Sini Mononen
Jokainen ääni on Näkymätön, jonka muotona on Kuorten-puhkoja. Olivat kuoret sitten kehoja, huoneita, huoneistoja, linnoja, linnoitettuja kaupunkeja. Ääni on aineeton ja se ylittää kaikki rajat… Ääni nielaisee. Se on raiskaaja.
Pascal Quignard
Ranskalainen kirjailija ja esseisti Pascal Quignard kirjoittaa musiikin vihasta. Viha ei tarkoita hänelle musiikkia vihaavaa kuulijaa, vaan musiikin vihaa kuulijaa kohtaan. Quignard on tietoinen musiikin ja äänen vaikutuksesta ihmiseen. Musiikki tunkeutuu kaikkialle, sitä ei voi paeta. Musiikilla on kyky herättää voimakkaita tunteita, jopa kauhua. Musiikkitieteilijä Susanna Lindberg [1] tulkitsee Quignardin ajattelua: musiikin valta ihmisen tunteisiin johtuu ennen kaikkea siitä, että sanattoman pimeän puolen tutkiminen onnistuu vain musiikin keinoin. Ääni painautuu alkuperäisyyden alueelle. Se kaikuu ajasta ennen kuin ihminen oli edes ”minä” – jo ennen syntymää elämme musiikin ja äänen ympäröiminä.
Musiikillinen rytmi on muutakin kuin äänen fysiologiaa ja ääniaallon tuntua kehossa. Se on merkityksiä, joita ei voi pukea sanoiksi. Toisin kuin Odysseus, joka torjui seireenien laulun sidottamalla itsensä laivan mastoon ja tukkimalla miehistön korvat, musiikin ja musiikillisen vihan kohteena oleva ei voi sulkea korviaan musiikin kaikkialle vyöryvältä raivolta. Lindberg siteeraa Hölderliniä, joka on kuvannut äänen ja rytmin kaikkialle ulottumista: ”Kaikki on rytmiä. Ihmisen koko kohtalo on yksi ainoa taivaallinen rytmi, ja samalla lailla taideteos on yksi ainoa rytmi”.
Rytmi vaikuttaa ihmisen tapaan kiinnittyä maailmaan ja elämään. Maailman kokemisen kautta rytmi määrittelee myös ihmistä itseään. Identiteettimme muodostuu siitä, kuinka maailma vastaanottaa meidät ja tarjoaa mahdollisuuden kiinnittyä itseensä. Lindberg selittää rytmin ihmisen ”muotona”, jonain joka määrää ihmisen olemisen maailmassa. [2] Maailman meteli resonoi meissä. Näin määritymme sen kautta, miten maailma antaa meidän soida ja kuinka se soi meissä. Maailmaan kuuluminen tapahtuu rytmissä, näkymättömällä ja abstraktilla alueella.
Viha ja kuolema
Alfred Döblinin romaanissa Berlin Alexanderplatz kuvataan päähenkilö Franz Biberkopfin kohtalon ja kokemusmaailman kautta ensimmäisen maailmansodan jälkeistä Saksaa ja siellä sykkivää vihaa. Romaanissa luonnehditaan voimakkaan elinvoimaisilla imitatiiveilla eli ääntä kuvaavilla sanoilla vihan, raivon ja väkivallan läsnäoloa. Biberkopf on vankilasta vapautunut mies, joka on tappanut kiivastuksissaan naisensa Idan. Biberkopf yltyy toisinaan uudessa, voimakkaan ahdistavassa vapaudessaan, riuhtomaan taas, nyt jotakuta muuta. Vihan yllättäessä Biberkopf kuulee oman raivonsa [3].
Franz Biberkopf (Günter Lamprecht) Rainer Werner Fassbinderin tv-sarjassa Berlin Alexanderplatz.
… jonakin päivänä rämähtää: rrrrr, rrrrr, ei sotalaivasta, se keikahtaa pystyyn ja alas – alhaalta käsin torpedoituna. Maapallo hypähtää, satakieli, satakieli, sinä lauloit niin kauniisti, laivat lentävät taivaalle, linnut putoavat maahan.
