Brasilialais-sveitsiläinen taiteilijakaksikko Dias & Riedweg ovat tuoneet nähtävillemme Kiasmaan (Ehkä puhumme samasta, 30.10.2004–16.1.2005) kahdeksan vaikuttavaa, sisällöllisesti eheää, videoinstallaatiota, jotka punoutuvat temaattisesti yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Dias & Riedweg haluavat tuoda teoksissaan esille ihmisryhmiä, jotka elävät toisten käyttämän vallan armoilla.
Nämä ihmisryhmät koostuvat ’heistä’, jotka ovat joutuneet huonompiosaisten rooliin. ’He’ loistavat poissaolollaan ’meidän’ ajatuksissamme. Nykytaiteen museon järjestämässä näyttelyssä heitä ei kuitenkaan pääse pakoon. Siellä he ja me olemme yhdessä, puhumassa samasta.
Dias & Riedweg eivät syyllistä, vaan tuovat epäkonventionaalisen taiteen keinoin tietoisuuteemme asioita, jotka ovat jo siellä, mutta joita emme juuri ajattele tai haluaisi ajatella. Taiteilijat eivät turvaudu inhorealismin keinoihin tai rajuun katsojan shokeeraamiseen. Sen sijaan he kutsuvat katsojan avoimeen keskusteluun käsittelemistään aiheista. Katsoja voi luonnollisesti valita ottaako kutsun vastaan.
Dias & Riedwegin teokset eivät ole idealistisia maailmanparannusprojekteja, vaan niiden selkeänä tavoitteena on johtaa diskurssi asioihin, jotka ovat meille kaikille samoja, jotka tekevät meistä, kaikista ihmisistä, samanlaisia ja sen myötä samanarvoisia.
Eräs näyttelyn keskeisistä teemoista on ihmisarvo; ihmisten eriarvoisuus ja toisaalta samanarvoisuus suhteessa olemassaoloon ja kuolemaan. Tätä teemaa tulkitsee esimerkiksi kaksiosainen teos Kaikki venetsialaisia, jossa kuvataan tavallisia ihmisiä siihen aikaan vuorokaudesta, jolloin he vaihtavat vaatteita, ja samalla roolia julkisesta yksityiseen tai päinvastoin. Samanaikaisesti nämä ihmiset kertovat millainen heidän kuvittelemansa kuolema on. Teos viittaa siihen, kuinka ihmisten eriarvoiset roolit elämän näyttämöllä neutraloituvat samanarvoisiksi kuoleman edessä. Kuolema on se ”suuri tasoittaja”, ”The Great Equaliser”, jonka edessä me kaikki olemme samanarvoisia.
Samaa ihmisarvoon liittyvää teemaa käsittelee myös valokuviin liitetyistä kertomuksista ja interaktiivisesta videoinstallaatiosta koostuva teos Suurin sallittu ahneus. Siinä eräät Barcelonan miesprostituoidut, joista useat ovat köyhästä Latinalaisesta Amerikasta, kertovat elämästään vauraiden miesasiakkaiden hyväntahtoisuuden armoilla. He kertovat selviytymisestään tämän päivän Euroopassa, meidän Euroopassamme. Nämä miehet kuvaavat elämäänsä nyt ja toiveitansa tulevasta. Kaikista tarinoista käy ilmi se, etteivät he ole valinneet prostituoidun roolia. Heidän vapautensa valita on rahan ja vallan rajoittamaa. Se raha ja valta kuuluvat meille.
Meidän hyväosaisten vapaus valita vain lisää valtaamme suhteessa heihin, ja jättää heidät epätoivoisesti tavoittelemaan (todennäköisesti koko elämänsä ajan) jotain sellaista, mitä me pidämme itsestäänselvyytenä. Heidän roolinsa talouden rattaissa, palvelujen tarjoajina maksukykyisille, on analoginen sille roolille, joka halvan tuotannon maat joutuvat omaksumaan suhteessa kapitalistisiin hyvinvointivaltioihin. He saavat palveluistaan olosuhteisiin nähden kohtuullisen korvauksen, mutta se ei ole riittävä vapauden hankkimiseen.
Dias & Riedweg lähestyvät tässä teoksessa haastateltaviaan hyvin intiimeissä tilanteissa, mikä tekee heistä itsestään osan teosta. He antavat kasvonsa, naamion muodossa, haastateltaville tarjotakseen heille suojan, sillä se rooli, jota nämä miehet näyttelevät, ei ole moraalisesti hyväksytty. Silti teos ei moralisoi eikä soimaa, vaan antaa haastateltaville inhimilliset kasvot, jotka voisivat kuulua kenelle tahansa. Heidän tarpeensa ja toiveensa olla rakastettu, huolehtia perheestä, tavata vanhempiaan, elää onnellista elämää jne. perustuvat tarpeeseen, joka on yhteinen kaikille – se on tarve tehdä elämästä mielekästä.
Elämän mielekkyyden selittämiseen liittyvät oleellisesti uskonnot, joiden avulla ihmiset ovat hakeneet merkityksiä asioille ja ilmiöille. Teos Jumalan huulet viittaa yksilön tarpeeseen uskoa johonkin absoluuttiseen, jota järki ei pysty selittämään. Dias & Riedweg haluavat teoksellaan kuvata myös vääristymiä, joita valtiovallan puuttuminen uskontoon aiheuttaa. Tämä keskustelu on ajankohtainen tämän hetken Euroopassa, jossa maallisuus on joutunut kriisiin kristillisen uskon yrittäessä voimistaa profiiliaan teräväprofiilisen islamin rinnalla, minkä yhteisöt ovat yhä näkyvämpi osa Eurooppaa.
Toinen uskontoon viittaava teos, Mustafan juhlat, esittää lampaanuhrausrituaalin, johon liittyvä tarina löytyy kaikkien kolmen, ihmiskuntaa rajusti jakaneiden, uskontojen pyhistä kirjoituksista (islamista, juutalaisuudesta ja kristinuskosta). Tästäkin löytyy ihmisten samankaltaisuutta, joka tulee esiin suhteessa uskontoon.
Ehkä puhumme samasta on näyttely, jossa aika ja paikka unohtuvat hetkeksi. Olemme tilanteessa, jossa kohtaamme ’toiseuden’ ihmisissä, jotka ovat saaneet huonompiosaisen, muttei kuitenkaan merkityksettömän, roolin. Kohtaamiset ovat lavastettuja, mutta todentuntuisia. Vaikka koin näyttelyssä olevani hyvin lähellä ’heidän’ intiimejä salaisuuksiaan, murheitaan ja pelkojaan, en tuntenut itseäni tunkeilijaksi tai tirkistelijäksi, sillä tuossa ajattomassa tilassa ne tuntuvat meidän kaikkien jokapäiväiseltä todellisuudelta.
Näyttely reflektoi ihmisarvoon, valtaan ja vapauteen liittyvien kysymysten kautta sellaisia filosofisia ja sosiologisia peruskysymyksiä, jotka koskevat koko ihmiskuntaa. Se herättää pohtimaan ihmisen perusolemusta, johon liittyy tarve ajasta, paikasta tai rodusta riippumatta selittää maailmaa ja perustella elämän mielekkyys.
Teksti: Kati-Maarit Ritvanen