7.3.2006 Niko Pyrhönen
Postmoderniin informaatiotulvaan tarjotaan tavan takaa samaa selviytymispakkausta – kriittistä asennetta. Sen mukaan ei pidä ottaa mitään annettuna ja jokaisen auktoriteetin auktoriteettiaseman on tultava aina uudelleen arvioiduksi. Ensimmäinen koetinkivi tälle kriittiselle asenteelle on kuitenkin, miten suhtaudutaan kriittisyyden selviytymispakkaukseen itseensä. Eikö nimittäin ole aiheellista suhtautua kriittisesti neuvoon, joka kyseenalaistaa itsensä perustavalla tavalla?
Auktoriteettihan määritellään tahoksi, joka on perusteltua hyväksyä tiedon perusteeksi ”privilegioasemansa” kautta. On totta, että tämän aseman saavuttaminen on suotavaa, mutta yhtä kaikki; auktoriteettiin nojaava perustelu perustuu nimenomaan auktoriteettiasemaan. Millä muulla auktoriteettiperustelun voisi erottaa esimerkiksi empiirisestä tai rationalistisesta perustelusta?
Tästä seuraa kuitenkin ongelmia. Kuinka auktoriteettiasemaa kohtaan voi olla kriittinen murtamatta auktoriteettia? Auktoriteetista puhuttaessa tarkoitetaan auktoriteetin seuraamista juuri auktoriteettiaseman vuoksi. Kun kriittisesti järkeilee auktoriteetille auktoriteettiaseman, synnyttää korkeintaan toisen asteen auktoriteetin, joka viime kädessä kuitenkin nojautuu kriittiseen järkeen. Pitäisiköhän tässä prosessissa sulkeistaa ”kriittisyys” vai ”järki”?
Järkiperäinen kriittinen reflektio johtaa nimittäin väistämättä siihen, että auktoriteetti on elinehto paitsi ihmiselle, myös mille tahansa diskurssille, joka pyrkii ylittämään valistuksen järkikeskeisyyden järjettömyyden. Tästä ylityksestä ”kriittinen asennekin” lähtee.
Fallibilismin auktoriteetti ja sen mahdollisuus taidekritiikissä
Fallibilismia, sellaisena kuin Karl Popper sen esittää, voidaan pitää uudelleen ymmärretyn auktoriteetin eräänä kulmakivenä. Popperin (surullisen usein väärintulkitun) näkemyksen mukaan se, etteivät minkään tieteen totuudet olekaan välttämättä vastaavuusperiaatteen mukaan ”totta” ei voi estää meitä pitämästä tietyn (tieteellisen) metodin tuottamaa tietoa tieteenä, tienä ja totuutena. Tämä johtuu siitä, että jokainen tällainen totuus on valjastettu alituisesti kamppailemaan sille kriittisten, vaihtoehtoisten, potentiaalisten totuuksien kanssa, eikä ole järkeä pitää mitään muuta todempana kuin sitä totuutta, joka johtaa tässä kamppailussa.
Kriittinen asenne ja auktoriteetti eivät siis ole tyystin yhteensopimattomia, vaikka siltä saattaakin ensin näyttää. Kriittinen asenne ikään kuin kiertää kaikkialla, ja sieltä mihin se ei koske, löytyy auktoriteetin totuus. Hyväksyessään sen kriittinen asenne tuhoaisi sen, mutta kyseenalaistaessaan sen, se vain voimistaa sitä, sillä kriittinen asenne kyseenalaistaa auktoriteetin totuuden aina huonommin kuin kilpailevat totuudet.
Mitä tämä voisi tarkoittaa (päivälehti-)kritiikin käytäntöjen suhteen, joista taidemaailman toimijat ovat aina niin kiinnostuneita?
Laajalti on kysytty, onko kriittinen asenne koskaan kiinnostunut mistään ”totuudesta”, edes sen pragmaattisimmassa mielessä. Mitä tulee aiheen valintaan ja kriittisyyteen siinä suhteessa, koko lehtimiestyö vaikuttaa ylipäätään olevan monessa suhteessa suorastaan kiinnostumaton minkään pragmaattisen hyvän (tai toden) esittämisestä. Aiheiksi valikoituu nimenomaan kohteita, joista löytyy paljon kyseenalaistettavaa. Sitä paitsi kriittisyys toteutuu yleensä siten, että riippumatta kohteen laadusta, kritiikki pureutuu huonoon ja kyseenalaistettavaan ja heittää sitä ilmoille, vaikka tämä huono edustaisi häviävän pientä osaa itse kohteesta.
Kritisoitavan ongelman olettaminen teokseen merkitsee tietyssä mielessä sitä, että kieltäydytään avautumasta teoksen partikulaariudelle. Kriittinen asenne olettaa tällöin jonkin teoksen ulkopuolisen kategorian, josta käsin olisi mielekästä tarkastella teosta, jolloin kritiikki karuimmillaan vain tarkastelee joidenkin aprioristen ehtojen täyttymistä teoksen kohdalla.
Jos kuitenkin sovelletaan fallibilismin ajatusta taidemaailmaan ja taiteen kritiikkiin, voitaisiin esittää, että nimenomaan se, mihin kritiikki ei kriittisimmilläänkään koske, konstituoi sen totuuden, jota myös ’hyväksi’ kutsutaan. Toisaalta usein on pikemminkin niin, että vasta se, mitä kritiikki koskettaa, tulkitaan havaituksi, ja vasta havaittu voidaan tulkita hyväksi. Pahimpana kritiikkinä pidetäänkin juuri mainitsematta jättämistä.
Tämä selittää, miksi taiteen päivälehtikritiikki on kaikkea muuta kuin sellainen kriittisen asenteen paradigma, jota Popperin fallibilismi edellyttää. Taidekritiikki kehuu ja puolustaa siinä missä tuomitseekin, vaikkei välttämättä täytäkään kumpaakin tehtävää yhtä eksplisiittisesti.
Jollakin tasolla fallibilismi löytää konvergenssipisteensä juuri tieteen ja taiteen vastakkainasettelusta. Karrikoiden tilanne on se, että tiedemaailma ei voi ohittaa hyvää, koska hyvän ohittaminen on fallibilistisesta metodista käsin (ideaalisti) mahdotonta. Hyvä erottuu siksi, mitä kohteesta jää jäljelle kritiikin jälkeen. Vastaavasti taidemaailmassa hyvää on automaattisesti se, ja vain se, mitä kritiikki ei voi ohittaa järsimättä hampaitaan ensin tylsiksi.
Eroksi tosin jää aina se, että taiteen totuudet pysyvät auktorisoituina kovin lyhyen aikaa.
Kirjoittaja opiskelee estetiikkaa Helsingin yliopistossa.