21.2.2009 Kati Heljakka
Kun Jeff Koonsin näyttely avautui San Franciscossa 1990-luvun alussa, Time-lehden toimittaja kuvaili näyttelyä: ”enemmän kitschyä kuin kitsch”. Kuraattori John Caldwell näki taiteilijan banaalien objektien puhuttelevaan faniyleisöään muistojen ja mysteerien ikoneina. Ne ovat esineinä kuolleita, mutta shokeeraavat katsojaa tuttuudellaan ja niihin latautuneilla muistoilla. ”Rakasta minua” tuntuvat teokset anelevan. ”Olen sinun kulttuuriasi”, ne huokailevat. Jeff Koons ikään kuin kysyi yleisöltään, eivätkö he kuitenkin valitsisi tätä hassua pikkurihkamaa Poussinin ja Picasson sijaan. Emmekö kaipaakin takaisin lapsuuden aikaan – aikaan ennen arvostelukyvyn kehittymistä?
Koonsin taiteen tarkastelu ja siitä lausutut näkökannat liittyvät nykypäivän alati kasvavaan esinemaailmaan Lelut asettuvat mielenkiintoisella tavalla tähän keskusteluun: Maailman vauraimmissa osissa teollisesti tuotetuista leluista on tullut väistämätön ja korvaamaton osa esinemaailmaa. Lelu määritellään suomenkielisessä Wikipedia-tietosanakirjassa leikkiä varten tehdyksi esineeksi ilman hyötytarkoitusta. Vastaavasti englanninkielen toy-sanalle selitystä haettaessa löytää määritelmän, jonka mukaan lelu on esine, joka tekee onnelliseksi. Lelu on siis esineenä vailla erityistä käyttöön liitettyä tarkoitusta, mutta silti se ei ole tarpeeton. Kitschin tapaan lelu voi olla esine, jonka käyttöön kytkeytyvät vahvasti tunneperäiset motiivit. Lelulla, kuten pelillä, ei ole sanallistettua käyttöohjeita tai sääntöjä leikkitavan määrittelemiseksi. Näin ollen lelua on mahdollista käyttää monin tavoin, aivan kuten kitsch-esineitäkin.
Esinemuotoilua tutkineen Donald Normanin mukaan kitschmäiset esineet eivät teeskentele olevansa taidetta, vaan ne ovat muistiamme tukevia objekteja. Lelujen ja kitschin vahvin yhtymäkohta lieneekin niiden yhteinen kyky sitoa itseensä – pinnalleen – muistumia eletystä elämästä.
Muotoilun kontekstissa emootiot liitetään usein kauneuden tematiikkaan. Suunnittelemme puoleensavetäviä, suloisia ja värikkäitä esineitä. Huolimatta siitä, kuinka tärkeitä nämä attribuutit ovat, ei esineen suloisuus tai värikkyys viime kädessä ole se, mikä saa ihmisen toimimaan arjessa, Norman muistuttaa. Pidämme viehättävistä esineistä, koska ne herättävät meissä tunteita. Tunteiden alueella on yhtä järjellistä kiintyä esineisiin, jotka ovat rumia, tai inhota valtavirran kauniina pitämiä esineitä. Tunteet heijastavat kokemuksiamme, assosiaatioita ja muistojamme. Siten leluihin, kuten kitsch -esineisiin usein, kiteytyy muistoja eletystä elämästä, unelmista ja haaveista, toteutuneista ja vielä toteutumattomista.
Puuttuvasta hyötynäkökulmastaan huolimatta leluja on pidetty välineenä johonkin toivottuun kokemukseen. Kitsch muotoiltuina esineinä ilmentää toivottuja kokemuksia ja edustaa tunnetiloja, joihin voi samaistua tai jotka herättävät meissä eriasteisia onnen ja ilon tuntemuksia. Lelut ovat taiteen tapaan työkaluja myös elämysten synnytysprosessissa. Lelu lumoavana esineenä valpastaa aistit vastaanottamaan erilaisia ärsykkeitä: sen kanssa toimiminen on hiljaista dialogia oman itsensä kanssa iästä riippumatta.
Kitschin mekanismien ymmärtäminen vaatii aikuista ajattelua, siinä missä leluesine ilahduttaa usein kaikenikäisiä. Lelun sijoittuminen maailmaan vailla käyttö- ja hyötynäkökulmaa ilon ja onnentunteen välineenä tekee siitä kiinnostavan tutkimuksen kohteen. Tunnenäkökulmasta käsin katsottuna lelut ja kitsch asettuvat lähelle toisiaan.
