynyt”, kuten Falling Trees -kuraattoriryhmä kuvailee. Taiteilijat Antti Laitinen Venetsian Aalto-paviljongissa ja Terike Haapoja Pohjoismaisessa paviljongissa purkavat teoksissaan dualismia eri tavoin tutkimalla ihmisen tapoja käsittää, hallita ja muokata luontoa. Kun Laitinen käsittelee aihetta voimakkaan ruumiillisuuden ja fyysisen alkukantaisuuden kautta, Haapoja lähestyy dualismia luonnontieteen tekniikoiden avulla.

Laitinen purkaa teoskokonaisuudessa luonnon osiin, erittelemällä lihasvoimin metsäkuution kappaleiksi ja kokoamalla kappaleet uudelleen. Apuna ei ole kirvestä ja vasaraa monimutkaisempaa teknologiaa, mutta sen puuttuminen korvataan lihaksilla ja sisulla. Hän on teoksissaan kehää kiertävä hahmo, joka ei pelkää rasitusta ja epämukavan raskaita askareita vailla selkeää päämäärää. Laitisen teokset tuovat esiin ihmisen luontoon palaamisen fantasian mahdottomuuden, ei pinnallisesti ironisoimalla vaan heittäytymällä kaikin voimin kohti tätä paradoksia.

Teknologia on yhtä aikaa sekä ihmisen ja luonnon välissä että väline tiedon tai resurssien saavuttamiseen. Terike Haapoja tutkii luonnontieteen keinoin teknologisen maailmankuvan luontosuhdetta. Katsomalla luontoa tieteen silmin, hän tuo esille näkökulman valtasuhteet. Pystymme teknologian avulla saamaan luonnosta enemmän tietoa. Haapojan teokset muistuttavat rinnakkaiselostamme maaperän, kasvillisuuden ja muiden lajien kanssa, kun luonnontieteen tekniikat alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan jäävät yleensä välineiksi jonkin inhimillisen päämäärän tavoitteluun.

Teknologia toimijana

Sosiologi Bruno Latour ehdottaa kirjassaan Politics of Nature (2004), ettei luontoa ja yhteiskuntaa nähtäisi irrallisina vaan toisiinsa liittyvinä, yhteisen kollektiivin rinnakkaisina osina. Inhimillisten ja ei-inhimillisten tekijöiden kollektiivi ei kuitenkaan ole muuttumaton vaan aika- ja paikkasidonnainen. Olemassa ei myöskään ole vain yhtä luontoa ja monta kulttuuria. Luonto ja kulttuuri ovat monimuotoisemmassa suhteessa toisiinsa.(8)

Terike Haapoja: Closed Circuit Open Duration (2013). Kuva: Mika Elo

Venetsiassa esitetty Haapojan teos Toisten puolue (2011–) on utopistinen ekofeministis-poliittinen projekti, joka pyrkii tuomaan ei-inhimilliset näkökulmat inhimilliseen päätöksentekoon. Ekofeministiset aiheet nousivat myös dOCUMENTA(13):n teoksissa toistuvasti esille. Ekofeminismissä yhteiskunnan epätasa-arvoiset valta-asetelmat kuten rasismi, spesismi – lajisorto – ja valtioiden väliset suhteet nähdään rinnakkaisina, yhteen verkkomaisesti liittyvinä alistamisen muotoina. Tai kuten Donna Haraway on kirjoittanut klassikkoesseessään A Cyborg Manifesto (1991), kulttuuri–luonto-dualismin kaltaiset vastakkainasettelut ovat ensisijaisesti hallinnan suhteita, jotka liittyvät ”naisia, värillisiä ihmisiä, luontoa, työläisiä ja eläimiä alistavan ylivallan logiikoihin ja käytäntöihin”.(9)

Ekofeminismin mukaan vallitsevassa patriarkaalisessa mallissa luonto nähdään ehtymättömänä resurssien lähteenä ja ikuisesti hedelmällisenä. Teknologia on ensisijaisesti ihmisen keino hyötyä luonnosta. Vaikka viime vuosikymmeninä ympäristötietoisuus on ensin öljykriisin ja sitten ilmastonmuutoskeskustelun myötä tullut osaksi myös hegemonisia diskursseja, luontoa ihmisen resurssina korostava retoriikka ei kuitenkaan ole kadonnut minnekään. Tässä diskurssissa esimerkiksi ydinvoimaa puolustetaan puhtaana energiamuotona. Kysymys on siitä, miten ihminen saa energiaa teknologisiin tarpeisiinsa.

