Saara Hacklin & Tanja Parkkonen
*** For English version, please scroll down***
Mustekala-verkkolehti täytti viime vuonna 10 vuotta. Toimitusneuvoston kokoontuessa syyskuussa 2013 juhlimaan syntymäpäiväänsä median täytti uutinen Nokian puhelinliiketoiminnan myymisestä Microsoftille. Kauppa synnytti mediassa otsikoita, keskustelua ja ihmettelyä. Moni muisteli sosiaalisessa mediassa liikuttuneena ensimmäistä kännykkäänsä – tai kumisaapastansa. Henkilökohtaisten tunteiden lisäksi uutisanalyyseissa välkkyi uhkakuva koko kansakunnan putoamisesta teknologian kehityksen kelkasta. Myönteisimmissä arvioissa todettiin että teknologiateollisuuden mahdollisuudet ovat nyt toisaalla, kuten peleissä.
Uutisen synnyttämä keskustelu herätti kysymyksen siitä, mitä oikein on teknologia ja mikä meidän suhteemme on siihen. Millainen rooli elämässämme teknologialla on? Miksi myötäelämme puhelinten kohtaloa näin voimakkaasti?
Karin Sander: Pétur Arason (1999), 3D skannaus. Nykytaiteen museo Kiasma. Kuva: Jonne Savolainen.
Teknologian kysyminen ei ole tietenkään aiheena uusi. Teknologia on kiinnostanut monia, yksi viitatuimmista teksteistä lienee saksalaisfilosofi Martin Heideggerin kirjoitus tekniikasta. Se käänsi huomion ihmiseen ja siihen, mitä teknologia kertoo tavasta nähdä maailmaa. Sittemmin teknologia-keskustelua on vienyt eteenpäin esimerkiksi ranskalaisfilosofi Bernard Stiegler. Hän on esittänyt, että tekniikka kuuluu olennaisesti ihmisenä olemiseen, se ei ole “vain” ihmisen jatke vaan tapamme käyttää tekniikkaa nimenomaan määrittää meitä. Juuri siksi sitä on analysoitava. Teknologian ymmärryksen kautta ymmärrämme itseämme.
Jos vielä 1900-luvulla teknologia korvasi ihmisen ruumiillista voimaa ja vei teollisuutta kohti suurempaa tehokkuutta, on vuonna 2014 tilanne toinen. Nyt teknologia nähdään yhtä aikaa rajattomia mahdollisuuksia avaavana – ja toisaalta uhkana ihmisen ajattelukyvylle ja luovuudelle. Teknologian mahdollisuudet kasvattaa ajattelun tehokkuutta arveluttavat. Mitä ihminen on, jos kone voi ajatella puolestamme? Teknologian yhä hienostuneemmat muodot ovat läsnä arjessa tavalla, johon kiinnitämme yhä vähemmän tietoista huomiota. Onkin kysyttävä, tarvitsemmeko ja haluammeko todella tällaista maailmaa? Teknologia kietoutuu elämäämme niin tiiviisti, että sen tulkitseminen ja arvottaminen on muuttunut vaikeaksi. Ensinhän olisi ymmärrettävä, millainen maailma käsillämme on. Vasta sitten voimme päättää, haluammeko sitä vai emme.
Teknologian kysymys on taiteenkin ytimessä: kreikan tekhne piti sisällään myös taiteen. 2000-luvulla digitalisoitumisen myötä teknologia pakottaa miettimään suhdetta taiteeseen aivan uudella tavalla. Millaisia vaikutuksia uusilla teknisillä mahdollisuuksilla on taiteeseen, sen sisältöön, muotoon ja leviämiseen ja säilymiseen? Kysymys on ilmeinen, joskaan ei puhkipuhuttu. Taidehistorioitsija Claire Bishop väitti Artforum-lehteen kirjoittamassaan “Digital Divide” artikkelissa (2012), että valtavirtanykytaiteen suhde teknologiaan on ristiriitainen. Vaikka teknologia on yhä kiinteämmin sidoksissa taiteeseen ja sen esittämiseen, suhdetta teknologiaan ei juuri tematisoida. Sen sijaan teknologian tutkiminen on ulkoistettu uusmediataiteelle (new media art), joka kuitenkin tuntuu pysyttelevän omassa lokerossaan – siis poissa valtavirran tieltä.