»Franz, minä huudan, älä nyt, päästä irti. Karl tulee kohta, on jo tulossa. Näin sinä aloitit Idankin kanssa.«
Tuonnempana romaanissa on jakso, jossa Jumala puhuttelee Jobia. Jumalalla ei ole hahmoa, hän on pelkkä ääni. [4]
»Kuka kysyy?«
»Minä olen vain ääni.«
»Ääni lähtee kurkusta.«
»Sinä tarkoitat siis, että minä olen ihminen.«
»Niin, ja siksi minä en halua nähdä sinua. Mene pois.«
»Minä olen vain ääni, Job, aukaise silmäsi niin avoimiksi kuin voit, et ole näkevä minua.«
Ääni on julma. Se tivaa Jobilta vastausta. Mikä Jobia kiusaa eniten? Job ei halua vastata. Ääni kertoo olevansa välillä Jumala, välillä Saatana. Job vaatii ääntä parantamaan itsensä. Ääni ei tarjoa apua vaan kiusaa Jobia heltymättä. Job huutaa ja taistelee vastaan, mutta ei saa oikeutta. Lopulta armo lankeaa Jobin päälle yhtä oikukkaasti, kuin se oli Jobin alun alkaenkin päättänyt syöstä tuhoon. [5]
Hän yritti tukahduttaa äänen, se voimistui, yltyi yhä kovemmaksi, ja se oli aina asteen verran hänen edellään. Koko yön. Aamun tullen Job herposi kasvoilleen.
Mykkänä makasi Job. Tänä päivänä paranivat hänen ensimmäiset paiseensa.
Biberkopfin viha on yhtä oikukasta kuin Jobia puhutteleva Jumala. Biberkopf kokee olevansa aikansa ja kulttuurinsa uhri, jonka oma ääni jää kuulumattomiin. Hän yrittää riuhtoa minuuttaan näkyväksi repien samalla itseään ja läheisiään. On kuin kohtalo olisi pakottanut Biberkopfin onnettomuuksiin. Voiko olla, että itse Jumala haluaa Franz Biberkopfin jakavan oikeutta väärin eläville läheisilleen? Tulisiko Biberkopfin toimia jumalallisen vihan ja väkivallan välineenä?
Jumalallinen väkivalta on Slavoj Žižek [6] mukaan onnettomuutta ilman oikeutta. Se on irrationaalista kauhua kuin Jobin kohtalo. Jumalan ja Saatanan mielettömän vedonlyönnin uhrina Jobilla ei ole minkäänlaisia keinoja puolustaa itseään tai vaikuttaa kohtalonsa suuntaan. Jobin tuhoon syöksevä onnettomuuksien sarja on hänestä itsestään riippumaton. Žižek mukaan Jobin tarinan opetus on se, että mikään Jobin kohtaama kauhu ei kanna mukanaan syvempää merkitystä. Kaikki tapahtumat ovat sellaisenaan puhtaan kauhistuttavia, ne eivät liittyneet Jobin persoonaan tai maailmassa olemisen tapaan millään tavalla. Tästä huolimatta Jobin ystävät pyrkivät etsimään tapahtumista merkitystä ja niille selitystä. Žižek toteaa, että väkivallan kauhua ei pidä yrittää selittää ylimaailmallisen moraalin tai etiikan loogisena seurauksena. Historian uhrit eivät ole ansainneet kohtaloaan. Heidän näkökulmastaan väkivalta ja hirmuteot tapahtuvat järjettöminä, kuin Saatanan ja Jumalan vedonlyönnin seurauksena.
Ovatko Franz Bibekopfin kohtaamat vastoinkäymiset hänen omaa vikaansa? Eikö hän voi omalle väkivaltaiselle käytökselleen mitään – eivätkö Franzin kokemat vääryydet oikeuta vihaa ja raivoa? Franz jakaa tuomioitaan kuin jumala.
Jumalallisen väkivallan käsite ei ole Žižekin mukaan sovellettavissa teon lähtökohdaksi: ihminen ei voi asettua jumalan asemaan eikä jakaa jumalallista tuomiota. Žižekiä seuraillen voidaan todeta, että väkivalta eri muodoissaan – sota, terrori, rasismi, heitteillejättö ja vallankumous – ovat kaikki tekoina ihmisen merkityksenannon ja tekojen seurauksia. Sen sijaan jumalallinen väkivalta on kaiken merkityksen ulkopuolella. Se on merkityksistä puhdasta ja tämän maailman laeista vapaata. Siksi ihminen ei voi tehdä jumalallista väkivaltaa, ei edes asettaessaan itsensä jumalan asemaan.
Jumalallisen väkivallan käsite on sovellettavissa ihmisyyteen ainoastaan väärän tuomion antamisessa. Žižek toteaa, että se, joka tuomitsee uhrin ”kohtalonsa ansainneeksi” on kuin Jobin ystävä, joka erehtyy kuvittelemaan onnettomuuden olevan uhrin elämään kuuluva luonnollinen, moraalinen tai eettinen seuraus. [7]
Berlin Alexanderplatzissa tuho lähestyy äänen saattelemana. Kyseessä ei ole kuitenkaan jumalallisen väkivallan kumu. Väkivaltaiset purkaukset ovat Franzin ja hänen ystäviensä aikaansaamia.
