6.10. 2004 Irmeli Hautamäki
Post-taiteen tuntee Kuspitin mukaan siitä, että se on kiusallisen banaalia, epäesteetttistä epäkiinnostavalla tavalla ja se lähenee arkielämää ja massojen kokemusta niin pitkälle, etteivät ‘massat’ tunnista sitä enää taiteeksi.
Johtava amerikkalainen taidekriitikko Donald Kuspit on julkaissut 2004 poleemisen kirjan ‘The End of Art’, (Cambridge University Press, 2004) jonka pääväitteenä on, että taide on lopussa.Erilaisia postmodernistisia ilmiöitä vastaan suuntautuvan kritiikin kovuus yllättää siksi, että Yhdysvaltoja on pidetty postmodernin isänmaana.
New Yorkin Stony Brookin valtionyliopistossa taidehistorian ja filosofian professorina toimiva Kuspit kysyy, onko nykytaide, joka tavoittelee massojen huomiota sensaatiomaisilla elämyksillä sekoittamalla lähes mitä tahansa arkipäivän ilmiöitä taiteeseen, uhrannut esteettisen kokemuksen ja sen mukana koko taiteen?
Esimerkkejä banaalista nykytaiteesta Kuspitilla riittää, ja sanottakoon heti, ettei hän ole erityisen analyyttinen niiden esille tuomisessa.
Damien Hirst edustaa Kuspitille tyypillistä post-taiteilijaa. Hirstin installaatio ‘Home, Sweet Home’ (1996), joka koostui täysinäisistä tuhkakupeista ja likaisita kahvikupeista, jäi lyhytikäiseksi, sillä avajaisten jälkeen paikalle tullut siivooja tuhosi teoksen tyhjentämällä tuhkikset ja pesemällä ne, samoin kuin likaiset kahvikupitkin ja pinoamalla esineet siististi taidegallerian aputiloihin.
Hirstin teoksessa ovat mukana kaikki post-taiteen tunnusmerkit: se on kiusallisen banaali, epäesteettinen epäkiinnostavalla tavalla ja se lähenee arkielämää ja massojen kokemusta niin pitkälle, etteivät ‘massat’ tunnista sitä enää taiteeksi.
Kuspitin mielestä post-taide menee metsään juuri siinä, että arkielämä tuodaan sellaisenaan taiteeseen. Arkielämä saa yliotteen, taide ei enää ylitä elämää, se ei Kuspititn sanojen mukaan “enää tarjoa uutta perspektiiviä olemassaoloon” .
Siivousfirman ihminen oli Kuspitin mukaan kuitenkin hyvä kriitikko, sillä hän ei pitänyt Hirstin “sotkua” taiteena, eikä olisi vaadittaessa maksanut siitä niitä satoja tuhansia, jotka teokselle oli pantu hinnaksi.
Post-taiteen maailmassa ei ole enää tilaa esteettiselle kokemukselle, ei kauniille, rumalle sen paremmin kuin traagisellekaan. Taide on Kuspitin mukaan enää pelkkä psykososiaalinen konstruktio, jonka sen institutionaalinen olemus määrittelee, sillä on huvittavuusarvoa ja kaupallista arvoa.
Taideinstituutio on myös taloudellista toimintaa, jossa pätevät samat uutuuden markkinoinnin lait kuin muussakin kaupankäynnissä. Uudet ilmiöt, nimet, “läpimurrot “ ja suuntaukset tulevat ja häviävät yhä nopeammin spektaakkelimaisessa taidemaailmassa.
‘Taidetta taiteesta ‘–ilmiö on tästä yksi tunnettu esimerkki. Kuspitin mielestä se on osoitus taiteen narsistisesta rappiosta, sillä ‘taide taiteesta’ ei esittele uusia näkemyksiä, vaan reprodusoi vanhaa taidetta käyttäen mitä tahansa ironista muunnosta, mikä tuhoaa alkuperäisteoksen merkityksen.
Kuspitin kritiikkiin on helppo yhtyä, eikä hänen mainitsemiaan banaaleja ilmiöitä tarvitse lähteä hakemaan suuren maailman taidekeskuksista, niitä löytyy täältä kotimaastakin. Banaali ‘mikä tahansa on taidetta’ -asenne on yleistymässä meilläkin. Perusteluna esitetään yleensä taiteen rajojen koettelemista.
Mikä tahansa taiteilijan taholta tuleva ‘rajojen ylitys’ hyväksytään yleensä sen enempää kyselemättä . Joku liimaa lippusia puihin tai valokuvaa itseään metsässä istuskelemassa ja se on taidetta? Nykyään saa aina pelätä törmäävänsä taiteeseen, kun huomaa julkisessa tilassa olevan arkiesineen – tyyliin pesuvati jalkakäytävällä tai pullosuti kirjaston tiskillä.
Marcel Duchampin pelottavat jäljet ?
Kiinnostavaa on, että Kuspit ei tavalliseen tapaan syyttele mediaa tai kaupallisuutta banaalin yleistymisestä taiteessa, vaan etsii ilmiön syytä taidemaailman sisältä. Hänen mielestään erityisesti kaksi taiteilijaa: Marcel Duchamp ja Barnett Newman ovat esimerkillään vastuussa siitä, että banaali on hiipinyt taiteeseen.