Digitalisoituminen avaa uudelleen myös kysymyksiä taideteoksen ontologiasta. Taidegrafiikka, valokuva ja mediataide ovat kukin vuorollaan pyrkineet luomaan alalle sääntöjä siitä, miten näitä toisinnettavia teoksia olisi soveliasta myydä: esimerkiksi valokuvalle tyypillinen käytäntö on tehdä myyntiä varten viisi vedosta sekä yksi taiteilijavedos. Digitalisoituminen kuitenkin pakottaa kysymään yhä uudelleen, mitä on olla teos, taiteilija ja yleisö. Tästä esimerkkinä ajankohtainen post internet -taide, joka elää ja hengittää verkossa. Post internet poikkeaa uusmediataiteesta siinä, ettei teknologia ole sille uutta ja erityistä – ja samaan aikaan teknologia on omalla tavallaan myös määrittänyt sen, mitä, miten ja kenelle taidetta tehdään.
Tässä teemanumerossa filosofian ja taiteen tutkijat tarkastelevat teknologiaa useista eri näkökulmista. Reijo Kupiainen johdattaa tekniikan kysymykseen ja siihen, miten tekniikan käsitteen merkitys on muuttunut. Kuolemaa on pidetty ylittämättömänä rajana – jota teknologian avulla on yritetty jo pitkään haastaan. Pirkko Holmberg tarkastelee kuoleman suhdetta teknologiaan.
Artikkeleissa pureudutaan myös teknologian estetiikalle asettamiin haasteisiin. Kohtaamme kuvia eri tavalla ja eri yhteyksissä kuin ennen ja siispä tarvitsemme uusia käsitteitä ja tapoja jäsentää kokemustamme. Scott Contreras-Koterbay kirjoittaa kuvan näkemisen muutoksesta. Digitaalinen kuva vaikuttaa lopulta siihen, miten näemme maailman ympärillämme.
Phaedra Shanbaum tarkastelee ihmisen ja koneen suhdetta erityisesti mediataiteen näkökulmasta. Häntä kiinnostaa tapa, jolla ihmisen ja koneen vuorovaikutuksesta puhutaan ja millaisia kriittisiä näkymiä taide tähän suhteeseen voi avata. Ehkä taideteoksen kautta voimme ymmärtää myös ihmisen jokapäiväistä vuorovaikutusta koneiden kanssa? Taiteen avulla on mahdollista nähdä jotain uutta ihmisen ja teknologian välisestä suhteesta.
Virtuaalinen todellisuus määrittää nykyihmisen elämää yhä enemmän. Tanja Parkkonen tarkastelee verkon maailmaa ruumiillisuuden näkökulmasta. Miten yhdistää ruumiillisuus virtuaaliseen?
Verkossa liikkuu myös Anne Rysti, jonka artikkeli kääntää katseen YouTubeen. Millainen arkisto YouTube on kulttuuriperinnöllemme?
Teknologia määrittää suhdettamme luontoon. Laura Kokkonen on poiminut kohteekseen kolme ajankohtaista suomalaista nykytaiteilijaa, Terike Haapojan, Antti Laitisen ja Mika Taanilan, joiden teokset avaavat luonnon, teknologian ja ihmisen välisiin suhteisiin erilaisia näkökulmia.
Lopuksi katse käännetään henkilökohtaiseen kokemukseen. Sini Mononen kirjoittaa äänestä ja väkivallan teknologiasta. Ääni erilaisten vahvistimien välityksellä voi olla tehokas joukkotuhoase, mutta kuten luenta Johanna Lecklinin Häkki-teoksesta osoittaa, väkivallan ääni löytyy myös sisältämme.
*
Mustekala celebrated its 10th anniversary last autumn. As the editorial board gathered for a small birthday party in September 2013, the headlines were screaming one thing: Finnish telecommunications corporation Nokia had sold its cellular phones to Microsoft. The deal created various headlines and news articles as well as discussions and general contemplation. Some Finns used social media to reminisce about their first cellular phone – or rubber boots, one of the earlier products of the company. Alongside the personal and often emotional responses, the news analysis was filled with both fear that the nation will fall behind in its technological evolution as well as optimistic comments on how the fall of Nokia will shift the future of the IT sector elsewhere, for example the gaming industry.
