21.8.2006 Sirpa Jokinen
Petri Kuljuntausta: Äänen Extreme, Like 2006, 416 sivua ja DVD -levy
Äänen Extreme -kirjan tarkoituksena on esitellä extreme -käsite, joka toimisi välineenä nykytaiteen hahmottamiselle, erityisesti digitaalisen musiikin ja äänitaiteen alueella. Tekijä on kuitenkin päättänyt jättää laajemman teoreettisen pohdinnan sikseen ja esittelee tämän taiteenalueen ääri-ilmiöitä.
Kirjassa esitellään laajasti ääntä hyödyntävien nykytaiteilijoiden työskentelymetodien variaatioita aina käsitteellisestä lähestymistavasta teknologian monimutkaiseen soveltamiseen. Käsitteellisestä äänitaiteesta voisi mainita säveltäjä La Monte Youngin teoksen Piano piece for David Tudor # 1 vuodelta 1960. Teoksen esitysohjeet ovat seuraavat:
”tuo lavalle paali heinää ja sangollinen vettä pianon syötäväksi ja juotavaksi. Esittäjä voi joko ruokkia pianoa tai antaa sen syödä itsekseen. Esitys on päättynyt kun piano on ruokittu, tai jos piano on joko syönyt tai jättänyt syömättä.”
Teknologiaa soveltavasta äänitaiteesta voisi ottaa esimerkiksi Alvin Lucierin Music for Solo Performer -teoksen vuodelta 1965. Se on performanssi, jossa tekijä kääntää aivojensa alfa-aaltoja ääniksi erilaisten soitinviritelmien ja päähänsä asennettujen elektrodien avulla. Suomessa Erkki Kurenniemen 60-luvun lopulla kehittämä DIMI – E laite luki myös aivosähkökäyrien muutoksia ja ääntä ohjattiin korvien taakse kiinnitetyillä elektrodeilla.
Äänen Extreme -kirja toimii erinomaisesti myös äänen fysiologian sekä ihmisen, eläimen, kasvien ja ympäristön auditiivisten ominaisuuksien esittelynä. Lukija tekee mielessään synteesin luonnontieteen tutkimuskohteiden auditiivisten ominaisuuksien, äänenkäsittelyssä käytetyn laitteiston teknologian ja teosten taiteellisten päämäärien pohdiskeluista; lopputuloksena syntyy elektronista musiikkia!
Sitä voi kuunnella myös kirjan liitteenä olevalta dvd -levyltä. Teokset ovat Petri Kuljuntaustan omia ja ne ovat vuosilta 1994-2005. Teokset perustuvat usein luonnon tai urbaanin äänen tutkimiseen ja sen tuomiseen uuteen akustiseen ympäristöön. Myös itse työskentelyprosessissa saattaa tulla esille yllättäviä ilmiöitä, jotka vaikuttavat teoksen lopulliseen muotoon ja siihen miten se aistitaan.
Northern Lights -teoksessa käytettyjen revontuliäänitysten matalat äänet saivat aikaan tärinän esitystilassa, ja sitä käytettiin hyväksi teokseen liittyvän videoprojisoinnin efektinä. Revontulia dokumentoiva videokuva kuvattiin uudelleen tv-ruudusta videokameralla ja projisoitiin edelleen valkokankaalle. Häirintäefektejä saatiin aikaan myös laitteisiin suunnatun magneetin avulla. Teoksen visuaalisesta toteutuksesta vastasi Sami van Ingen.
Myös Kuljuntaustan vesiteoksissa yleisö kuuntelee kehollaan, oleskellen vedessä ja aistien sen värähtelyä.
Teknologian aiheuttamista äänistä Kuljuntausta käyttää feedback häiriötä, joka syntyy äänisignaalin kiertona esim. laitteiden ongelmallisesta yhtyeen kytkemisestä. Hän ohjaa feedbackin mikseriin, jonka avulla sitä voi kontrolloida ja käyttää osana teosta.
Äänen Extreme -kirjassa kerrotaan, mitä muuta mielenkiintoista laitteilla voi saada aikaan, kun niiden alkuperäiset käyttöohjeet unohdetaan. Esimerkiksi säveltäjä Steve Reich keksi käyttää vaiheensiirtoa vuonna 1965: kaksi kelanauhuria soittaa identtisen nauhan hieman eri nopeudella. Yhtä aikaa käynnistettäessä ne alkavat soittaa kaanonissa.
