Hyvä lukija
Tässä mustekalan numerossa aiheena on taiteen tutkimus ja tulkinta. Taidehistorioitsija Taina Kauppinen kyseli, miksi kuva-analyysi aloitetaan teosten kuvailulla, jonka jälkeen tulee vasta lopuksi tulkinta? Moni muu on varmaan kysynyt samaa asiaa. Mitään neutraalia kuvailua ei nimittäin ole olemassa. Pieninkin havainto tehdään aina jostakin näkökulmasta, arvolähtökohdasta tai poliittisesta positiosta käsin. Jokaisen havainnon taustalla on tulkitsevia oletuksia. Me tulkitsemme todellisuutta koko ajan.
Myös taideteokset tulkitsevat maailmaa hyvin kokonaisvaltaisella tavalla. Ne tunnustelevat ja kyselevät olemisen mieltä ja merkitystä. Millaista on olla, miten asiat koettiin, miltä kaikki tuntui, mikä kaiken mieli oli? Taide ymmärtää asiat, se kokee, näkee ja tuntee ne. Se ei käytä yleiskieltä eikä juuri muitakaan normaalikommunikaation välineitä. Susanna Välimäki kirjoittaa tässä numerossa siitä miten myös musiikki tulkitsee olemista sanan eksistentiaalisessa mielessä.
Taiteen puhe on hidasta ja vierasta. Runous, kirjoittaa Pajari Räsänen omassa artikkelissaan, puhuu siitä, mikä on todella tapahtunut, mutta mikä on unohtunut. Se mikä on todellista, unohtuu. Myös taiteesta puhuminen ja kirjoittaminen on hidasta ja vaivalloistakin. Lisäksi Suomen yleiskieli tuntuu toivottoman kömpelöltä ja jopa harhaan johtavalta taiteesta puhuttaessa. Usein näkee ilmaisuja, joiden mukaan taideteos ”käsittelee” jotakin aihetta, että se ”tutkii” tai ”pohtii” jotakin. Taiteilijat itsekin käyttävät näitä sanoja, kun he tekevät ”taiteellista tutkimusta”.
Sana tutkimus pitäisi unohtaa taiteessa kokonaan. Se tulisi korvata muilla ilmaisuilla, joita kielemme tarjoaa. Ehdottaisin, että taide ”lähestyy” tai ”koskettaa” aihetta, ”hahmottaa”, ”näyttää”, ”paljastaa”, ”tuo esiin” tai jopa ”väittää” jotakin. Taiteella on lupa olettaa ja väittää, mutta sen ei tarvitse todistaa mitään kuten tieteessä tai poliittisessa diskurssissa.
Onko tarpeen puhua taiteellisesta tutkimuksesta, kun taiteilija ei kuitenkaan lisää yhteistä tietoa? Taitelija ei kumoa tai osoita todeksi kuten tieteellisen tutkimuksen tekijä, jonka on todistettava väitteensä ja tuotettava uutta tietoa. Taiteellisen tutkimuksen ongelmia pohtii artikkelissaan Pirkko Holmberg.
Miksi taiteessakin pitäisi tutkia ja käsitellä asioita? Tutkimus kuulostaa tehokkaammalta kuin tulkinta ja ymmärtäminen. Tutkimushakuinen taide on nykyaikaa, joka hakee tehokkuutta ja hyötyä kaikessa. Kun taideteos väittää olevansa ’tutkimus’ sisältyy siihen taustaoletus, että se sisältää jonkun ’tuloksen’. Taide, joka tuottaa tuloksia, vaikka kuinka epämääräisiä, kuulostaa mukavalta tulosajatteluun tottuneille. Tosiasiassa tutkimushakuisen taiteen taustalla on usein joku muu kuin taiteilija itse. Taiteilijat yleensä siteeraavat psykoanalyytikkoa, ammattimaista taideteoreetikkoa, filosofia tai ketä tahansa asiantuntijaa, he eivät tee tutkimusta tietenkään itse. Eiväthän he ole tutkijoita.
Toisin kuin monet nykytaiteilijat taiteen ammattimaiset tutkijat ymmärtävät yleensä hyvin olevansa taiteen tulkitsijoita. Filosofinen hermeneutiikka ja sitä lähellä oleva fenomenologia ovat olleet pitkään taiteen tutkijoiden suosimia lähestymistapoja Suomessa, mikä on ilahduttava asia. Tutkijoiden ammattikieli ja puhe on kuitenkin toistaiseksi ollut raskasta ja melko epämääräistä. Siitä huolimatta soisi, että sen ajatukset vähitellen omaksuttaisiin myös taiteen tekijöiden ja kriitikoiden piirissä.
Kritiikki on prosessi, jossa kirjoittaja tulee tietoiseksi, mitä ajattelee teoksesta. Janne Kurki painottaa teoksen ajattelemista sen kritiikkinä. Mutta ajattelu edellyttää tietysti tulkintaa, teoksen keskeisen kysymyksen ja aiheen löytämistä.