Kun Franzin tyttö Mirri kohtaa loppunsa, kuolema heiluttaa viikatettaan. Kuoleman ääni resonoi vihaa, raivoa ja kaiken loppua. Kun ääni kaikkoaa, Mirri makaa kuolleena ja kohtaloonsa syyttömänä metsähaudassaan. [8]
Puut heiluvat, puhallus alkaa. Huu, huaa, huuu – uu – uuh. Yö jatkuu. Hänen ruumiinsa murskattu, hänen silmänsä, hänen kielensä, hänen suunsa, tule nyt, pian ollaan kotona, minä olen sinun… Nyt se jyskyttää: Vum-vum, ilman rumpuja ja ilman huiluja. Puut heiluvat oikealle ja vasemmalle. Vumvum. Mutta ne eivät pysy tahdissa. Juuri kun puut ovat vasemmalla, se töytäisee vum vasemmalle ylitse, ne taittuvat, natisevat, ritisevät, rätisevät, murtuvat, pirstoutuvat, kumahtavat kumoon. Vum sanoo myrsky, pakotan sinut vasemmalle. Huuhhuaah, uu, huuli, takaisin, se meni ohi, se on poissa, täytyy vain odottaa oikeata hetkeä. Vumm, nyt se tulee taas, varokaa, vumm, vum, vum, nämä ovat pommeja, se haluaa repiä meidät riekaleiksi, haluaa rusentaa koko metsän.
Puut ulvovat ja heiluvat, rätisevät, ne murtuvat, paukkuvat, vumm, henki on vaarassa, vum, vum, aurinko on poissa, painot syöksyvät alas, yö, vum, vumm.
Minä olen sinun, tule nyt, pian ollaan perillä, minä olen sinun. Vum vum.
Raivo ja kidutus
Äänen ja musiikin viha ei ole vain taiteen metaforista kieltä. Musiikki ja ääni ovat sodassa konkreettisia vihan ja raivon välineitä.
Kouriintuntuvimmin musiikin viha on läsnä musiikilla kiduttamisessa. Sama esimerkki kuvaa hyvin musiikin vaarallisuutta ja sitä, kuinka kulttuurimme ei tunnista musiikin vihaa ja raivoa eikä raivon ja vihan musiikillisuutta. Kykenemättömyys tunnistaa liittyy kiinteästi kykyymme eläytyä toisen asemaan ja kuvitella millaista on olla toinen.
Kun Abu Ghraibin kidutuskuvat vuotivat julkisuuteen vuonna 2004, ne herättivät ihmisissä suuttumusta valtiovaltaa kohtaan. Kuvissa näkyi Yhdysvaltain armeijan sotilaita kiduttamassa Irakin ja Afganistanin sodan vankeja. Osa vangeista oli sidottu liikkumista rajoittaviin, kivuliaisiin ”stress position” –asentoihin. Monen pää oli peitetty säkillä. Osalle näytettiin annettavan sähköiskuja. Yhdessä kuvassa näkyy, kuinka vartijat usuttavat koiraa alastoman vangin kimppuun.
The Economist-lehden kannessa julkaistu kuva
Kuvista ikoniseen asemaan nousi yksi ylitse muiden: kuva esittää irakilaista Ali Shallal al-Qaisia, joka oli viety Abu Ghraibin leirille vuonna 2003. Kuvassa laatikon päälle seisomaan asetetun ja huputetun vangin kuva julkaistiin The Economist –lehden kannessa. Kansitekstissä vaadittiin Yhdysvaltain puolustusministeri Donald Rumsfeldin eroa.
Vastaavaa reaktiota ei kuitenkaan nähty, kun tieto musiikilla kiduttamisesta saavutti ihmiset. Vaikka tiedossa on, että musiikkia on käytetty systemaattisesti kidutuksen välineenä 1950-luvulta alkaen, ja tutkimukset osoittavat musiikilla kiduttamisen olevan toistuvaa ja tehokasta, ihmiset sulkevat korvansa niin musiikin fysiologiselta vaikutukselta kuin sen vihaltakin.
