Minulla ei ole kummoisia taiteen tekemisen tavanomaisia käytännön taitoja. En oikein osaa piirtää, maalata tai juuri veistää. En hallitse liikkuvan kuvan kunnollisia käytäntöjä, enkä ymmärrä valokuvasta tai grafiikasta mainittavasti maallikkoa enemmän. Kuitenkin työskentelen kuvataiteilijana – miten se on mahdollista? Vastaus piilee viehtymyksessä olemattomaan valoon.
Olen saanut koulutukseni Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun valosuunnittelun koulutusohjelmassa. Lienen siis taustaltani valosuunnittelija. Nyrjähtelyni esitystaiteen kollektiivisen tekemisen ympyröistä kohti itsenäisenä kuvataiteilijana työskentelyä on kuitenkin ollut perin suunnittelematonta poukkoilua, jonkinlaista valko- tai valohäntäpeuran perässä kirmailua hämärtyvän metsän siimeksessä. Olen alun perin ymmärtänyt olevani kiinnostunut valosta nimenomaan sen yhdistyessä merkityksellisen tuntuisella tavalla johonkin toiseen taiteenlajiin, kuten musiikkiin tai nykysirkukseen, mutta sittemmin uppoutunut enemmän valoon itseensä omalakisena taiteen materiaalina. Kuvataiteilijana olen kuitenkin liki kouluttamaton: Taideyliopisto tarjosi opintopolullani yhden ainokaisen (joskin poukkoilulleni perin juurin merkittävän) kurssin, jossa valoa lähestyttiin kuvataiteen ja teoksen kontekstissa. Valmistin tällä kurssilla melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten teoksen, joka oli konseptuaalisesti raakile, mutta presentaatiossaan hekumoi kiinnostavalla valoilmiöllä ja tinkimättömällä tilallisella vaikutelmalla – juuri niin kuin monen suunnittelijataustaisen tekijän varhaiset teokset tuppaavat tekemään. Vaikka kyseinen Sädesade-niminen teokseni jäi eittämättä kovinkin keskeneräiseksi, demomaiseksi, eikä sittemmin koskaan (ainakaan toistaiseksi!) jalostunut valmiiksi asti, katson sen olevan varhainen esimerkki prosessista, jossa työskentelyäni merkittävästi ohjaava piirre on ollut voimakas, mutta abstrakti mielikuva: kaukainen häivähdys tietystä valosta, jota ei ole. Ja kun sitä ei ole, täytyy tehdä, jotta se edes melkein olisi.
Jos minulla olisi ensinnä mainitsemistani taiteen tekemisen käytännön taidoista jokin tai jotkin itsevarmasti hallussa, saattaisin hahmotella teosideoita luonnostelemalla. Houkuttelisin niitä esiin erilaisilla ajattelua aktivoivilla tuherruksilla ja jatkojalostaisin teoksentynkiä realiteetteja havainnoivilla puoliteknisillä piirroksilla. Nyt en niin juurikaan tee. Minä ajattelen, että kun taiteilijan materiaalina on valo, edellyttää se praktiikalta kädentaitojen tai teknisyyden sijaan ensisijaisesti katsomisen kykyjä. Katsomista ja katseita on montaa sorttia, eri tasoilla ja prosessin eri vaiheissa. Kenties niistä kiinnostavin sijoittuu aivan hauraimpaan alkuun, kun mitään ei vielä ole – paitsi se olemattoman valon häivähdys. Silloin katson mielikuvaa. Katson, vaikka mitään ei ole vielä nähtävissä. Ja kun viimein alkaa olemaan, niin sitten vasta katsonkin.
Eräs valotaiteeseen kietoutuvista olemattomuuden juonteista liittyy historialliseen esittävyyden painolastiin: sitä ei oikeastaan ole. Valotaide ei ole pyristellyt irti todellisuutta kuvaavan näköaistihavainnon realistisesta tai naturalistisesta jäljentämisestä ja mesenaattien muotokuvatilauksista. Kenties tätä myöten valotaiteen teokselle ei niin ikään juurikaan ole valmiita, lähtökohtaisia formaatteja tai tyystin totuttuja teoksen esittämisen tapoja. On ainakin vaikea keksiä, mikä olisi itsestäänselvä, yleinen verrokki maalarin maalauspohjalle tai veistäjän raaka-aineelle, vaikka teoskohtaisesti tällaisia mielleyhtymiä onkin kiintoisaa ajatella – esimerkiksi tila voi olla kanvaasi ja valo maali, pensseli tai savi. Osittain tällainen vapaus selittynee taiteenalan verrattain lyhyellä historialla, vaikka se kenties usein ajateltua aiemmas ulottuukin. Teoksia löyhästi niputtavia kategorioita lienee syntyneen kuitenkin toteuttamisen välineiden kautta: niillä on valon, ainakin keinovalon kyseessä ollessa useimmiten jo valmiiksi jokin funktio, sillä suurin osa valovälineistä on alkuperäiseltä tarkoitukseltaan suunniteltu joko yksinkertaisesti pimeyden syrjäyttämiseen erilaisissa applikaatioissa tai sitten merkki-, viestintä- ja signaalikäyttöön. Valoon liittyvän teknologian kehittyessä materiaalia ja välineistöä toki valuu yhä myös taidekentälle. Esittävyyden sijaan valotaiteella voisikin olla pyristeltävää juuri suhteessa funktioon ja teknologiaan yleisemminkin: taiteilijan on nähdäkseni valittava, onko esimerkiksi lääketieteen tarpeisiin käytettävän valon tai laserin alkuperä teoksessa konseptuaalisesti olennainen seikka, tai halutessaan häivytettävä se.