Kuspit näkee, että Duchampin toiminta on legitimoinut sen nihilistisen uskomuksen, ettei taiteen ymmärtämisessä tarvita mitään vaivannäköä, koska arkielämä esineineen on taidetta. Barnett Newman, joka veti yksiväriselle pohjalle yksivärisen viivan ja nimesi sen maalaukseksi, teki lopun maalaustaiteesta.
Kuspit on paneutunut jossakin määrin sekä Duchampin että Newmanin ajatteluun, mutta ei analysoi näiden tuotantoa kokonaisuutena. Molemmat taiteilijat arvostivat luovuutta. Kumpikaan taiteilija ei Kuspitin mukaan kuitenkaan osoita, miten taideteos voi olla esteettinen kokemuksen paikka.
Duchamp puhui kirjoituksessaan ‘The Creative Act’ (1957) ‘esteettisestä osmoosista’ teoksen ja vastaanottajan välillä. Tekijä jättää tunteensa ja ajatuksensa teoksen materiaaleihin, josta ne siirtyvät vastaanottajaan, joka määrää teoksen lopullisen arvon. Tekijä itse on Duchampin mukaan kykenemätön määräämään katsojan kokemusta.
Vaikka Duchampin näkemys esteettisestä kokemuksesta poikkeaa totutusta, Duchamp ei koskaan epäillyt taiteen merkitystä , eikä sitä, etteikö vastaanottaja antaisi teokselle merkitystä. Nihilisti hän ei ollut. Kuspitin mielestä Duchampin teoksissa ei ole mitään esteettistä ongelmaa, joka vaatisi mielikuvitusta.
Niin perusteellista ja tervetullutta kuin Kuspitin esittämä kritiikki onkin, pelkästään Duchampin asettaminen vastuuseen koko nykytaiteen banalisoitumisesta on melko kyseenalaista. Miksi tehdä Duchampista banaalin syntipukki, eivätkö vastuussa ole pikemminkin ne lukuisat kriitikot, jotka kirjoittaessaan nykytaiteen ilmiöistä vetoavat epäkriittisesti Duchampiin ?
Duchamp esitti itse jo 1960-luvulla, yli 40 vuotta ennen Kuspitia, hyvin saman tyyppisiä huomioita taiteen pinnallistumisesta ja kaupallistumisesta kuin Kuspit itse. Ranskan radiolle antamissaan haastatteluissa, jotka on julkaistu CD:nä ja kirjana [‘Entrétiens avec Marcel Duchamp’ (1994)] Duchamp analysoi kiihkottomaan tyyliinsä taloudellisen keinottelun vaikutusta taiteeseen ja sen vaikutuksia taiteen arvoon.
Duchamp ihmetteli, kuinka paljon taiteilijoiksi itseään kutsuvia henkilöitä jo silloin oli ja miksi suuri yleisö ja julkisuus haluaa sanoa sanansa taiteesta. Taiteen tulisi hänestä olla ‘esoteerinen’, paneutumista ja erityisharrastusta vaativa asia, ei suinkaan massojen ‘eksoteerinen’ (vrt. eksoottinen) asia. Kuspitin kirja ‘The End of Art’ toistaa lähes kohta kohdalta Duchampin aiemmin esittämät huomiot.
Kuspitin kritiikki Duchampia kohtaan on epäilyttävimmillään hänen puhuessaan Duchampin suhteesta maalaustaiteeseen. “Hänen inhonsa maalaustaidetta kohtaan oli irrationaalista” , Kuspit sanoo väittäen että syynä oli kateus Picassoa ja Matissea kohtaan.
Duchamp oli osoittanut kykynsä maalarina, mutta halusi löytää uuden ilmaisun tavan, jota pitää etsiä myös ‘Suuresta lasista’ ei vain readymadeista. Toisaalta Kuspit tekee myös oikeutta Duchampille pitäessään tätä ‘alkemisti-taiteilijana’, jonka työhuone oli todellinen uuden syntymisen laboratorio, toisin kuin post-taiteilijan työhuone, jonka julkisuus on kokonaan täyttänyt.
Post-taiteilija ei tee avantgardistia massojen makua vastustavia teoksia, post-taide myötäilee massoja, etsii julkisuutta ja tyytyy banaaliin.
Myönnettäköön, että Duchampin suhde aistillisuuteen ja ruumiillisuuteen oli hämmentävän ongelmallinen, kuten Kuspit toteaa. Myönnettäköön senkin, että Duchamp oli kiinnostuneempi tuomaan taiteen alueelle oman aikansa tieteestä saamiaan ideoita kuin perinteisiä, sentimentaalisia aiheita. Nämä asiat eivät mielestäni mitenkään liity nykytaiteen banalisoitumiseen. Post-estetiikka ei ole syntyntyt Duchampin toimesta, se on syntynyt hänestä huolimatta.
Koska taiteen banalisoituminen on tosiasia, jonka kanssa taidemaailma elää, Kuspitin kirja jättää vastattavaksi monia hyviä kysymyksiä.
Onko banalisoituminen väistämätöntä ja mitä muotoja se saa? Kuinka paljon taiteen teorian ja kritiikin liepeillä toimivat itse edesauttavat sitä? Kuspitin mukaan Yhdysvalloissa on viime aikoina järjestetty arvostetuissakin museoissa näyttelyitä luvattoman löysillä konsepteilla. Tarjolla on teemoja kuten: ‘People, Places and Things’, kun tarkoitus olisi luotsata 1900-luvun moderneja suuntauksia. Banaalia ja helppoa, menee yleisöön kuin mikä.