Ydinvoimakeskustelussa tiivistyy osuvasti dualismit kuten kulttuuri–luonto, teknologia–luonto ja luonnoton–luonnollinen. Ekofeministiset diskurssit eivät pidä teknologiaa sinällään pahana, vaan kysymys on siitä miten teknologian avulla käytetään valtaa. Useimmiten teknologiaan liittyy jo määritelmällisesti kulttuuri–luonto-dualismin ja sen myötä vallankäyttö. Ydinenergia on makrotasolla äärimmäinen esimerkki ihmisen vallankäytöstä. Mikäli jotain ennakoimatonta tapahtuu, koko globaali ekosysteemi voi mullistua. Suomessa ydinvoiman puolustajat vetoavat rationaalisuuteen: Suomalaiset ydinvoimalat ovat turvallisia. Riskejä ei ole, koska tiedämme tarkalleen mitä olemme tekemässä. Niin kauan kun pysyttelemme rationaalisuuden piirissä, olemme turvassa: Tšernobylissä kyse oli irrationaalisten inhimillisten virheiden summasta, Fukushimassa maanjäristyksestä ja sitä seuranneesta tsunamista.

Ydinvoimalaonnettomuudet osoittavat, että myös teknologia voi toimia satunnaisella, kontingentilla tavalla, eikä pelkästään silloin kun ihminen ei osaa ennakoida ympäröivän luonnon toimintaa. Ihmistä, luontoa ja teknologiaa ei voi erottaa toisistaan. Ihmisen tulisi myös ymmärtää, että luonnon satunnaisuus on normaalia ja kiistämätöntä, osa ei-inhimillisten toimijoiden luonnetta.

Haapojan Toisten puolue -teoksessa hahmottelema toiset lajit huomioon ottava poliittinen puolue on idealistinen tapa ajatella toimijuutta antroposentristä maailmankuvaa laajemmin.(10) Toimijuus käsitteenä laajenee kuitenkin ekofeminististen tavoitteiden tuolle puolen. Käsitettä ei voi olla ajattelematta Mika Taanilan teoksen Suomen sähköisin kunta yhteydessä. Teos oli vastikään esillä Kiasmassa, mutta ensi kerran sen nähtiin dOCUMENTA(13):n teknologiaa ja tieteen historiaa esittelevässä osiossa, yhdessä esimerkiksi Erkki Kureniemen kanssa.(11)

Taanilan teoksessa seurataan Olkiluoto 3 -ydinvoimalaitoksen rakennusprojektia Eurajoella. Teoksessa kuvataan työmaan eri vaiheita, vanhan Olkiluoto 2 -laitoksen vuosihuoltoa, ympäröiviä maisemia ja säteilymittauksia lähialueella.

Ydinvoimalan oli tarkoitus valmistua jo vuonna 2009. Uusimpien tietojen mukaan rakennus on viivästynyt jopa vuoteen 2017.(12) Taanilan teoksessa rakennusprosessi esitetään päättymättömänä luuppina. Teoksessa esiintyy tavallisia työssäkäyviä ihmisiä. Läsnä ei ole ydinenergian herättämää uhan tuntua. Rakentaminen jatkuu ja jatkuu, ja teoksesta heijastuu beckettiläinen ikävystymisen tuntu. Niin Eurajoen kunta kuin rakennuttajat ovat markkinoineet ydinvoimalaitosta teknologiaoptimistisin mielikuvin. Kuitenkin teknologiasta, jonka oli tarkoitus antaa ihmiskunnalle energiaa luonnosta, on tullut välineen sijasta itseisarvo. Emme hallitse enää teknologiaa, vaan se hallitsee meitä.