Summataan tässä välissä yhteen: taiteellinen työskentelyni pohjaa alkujaan häivähdykseen olemattomasta valosta, jota mielikuvana katselen, siis mitään näkemättä, ja olemassa olevaa lähtökohtaa teoksen tekemisen tavalle ei välttämättä ole. Niin ikään varsinaiset taidot taideteoksen tavanomaiselle luonnostelulle loistavat poissaolollaan. Millä konstein tästä sitten pääsee eteenpäin – tai ylipäänsä johonkin suuntaan?
Viehtymys valoon itseensä taiteen materiaalina ja sille varaukseton antautuminen minun tapauksessani ohjaa erilaisen kyhäilyn pariin. En useinkaan koe, että tekemiseni tavat olisivat järin optimaalisia, älykkäitä tai teknisesti taitavia, mutta olen oppinut nauttimaan viehtymyksen viehkoisten virtojen vietävänä olemisesta. Se vaikuttaisi myös taiteilijan ammatin kannalta perin olennaiselta. Viehtymyksen vallassa sitä tuntuu keksivän erilaisia nikkaroinnin, virittelyn ja näpertämisen väyliä, joiden kautta pikkuruisia askelia kohti sitä kerran niin kaukaista häivähdystä on mahdollista ottaa – jos ei erityisen viisaasti, niin ainakin sisukkaasti. Vaikka ajattelenkin lähtökohtaisesti inspiraation seurailussa kyseen olevan antautumisesta, katson tässäkin taustalla kuitenkin muljuavan taiteilijan harjoittamia aktiivisia kykyjä. Ensinnäkin viehtymyksessä minulle harvoin kyse on mistään perimmiltään erittäin järjellisestä – siispä praktiikassani olen tietoisesti pyrkinyt järjen sysäämiseen sivuun niin viehtymyksen tunnistaessani kuin myös sitä esiin maanitellessani. Järjettömyyteen nojaaminen, tai suorastaan sen syleily omalta osaltaan mahdollistaa sekä omalla tavallaan arvokkaat epäoptimaaliset prosessit että toisaalta suojelee pyrkimyksen kohteena olevaa lopputulosta ennenaikaiselta analyysilta. Kun kokka osoittaa kohti olematonta, mitä sitä suotta etukäteen arvioimaan? Olen kirjoittanut irrationaalisuudesta taiteellisessa työskentelyssä laajemmin Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun opinnäytteessäni vuonna 2020.
Myös olemattoman valon katsominen on kaikessa abstraktiudessaan toimeliasta touhua: hiljaista huhkimista, ahkeraa ammentamista mielikuvasta. Usein teokseni eivät rakennu pelkästään valosta, vaan valolla on aisaparinaan sille alttiita materiaaleja, joita kerään enimmäkseen löytämällä, mieluiten tyystin etsimättä. Olen ajatellut valon paljastavan satunnaisista esineistä ja muista kappaleista niiden muutoin salatuksi jääviä puolia, jotka kuitenkin valon – tai pikemminkin jonkinlaisen valon potentiaalin vuoksi ovat alati olemassa. Näin ne samassa muuttuvat kuin kehykseksi valolle itsessään. Kiinnostavaa materiaalia kohdatessani minussa syttyy hienovireinen, valolle herkistynyt katse, jossa on yhtäältä kyse aineen konkreettisten ominaisuuksien (esimerkiksi kiilto, heijastavuus, tai varjoja langettavat muodot) aistimisesta mutta toisaalta myös herkeämättömästä kuvittelemisesta: miten kappale käy keskustelua valon kanssa, ja millaisen valon? Koska tilanteet, joissa materiaalia kerään ovat usein valollisesti neutraaleja (tai muuten sattumanvaraisia), korostuu aavistamisen merkitys. Koen tällaisen aavistelevan valon katsomisen niin ikään näkemisenä, vaikka konkreettisesti siitä ei voikaan olla kyse, sillä jälleen varsinaisten aistialueiden tasolla pääasiassa minua kiinnostavan aineksen tolaa määrittää yhä olemattomuus.