The news of Nokia’s sale gave rise to the question: What is technology and how do we relate to it? What role does technology play in our lives? Why do we empathize with our cellular phones?
*
Questioning technology is not a new phenomenon. Many thinkers have been interested in the question of technology; perhaps one of the most quoted thinkers on the subject is Martin Heidegger and his analysis on technics. It placed the question within the human being and how we see the world through technology. Since then, the French philosopher Bernard Stiegler has continued the investigation of technology. He argues that technology is a part of human life. It is not “just” something that is added to humanity; in fact, how we use technology defines us. And that is why we need to analyze the role of technology in our lives. Through understanding technology, we can understand ourselves as well.
If in the 20th century technology was thought to replace the physical power of the human body and to increase efficiency, in 2014 the situation is very different. Today technology is considered to open unlimited possibilities – as well as, simultaneously, presenting the greatest threat to the human ability to think and create. The possibility of technology increasing cognitive functioning, to, in effect, enhance thought, raises serious concerns. What is it to be human if machines can think on our behalf? We pay less and less attention to the increasingly refined ways in which technology pervades our everyday lives. As a consequence, we need to ask if we really want to live in a world defined by technology? Technology is so tightly intertwined with our lives that it has become almost impossible to objectively analyze and value it. To begin, we first have to understand the world we currently live in. Only then can we decide what direction to move in.
*
Likewise, the question of technology is at the heart of arts. It is well known that the Greek concept of tekhne also included the arts. In the 21st century digitalization forces us to rethink our relation to the arts in a new way. What are the consequences of new technology on art, its content, form, distribution and storage? These questions are obvious, but not yet thoroughly investigated. Art historian Claire Bishop argues in the “Digital Divide”, an article published in Artforum (2012), that the mainstream art world’s relationship to technology is contradictory. Even though art is tightly intertwined with technology, this relationship has not been subjected to thorough investigation. In fact, Bishop argues, the question of technology and its relation to art has been outsourced to the new field of media art – which, again, is a highly specialized field that mostly stays out of the way of the mainstream art world.
Furthermore, digitalization raises again the question concerning the ontology of art. We have already seen how printmaking, photography and media art have established rules for selling works of art. For instance, conventionally, a photographic artwork can be sold as an edition including five copies and one artist’s proof. However, digitalization forces us to ask questions such as, what does it mean when something is a work of art, what is an artist, or for that matter an audience? For example, the investigation of these questions is carried out within the Post Internet art, that lives and breathes the network.
The Post Internet differs from new media art because in it technology is no longer special , while at the same time, technology determines what, how and to whom art is made for.
*
In this volume of Mustekala philosophers and art researchers approach technology from different points of view. Reijo Kupiainen challenges us to think about the concept of technology and how the term itself has changed.
Death has been considered the final, inevitable boundary for all humans – an inevitability technology attempts to challenge by extending our lives beyond our human limitations. Pirkko Holmberg writes about the relationship between death and technology.
The articles also discuss the challenges that technology creates for aesthetics. We are facing image-flows differently and in different places than we used to, and thus we need new concepts and ways of structuring this experience. Scott Contreras-Koterbay writes about these changes, and how digital pictures affect the way we see the world around us.
Phaedra Shanbaum analyzes the human/machine dichotomy through media art. She is interested in the discourse concerning this relationship and how art can open a critical view to the debate.
The virtual reality within the Internet is defining our lives more and more. Tanja Parkkonen examines the world of networks from the embodied point of view. How to bring the body to the virtual?
Anne Rysti plunges into the Internet by looking at YouTube. What kind of archive of our cultural heritage could YouTube be?
Technology defines our relation to nature. Laura Kokkonen examines three Finnish contemporary artists, Terike Haapoja, Antti Laitinen and Mika Taanila and what their works can reveal to us about the relations between humans, nature and technology.
Finally, we turn to personal experience. Sini Mononen writes about the technology of voice and violence. The voice heard through different amplifiers can be used as an efficient weapon. However, just like Mononen’s reading of Johanna Lecklin’s artwork indicates, the voice of violence can be found within ourselves as well.