Ydinvoimalaitoksesta on tullut toimija: rakennusprojekti tuntuu olevan jo ihmisten tahdosta ja toiminnasta riippumaton entiteetti, joka vaikuttaa inhimillisen toimeentulon määrittymiseen. Katastrofitilanteessa ydinvoimalasta tulee toimija vielä paljon radikaalimmassa mielessä. Enää teknologian ajattelu toimijana ei edellytä tietoisuuden saavuttaneita robotteja tai hallinnastamme karanneita geenimuunneltuja olioita. Ihminen on tehnyt teknologiasta toimijan oman optimisminsa seurauksena. Ihmisen ja luonnon suhteen ajattelu ilman teknologiaa tuntuu entistä mahdottomalta. Jos luonto on tarjonnut kehyksen inhimilliselle olemassaololle, on teknologia muodostanut oman kehyksensä luonnolle.

Still-kuva Mika Taanilan videoinstallaatiosta Suomen sähköisin kunta Kuva: Kinotar

Laura Kokkonen on taidehistorioitsija, joka opiskelee Aalto-yliopiston Curating, Managing and Mediating Art -ohjelmassa ja työskentelee kuratoinnin ja kirjoittamisen parissa. Hänen gradunsa (2012) käsitteli nykytaiteen, tekniikan ja luonnon suhdetta.

Viitteet

(1) Tarkoitan tässä nykyaikaista teknologiaa. Teknologia on toki muokannut ihmisen luontosuhdetta jo aikaisemmin: perinteiset työkalut ovat teknologiaa siinä missä älypuhelimetkin.
(2) Esimerkiksi kokoelmassa Nature (ed. Jeffrey Kastner, Documents of Contemporary Art Nature. Whitechapel Gallery and MIT Press, 2012) esitellyistä taiteilijoista monet tutkivat teknologioita, jotka vaikuttavat ihmisen sisäiseen luontoon. Teknologian ja kehon suhde onkin kiinnostava polku, jota en kuitenkaan tässä lähde seuraamaan.
(3) Gruppo 111 eli Mika Elo, Marko Karo ja Harri Laakso.
(4) Esim. Yrjö Haila & Ville Lähde (toim.). Luonnon politiikka. Tampere: Vastapaino, 2003, s. 11.
(5) Falling Trees, 55th International Art Exhibition La Biennale di Venezia: Finland 2013, Terike Haapoja, Nordic Pavilion, Antti Laitinen, Alvar Aalto Pavilion. Helsinki: Frame 2013, p. 11.
(6) Kuraattorit tuntuvat katalogitekstissään viittaavan kontingenssin käsitteellä spekulatiivisen realismin ajatuksiin. Suhdetta filosofiseen suuntaukseen ei kuitenkaan analysoida.
(7) Yrjö Haila. Retkeilyn rikkaus. Helsinki: Kustannus Oy Taide, 2004, s. 6–7; 167.
(8) Bruno Latour. Politics of Nature: How to Bring the Sciences into Democracy. Cambridge (Mass.) & London: Harvard University Press, 2004.
(9) Donna Haraway. ”A Cyborg Manifesto: Science, Technology, and Socialist-Feminism in the Late 20th Century,” in Simians, Cyborgs and Women: The Reinvention of Nature. New York: Routledge, 1991, pp. 149–181. Suom. teoksessa Haila & Lähde 2003.
(10) Suomalaisista nykytaiteilijoista kansainvälisesti menestyneimmistä myös Eija-Liisa Ahtila on käsitellyt teoksissaan ihmisen ja luonnon suhdetta ekofeministiseksi tulkittavissa olevasta perspektiivistä, erityisesti lajien välisen vuorovaikutuksen kannalta.
(11) dOCUMENTA (13) Catalog 3/3 The Guidebook. Edited by Hrsg. documenta und Museum Fridericianum Veranstaltungs-GmbH, 2012, p. 224. On kiinnostavaa, miten Kureniemellä teknologia ei rinnastu rationaalisuuteen, vaan luovuuteen ja psykedeliaan.
(12) Kauppalehti 3.1.2014