Äänen Extreme kertoo miten ihmiset ja eläimet aistivat ympäröivää tilaansa. Olemmeko me ihmiset ja eläimet muodoltamme nykyisenkaltaisia juuri aistiemme toiminnan vaikutuksesta? Samankaltaisia ajatuksia voi löytää Kiasman Ars 06 näyttelyssä esillä olevista Juul Kraijerin pienistä hiilipiirustuksista. Yhdessä muotokuvassa ihmisen päälaki on kokonaan korvien peitossa. Toisessa piirustuksessa ihmisen kaula muuttuu käärmeeksi ja seuraavassa silmässä on kaksi iiristä.
Kuljuntausta kirjoittaa: ”ihmisen aistimaailman muotoutuminen ensimmäisten elinkuukausien aikana on ainutlaatuinen prosessi. Ihmislapsella on jo vauvaiässä erityisiä ”ylimääräisiä” kykyjä, mutta kyvyt katoavat kun vauva alkaa erikoistua ihmisyyteen, sellaisiin ominaisuuksiin jotka ovat tärkeitä vain ihmislajille”.
Kirjoittaja visioi tulevaisuutta nykyihmisen muuntelu- ja manipulaatioasenteen perusteella: ”Jonain päivänä ulkoavaruuden uudessa ympäristössä syntyy musiikkia, jota esittävät keholtaan muunnellut muusikot”.
Luonto on kirjassa läsnä, mutta sinne ei mennä seikkailemaan, vaan sitä tarkkaillaan etäisyydeltä. Kirjoittajan suhde luontoon tuntuu urbaanin tieteellisteknologiselta, loputtomalta teosideoiden ja tarinoiden lähteeltä. Siihen kuuluu myös ihailua luontoa kohtaan esimerkiksi lepakon erityisten auditiivisten kykyjen kohdalla:
”’se (lepakko) pystyy havaitsemaan ultraäänissä jopa miljoonasosasekunnin aikaeron. Hermosolut eivät yllä edes murto-osaan tuosta nopeudesta ja tarkkuudesta”.
Edelleen kirjassa kerrotaan:” lepakon ympärillä saattaa kulkea yhtä aikaa tuhansien lepakoiden ultraäänisignaaleja, mutta tästä ”hälystä” ja äänien verkostosta huolimatta kukin yksilö ottaa vastaan ja erottaa seasta omat äänensä, joiden varassa se suunnistaa ja saalistaa”.
Petri Kuljuntausta: On/Off Eetteriäänistä sähkömusiikkiin, Like ja Nykytaiteen museo Kiasma yhteistyössä 2002, 793 sivua ja cd-levy
Kirja kertoo elektronimusiikin elektroni musiikin ja äänitaiteen historiasta Suomessa 1960 – luvun lopulle asti. Elektronimusiikin kansainvälistä kehitystä seurataan myös laajasti. Säveltäjä Bengt Johansson määritteli sähkömusiikin yleisradion ensimmäisessä aihetta koskevassa radio-ohjelmassa 1958:
”Elektronimusiikkia ei koskaan soiteta tavallisella, mekaanisella soittimella. Hammond-uruillakaan ei voi esittää elektronimusiikkia. Se sävelletään suoraan ääninauhalle, työvälineenä generaattori, joka synnyttää sähkövärähdykset, magnetofoni, vahvistimet, suodattimet, jälkikaiuntalaitteet sekä kaiutin, jolla tulos saatetaan kuultavaksi.”
On/Off Eetteriäänistä sähkömusiikkiin on kokoelma historioita äänen fysiologiasta, rakennetuista laitteista, studioista, keksijöistä, säveltäjistä, kriitikoista sekä aihetta käsittelevistä lehtikirjoituksista, radio keskusteluista, puhelinkeskusteluista, konserttiohjelmista, ja yleisön reaktioista sähkömusiikkiin.
Kirja pyrkii määrittelemään sähkömusiikin genren ja esittelee leikkauskohtia kokeelliseen elokuvaan, veistotaiteeseen, tanssiin, teatteriin ja happeningiin. Monisivuiset lainaukset ajan hengessä käydyistä keskusteluista ja kirjoituksista tekevät kirjasta arvokkaan hakuteoksen.