Musiikkitieteilijä Susan Cusick [9] on tutkinut Yhdysvaltojen terrorismin vastaisen sodan vankileireillä harjoitettua musiikilla kiduttamista vuosina 2002–2006. Cusick huomauttaa, että musiikin ja äänen käyttö sotilastarkoituksissa ei ole uusi keksintö. Hän kuvaa, kuinka 1963 julkaistu CIA:n KUBARK-asiakirja osoittaa, että musiikkia käytetään sodan käynnissä tarkoitushakuisesti, määrätietoisesti ja monipuolisesti.
Musiikin ja äänen käytön tavoitteet on määritelty selkeästi. Musiikin käytöllä pyritään muun muassa nöyryyttämään vankeja, estämään tilan ja ajan hahmottamista, tekemään nukkuminen mahdottomaksi, estämään rukoileminen ja hiljentämään vangin omat ajatukset ja sisäinen ääni. [10]
Musiikin ja äänen väkivaltaista käyttöä voidaan harjoittaa sekä eristämällä vanki ympäristön äänistä, että altistamalla hänet pitkäkestoiselle ja kovaääniselle äänivyörytykselle. Pimeyteen suljettu vanki voi saada tietoa vuorokauden ajasta kuuntelemalla muiden vankien rukouksia (aamurukous, päivärukous, iltapäivärukous jne.), hahmottaa ympärillään tapahtuvia tapahtumia kuuntelemalla ajoneuvojen ääniä ja sotilaiden liikehdintää. Kun vanki suljetaan hiljaisuuteen, tilan ja ajan hahmottaminen hämärtyy ja suhde maailmaan häiriintyy. [11]
Vastaavasti äänellistä kaaosta voidaan luoda kovaäänisellä musiikilla ja muulla häiritsevällä äänimaisemalla. Vangit ovat kuvanneet, kuinka äänivyörytys on saattanut kestää neljäkin viikkoa, minkä jälkeen uupunut vanki on viety kuulusteluun. Strategiaa kutsutaan viralliselta nimeltään kovennetuksi kuulusteluksi (harsh interrogation), ihmisoikeusjärjestöt kutsuvat taktiikkaa kidutukseksi. [12]
Tom Molloy: Kruunu (2005), kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen
Cusick alleviivaa, että tieto musiikilla ja äänellä kiduttamisesta ei ole uutinen sinällään – niin pitkään ja systemaattisesti käytäntöä on jatkettu. Varsinainen uutinen on Cusickin mukaan se, että tieto äänellä ja musiikilla kidutuksesta ei herätä ihmisissä vaatimusta luopua käytännöstä. [13] Kun kidutusvalokuvat vuotivat julkisuuteen, ihmiset vaativat muutosta politiikkaan – aina siihen asti että tunne laantui ja kuviin totuttiin. Tieto musiikilla kiduttamisesta ei herätä joko minkäänlaista reaktiota tai reaktio on kaikkea muuta kuin muutosta vaativa – häiritsevimmillään reaktio on huvittuneisuutta.
Pelkkä musiikin abstrakti kieli ei selitä kykenemättömyyttämme tuntea empatiaa musiikillista vihaa ja raivoa kokevia kohtaan. Onhan niin, että myös kuva vaatii katsojalta erityistä virittyneisyyttä ja eläytymiskykyä. Tällä hetkellä yksi Abu Ghraib-kuvien toisinnoista on esillä Kiasman Eri mieltä –näyttelyssä. Tom Molloyn Kruunu (2005) toistaa huputetun vangin siluettia paperisessa kruunussa. Teoksessa kidutettujen verkosto pysyy kasassa tai hajoaa riippuen katsojasta. Paperi on halutessaan helppo tuhota ja hahmojen välinen ketju rikkoa.
Vihan ja raivon kumoaminen
Ranskalainen ajattelija Jacques Attalin [14] mukaan yhteiskunnan äänet kertovat sen poliittisesta ilmapiiristä. Kenen ääni pääsee kuuluviin? Kenen ääni tukahdutetaan? Miten vihamielisiin ääniin suhtaudutaan? Julkisessa tilassa käytetty ääni kertoo siitä, kenelle tila kuuluu. Äänen kautta merkitään reviiriä kaupunkikuvasta mediatilaan.