Kati Heljakka
Aikuiset lelujen käyttäjänä ovat kasvava kohderyhmä: puhutaan myös kulttuurin infantilisoitumisesta. Vastaavasti, lelut kehittyvät jatkuvasti söpömmiksi. nallen evoluutioon aidon näköisestä karhusta yhä lapsekkaamman näköiseen pehmoeläimeen, jolla on suuri pää ja suuret silmät, ovat vaikuttaneet enemmän aikuisten tarpeet muokata esineestä hellyttävä ja huolenpitoa kaipaavan näköinen. Söpöyden vaatimus on kitschille ja leluille yhteinen, realistiset piirteet ja tarkkuus syrjäytetään esineiden valmistusprosessissa, yksityiskohdat ja koristelu korvataan yksinkertaisilla piirteillä, muokattavuudella ja joustavuudella.
Perinteisten lelukauppojen sulautuessa osaksi markettien ja hallimyymälöiden arkea, on rihkamalle perustettu omat pysyvät jakelukanavansa. Suomessa paperi- ja käyttötavaravalikoimastaan tuttu ja laajalle levinnyt Tiimari-ketju edustaa kitsch-esineiden keidasta. Käyttö esineiden lisäksi se on toimintansa alusta asti vakiintunut tarpeettoman tavaran tyyssijaksi, sanojensa mukaan Ihme-kaupaksi josta palan onnea voi ostaa eurolla tai parilla. Tiimari-tyyppinen jakelu on mahdollistanut lelutrendien ja niihin liittyvän pienimuotoisen ja edullisen esineistön nopean leviämisen maassamme.
Allisonin mukaan Japanista on tullut maailman johtava viihteen ja ”hauskan” sekä fantasiaan perustuvien tuotteiden vientimaa. 2000-luvun ”japonismi” ulottaa vaikutuksiaan myös Suomeen. Yksi viime vuosien ilmiöistä onkin japanilaisen Sanrion tunnetuksi tekemä Hello Kitty: yksinkertaisin piirtein varustettu valkea kissahahmo, jonka synty ajoittuu vuoteen 1974. Sen markkinoille tulo myöhemmin 1980-luvulla vaikutti voimakkaasti rihkamaksi luokitellun esineistön keräilykulttuuriin. Animen ja mangan globaali voittokulku vaikutti sittemmin Hello Kittyn uuteen nousuun. Japanilaisen superpinnallisuuden ikonista on tullut suomalaisessakin arkielämässä paikkansa vakiinnuttanut koriste.
Hello Kitty ei monien japanilaisten hahmojen tai designer-lelujen tapaan ole mielenkiinnoton tarkastelun kohde. Japanilaisittain katsottuna korkean ja matalan taiteen määreet sulautuvat toisiinsa, yksiulotteisuus ja litteys toimivat tunnusmerkkeinä maan visuaalisen kulttuurin kentälle. Mutta yksiulotteisuuden toisella puolen piilee suurempia pohdintoja: Pinnan alla vaikuttaa Takashi Murakamin mukaan Japanin sodanjälkeinen yleinen mielentila ja kykenemättömyys.
Japanilähtöisen kawaiin, söpöilyn, hengessä Hello Kittyn tunnusmerkit ovat yksinkertaiset ja lapsekkaat: suuret, toisistaan loitolla olevat silmät, suurikokoinen pää suhteutettuna typistetynoloisiin raajoihin. Kuten useilla muillakin Sanrion suunnittelemilla hahmoilla, Hello Kittyllä ei ole suuta. Pääsuunnittelija Yuko Yamaguchin mukaan ilmeikkyyttä ei haluta rajoittaa suulla ja se voidaan suuttomana tulkita erilaisiin tunnetiloihin samaistuvaksi.
Kitsch on harvoin abstraktia, ja myös lelumaisessa esineessä säilytetään tietyt tunnistettavat piirteet. Hello Kittyn lailla kitsch-esineet on tehty avoimiksi tunneperäisille tulkinnoille. Ne sisältävät sentimentaalisuuden potentiaalin, joka ilmenee pinnassa eri tavoin muotoiltuna.
Kitschin piiriin luokiteltavat esineet, kuten matkamuistot tai posliiniset figuurit, herättävät kiinnostusta myös keräilijöissä.. Aikuisen suhde lelumaisiin esineisiin näyttäytyy samankaltaisena keräilyviettinä. Yhden ostettuaan tekee mieli toista, ja kohta esineistä on muodostunut keräilijän kokoelma, eräänlainen eri tarkoitusperiä palveleva harrastus. Lelujen yhteydessä keräily lienee aikuiskäyttäjien suosituin leikkimisen muoto. Mutta kokoelman muodostamisen rinnalla kulkevat myös muut syyt leluharrastukselle, kuten yksittäisen esineen tärkeys omistajalleen tai lelun käyttö koristeena sisustuksessa. Joillekin lelut voivat olla myös toisen harrastuksen, kuten valokuvaamisen tai ompelun osa.
Monille juuri lelun käsiteltävyys ja taktillinen ulottuvuus ovat arvokkaita ominaisuuksia. Esineen fyysinen kosketeltavuus on merkittävä, houkuttelevuutta rakentava tekijä. Leluja käytetään myös erilaisten esteettistä harkintaa sisältävien tilallisten kohtausten luomiseen, eräänlaisiin installaatioihin. Tällöin leluesineistä tulee osa suurempaa kokonaisuutta ja tarinaa, leikkijän tai käyttäjän toimiessa narratiivisena arkkitehtina.