Aavistaminen taiteilijan taitona punoutuu ajatukseen uteliaisuudesta taiteilijan ominaisuutena. Olen tavannut tuumia, että taiteilijan eräänlainen rooli tai missio on olla esikiinnostuja. Aavistaminen ja ennalta kiinnostuminen on eräs katseen laji: sellainen, joka näkee kauas, mutta pahuksen epätarkasti. Tämä katse on taiteellisen praktiikan kehittymisessä olennaisessa osassa. Ainakin tällaisella tietyllä tavalla taitamattomalla pohjalla, jolla minä olen lähtenyt uraani rakentamaan, inspiraation iskiessä ei pidä niinkään arvioida, millä jo ohuesti osaamillani tavoilla teoksen voisi tehdä, vaan hahmotella, kuinka kauas tuntemattomaan idean puitteissa olisi mahdollista paarustaa. Usein tuntuisi käyvän niin, että jostain sieltä sumun keskeltä löytyykin uusi polku, joka vieläpä tavalla tai toisella yhdistyy jo aiemmin kuljettujen reittien verkostoon. Koen taiteilijan ammattitaitoon siis kuuluvan kyvyn hahmottaa ja aavistaa, minkälaisia uusia ja ennalta taitamattomia taitoja on mahdollista mielekkäällä tavalla omaksua tuntemattomaan nojaavan teosprosessin äärellä. Tämä korostuu mielestäni valotaiteen kontekstissa, sillä kuviteltavan teoksen muotoa ennalta ohjaavia konventioita on ohuelti.
Valotaidetta kohdatessa teoksen kokeminen on välitöntä. Jokin valossa itsessään saa aikaan sen, ettei teoksen kokemisen alkuhetkeä ole kokijana usein mahdollista itse määrittää, vaan valo tekee sen omalla tavallaan lähes armotta. Samanlaista säteilevää väistämättömyyden tuntua on valoteoksen luomassa suhteessa tilaan. Näiden valolle ominaisten seikkojen myötä miellän sekä valoteoksen kokemisen että tekemisen vahvasti keholliseksi touhuksi. Huolimatta siitä, että valon perusmerkitys kytkeytyy visuaalisuuteen, näköhavaintoon ja siten silmiin, ajattelen valoteoksen äärellä usein kehoani tilassa. Vaikka katseeni olisi naulittu itse teokseen, tuntuu kuin näkisin samalla itseni suhteessa tilanteen tilallisuuteen. Kyseessä on katse, joka ei näe, vaan tuntee.
Kokemus kehollisuudesta perustelee työskentelytapoja, joiden keinopaletissa keskeistä on korostetun aistimispainotteisen olotilan ylläpitäminen. Käytännössä työskentelyyni kuuluu ensimmäisen häivähdyksen viehtymystä tavoitellessa usein aimo määrä erilaisia spontaaneja kokeiluita, joita haluan myös suorittaa vauhdilla ja mahdollisimman vähin keskeytyksin. Tällainen on ensiarvoisen tärkeää, kun halutaan – kuten minä haluan – toimia tuntemattoman parissa ja pitää ylimääräinen järkeily loitolla. Työskentelyn painoarvon virittäminen koko kehoa aktivoivan sähläämisen suuntaan tuntuisi sekä pitävän alitajuntaisen koneen rasvattuna että vapauttavan kaistaa nimenomaan välittömälle aistimiselle analyyttisen ajattelemisen sijaan. Näin myös sattumalle taataan enemmän mahdollisuuksia.
Näiden praktiikkaani liittyvien havaintojen äärellä on syytä pohtia: onko valo kenties sokaissut järkeni ja siksi työskentelytapani ovat mitä ovat, vai onko valo vain taiteellisen työni ei-järjellisiin ja taidottomiin lähtökohtiini nähden parhaiten sopiva medium? Kenties kyseeseen tuleekin jonkinlainen valo-Ouroboros, siis häntäänsä syövä kiiltomato. Valo taiteen materiaalina uskoakseni houkuttelee tekijästä esiin tietyllä tavalla sävyttyneen praktiikan, ja praktiikka mahdollistaa valon itsensä kohtaamisen.
Olisiko praktiikkani valunut saman kaltaisille uomille jonkin muunkin mediumin parissa, sitä tarina ei kerro. Viehtymys kun on ohjannut minut nimenomaan valon pariin, ja samalla käytännön taidottomuus pitänyt etäällä muista materiaaleista. Kun olen kokemuksen karttuessa oppinut rakastamaan olematonta, se ei praktiikassani olekaan enää tyhjä tila, josta pitäisi päästä eroon. Pikemminkin olemattomuus edustaa tilaa, jossa työ ylipäänsä tulee mahdolliseksi. Näin ollen olemattoman valon katsominen on minulle valotaiteilijan taidoista keskeisin – nähdä valoa silloin, kun sitä ei vielä ole.
Teksti: Jere Suontausta
Kuvat: Anu Raatikainen, Jere Suontausta