Tutkija Karina Horsti havainnollistaa rasistisen puheen mekanismia äänen analogian kautta. Samanmieliset rasistiset foorumit ”kaikuvat” rasistista puhetta. Näihin ryppäisiin keskittyminen vie huomion helposti pois suuremmasta ongelmasta. Holstin mukaan vihapuheen ääri-ilmiöihin keskittyminen luo mielikuvaa rasismista vain pienen, poikkeuksellisen äänekkään joukon ilmiönä. Vihapuheen purkautumiset voidaan lakaista maton alle rankaisemalla ”syntipukkia”, yhteisön väkivallan sijaiskärsijää. Suuren joukon antirasistisessa puheessa Horsti näkee toivotun vastavoiman vihan ja raivon äänelle. Hän kiittää lukuisia kuluneen vuoden aikana Suomessa nähtyjä antirasistisia mielenosoituksia. [15]
Attali uskoo, että ääni ja musiikki eivät vain peilaa yhteiskuntaa ja kerro sen nykytilasta, vaan ne myös ennustavat tulevaa. Ne reagoivat yhteiskunnan rakenteisiin (taloudellisiin ja sosiaalisiin) huomattavasti nopeammin kuin monet muut yhteiskunnan osa-alueet. Siksi musiikki ja ääni voivat kulkea muutoksen eturintamassa.
Attalin mukaan ihmiset voidaan vaientaa toistamalla haluttua ääntä ja musiikkia [16]. Ääni voi huumata ihmisen, kuten Franz Biberkopfin, kuvittelemaan että tässä on kaikki ja väkivalta on kuin jumalan asettamaa. Silloin ääni on tuhon ääni. Yhtä hyvin ääni voi piiloutua katseilta silloinkin, kun sitä käytetään määrätietoisesti kidutukseen. Nyt se on ase.
Musiikin ja äänen sosiologia on sovellettavissa myös puheeseen. Toistuvalla äänellä luodaan todellisuutta, joka vaikuttaa konkreettisesti tähän päivään ja huomiseen. Äänen ambivalentti luonne paljastuu äänenvoimakkuuden muuttuessa. Voimasuhteet vaihtuvat äänen mukana.
Ei ole varmaa oppiiko Franz Biberkopf mitään. Tarinan lopussa Franz on hiljainen ja vähäpätöinen. Maailman meteli jatkaa kuitenkin kulkuaan. Döblin ei paljasta, ketkä melskeessä marssivat ja mitkä voimat voittavat. Romaani päättyy yhä eteenpäin pyrkivään liikkeeseen [17]:
Me marssimme vapauteen, vapauteen, vanhan maailman täytyy sortua, herää sinä aamutuuli.
Ja tahdissa mars, vasen oikea, vasen oikea, marssikaa, marssikaa, me marssimme sotaan, meidän kanssamme marssii sata soittoniekkaa, he rummuttavat ja viheltävät, videbum videbum, on toisella hyvä tuuri, toisella huono, toinen jää pystyyn, toinen kaatuu, toinen ryntää eteenpäin, toinen makaa mykkänä, videbum videbum.
Kirjoittaja on toiminut kulttuurilehti Mustekalan päätoimittajana vuosina 2014 ja 2015. Hän valmistelee väitöskirjaa Turun yliopistossa väkivaltaisen kokemuksen äänellisistä esityksistä audiovisuaalisessa taiteessa.
Viitteet:
[1] Kirjoituksessa käytetyt Quignard ja Hölderlin-sitaatit ovat Susanna Lindbergin suomentamia.
[2] Lindberg, Susanna. Musiikin viha. Musiikki 2/2012. s. 64.
[3] Döblin, Alfred 2008/1929. Berlin Alexanderplatz. Suom. Aarno Peromies. Helsinki: WSOY. s. 35.
[4] Ibid.: 139.
[5] Ibid.
[6] Žižek, Slavoj 2014/2008 & 2009. Väkivalta. Suom. Janne Porttikivi. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Nemo.
[7] Ibid.: 207–208.
[8] Döblin, Berlin Alexanderplatz, s. 343, 344.
[9] Cusick, Susan, ”’You are in a place that is out of the world…’: Music in the detention camps of the ”global war on terror”. Journal of the society for American music. (2)2008:1. (1–26).
[10] Ibid.
[11] Ibid.: 5–6.
[12] Ibid.: 3.
[13] Ibid.: 4.
[14] Attali, Jacques 2011/1977. Noise. The Political Economy of Music. Kääntänyt ranskasta englanniksi Brian Massumi. Minneapolis & London: University of Minnesota Press. s. 6–9.
[15] Horsti, Karina, The Game Between Civility and Uncivility: Complexity of Public Shaming as Anti-Rasist Struggle. Rasismista ja rajoista. Maailma rasisminvastaisten tutkijoiden silmin. Julkaistu 1.9.2015.
[16] Attali, Noise , s. 20.
[17] Döblin, Berlin Alexanderplatz, s. 442.