Keräilyaspektin ohella kysymys yksittäisen esineen merkittävyydestä omistajalleen on kitschinkin kohdalla kiehtova. Tomáš Kulkan mukaan kitschiä katsotaan yksinomaan sen sentimentaalisen sisällön, ei kuvallisuuden vuoksi. Kitsch-esineen tai lelun houkuttelevin ominaisuus nähtäisiin tällöin sen eräänlaisessa pateettisuudessa, kyvyssä herättää ylemmyydentuntoa omistajassaan. Näin esineestä tulee heikko ja särkyvä – sellainen, jonka haluamme adoptoida ja jolle tahdomme jakaa huomiota.
Ngai käsittelee kirjoituksessaan söpöyden formaaleja ominaisuuksia; pienuutta, kompaktiutta, pehmeyttä, yksinkertaisuutta ja taipuisuutta avuttomuuden, säälin ja alakuloisten affektien aikaansaajina. Näin ollen kitsch-esineen, kuten lelun, ulkomuoto tai pinta ei kuitenkaan ole yhdentekevä. Esineen lumoavat olemus ja ilme houkuttelevat meissä esiin elollistamisen tarpeen ja pinnasta tulee portti syvempään kokemukseen.
Antropomorfismi tutkii ihmisen taipumusta antaa esineille ja eläimille inhimillisiä piirteitä. Leluesineiden, kuten erilaisten fantasiafiguurien kanssa kommunikoidessamme saatamme liittää esineeseen ominaisuuksia, jotka inhimillistävät sen, tekevät siitä kohteen sosiaaliselle kommunikaatiollemme. Lapset elollistavat esineitä aikuisia useammin.
Havaintojeni mukaan kitsch-esine tai lelumainen objekti voi hoivaamistarpeen lisäksi ilmentää omistajansa ironista suhdetta koko kitschin käsitteeseen. Muotitrendinä vaikuttanut sisustuskitsch on tuonut olohuoneisiin laavalamput, samettiin kiedotut Jeesus-nuket, metalliväreissä hohtavat Buddhat, Bollywoodin ja koukeroiset barokkikuviot. Huonosta mausta on tullut avoimesti tavoiteltavaa, eräänlainen merkitysten leikki tai peli.
Mutta ironia on Kulkan mukaan kitschin pahin vihollinen. Se älyllistää ilmiön ja tuo sen lähemmäksi keskustelua korkeataiteesta. Voisiko kuitenkin ajatella kitschin sisältävän eri kategorisia tasoja, eräänlaisen korkea-matala keskustelun käsitteen sisällä? Mikäli lelumaiset esineet luetaan kitschin piiriin ne edustavat mielestäni objekteina viattomuutta. Vasta käyttötarkoitukset liittävät leikkiin ironian ulottuvuuden, esineen omistajan tavan vastata kysymykseen syistä omistaa kyseinen esine.
Kitsch-esineiden, kuten lelujen, pohdinta osoittaa niiden olevan moniulotteisia kohteita. Kitsch ei ole kelvotonta. Sen vaikutukset ulottuvat pintaa syvemmälle, inhimillisten tunteiden tasolle. Kitsch antaa yhdelle elämyksen, niin kuin taide toisille. Leluteollisuuteen liittyvä rihkama on monen mukaan arvotonta. Koreus ilman kalleutta tai käyttötarkoitusta herättää kiivasta keskustelua. Kitschmäisten, vailla käyttötarkoitusta olevien esineiden viehätys piilee kuitenkin niiden kyvyssä haastaa olemuksellaan syvällisyyden tavoitteluun usein liitetty teennäisyys, sivistyksellisyys ja ei-materiaaliset arvot. Viime kädessä kuvailemani esineet saattavat kuitenkin olla konkreettisia apuvälineitä, joiden kautta muistot ja kokemukset palautuvat mieleemme ja antavat mielessämme esineelle pintaa syvemmälle ulottuvan arvon.
Kulkan mukaan matkamuistolle on paljon tärkeämpää, mitä se havainnollistaa kuin miten se tekee sen. Leluissa pinnan ulottuvuus on merkityksellisempi, mutta funktio sama. Tärkeintä on se, millaista kuohuntaa pinta meissä aiheuttaa. Se, miten vastaamme kutsuun kun esine anelee Jeff Koonsin teoksen tavoin ”Rakasta minua, olen sinun kulttuuriasi.”
Lopuksi on paikallaan lausua jäähyväiset pinnan lumoa polemisoivalle keskustelulle ja toivottaa tervetulleeksi kitschmäiset leluesineet vakavasti otettavan ja tutkittavan visuaalisen kulttuurin pariin: Hello Kitschy, hyvästi puhe pinnallisuudesta.