Koko kirjan innostunutta henkeä voisi kuvata Heikki Klemetin sanoilla Trautonium-konsertin radioinnista Suomen musiikkilehdessä 1934. (Trautonium instrumentti oli Saksassa 1930 esitelty eräänlainen sähköisen jousisoittimen ja kosketinsoittimen kombinaatio.)
”(kuuntelija) ihmetteli varmaan kauan, mitä kummaa hän mahtoi kuulla. Se oli kuvaannollisesti puhuen joku Seitsemän Veljeksen yksijalkainen kettu. Oli kuin olisi jotakin puhallettu, mutta ei se ollut trumpetti, ei klarinetti, ei oboe, ei huilu, ja soittajalla aivan suunnaton tekniikka, kuvittelematon. Tätä tietä näyttää pienaikaa voitavan päästä nykyisin vielä aivan aavistamattomiin tuloksiin. Asia on siis mitä suurimman mielenkiinnon ja tutustumisen arvoinen.”
Alfred Hitchcock käytti soitinta myöhemmin elokuvassaan Linnut (1963), koska tavalliset lintujen äänet eivät hänestä olleet tarpeeksi shokeeraavia.
Lukija voi panna tyytyväisenä merkille, että monet alan uudet keksinnöt ja ilmiöt tulivat maailmalta nopeasti Suomeen. Magnetofoni otettiin Suomessa Yleisradiossa käyttöön jo vuonna 1938, Yhdysvalloissa vasta Toisen maailmansodan jälkeen.
Tsekkiläisen Carel Kapekin avantgardistisessa näytelmässä vuodelta 1921 R.U.R ( Rossum Universal Robots) esiintyi koneihminen. Suomessa näytelmää esitettiin jo 1924 Viipurin näyttämöllä ja 1928 Suomen Kansallisteatterissa. Koneihmistä, jonka olivat kehittäneet insinöörit Richards ja Roy J. Wensley, esiteltiin 1929 Itä ja Länsi-lehdessä seuraavasti:
”…koneihmisen sisässä on koneisto, joka ryhtyy toimimaan puhelimen soidessa. Kysymyksessä olevat sanat kaikuvat erikoisesta äänilevystä, jota koneisto käyttää. Jos levyllä on vain muutama sana, niin koneihmisen vastaus tuntemattomalle puhelimen käyttäjälle on suora ja mutkaton. Mutta jos levylle on järjestetty tarpeeksi sanoja, niin koneihminen voi puhua vielä pitkän aikaa senkin jälkeen, kun toinen on vihapäissään lyönyt puhelimen kiinni.”
Kirja toimii myös eräänlaisena psykohistoriana yleisestä suhtautumisesta uuteen ilmiöön Suomessa ja raporttina suomalaisten musiikkipiirien ajattelutavoista ja toiminnasta.
Esimerkkinä klassisen musiikin säveltäjät lausuvat ajatuksiaan konkreettisesta ja sähkömusiikista Ylioppilaslehden kyselyssä 1957: Joonas Kokkonen ei laskisi konkreettista musiikkia säveltaiteen piiriin, koska se ei varsinaisesti operoi sävelillä. Konkreettinen musiikki on Ranskassa syntynyt suuntaus, jossa elektronimusiikin keinoin manipuloidaan luonnon ääniä.
Säveltäjä Erkki Salmenhaara muisteli 60-lukua vuonna 1998 ohjelmassaan ’Vuosisatamme musiikki’: ” Kyllä se oli modernin musiikin ja nimenomaan kaikkein uusimman musiikin vyöry Suomeen, joka tapahtui hyökyaallon omaisesti. Ja oikeastaan koko 60-luku on jäänyt kokonaisuutena mieleen semmoisena aikana, että sen vertaista ei sen koommin ole kyllä ollut!”
Elektronimusiikin haaste
Petri Kuljuntausta kysyy kirjassaan, onko kuulijalla tahtoa ymmärtää sellaista, mitä ei ole aiemmin kokenut; vaikka teos ei synnyttäisikään odotettuja tunteita. Varhainen elektronimusiikki on tämän haastavuutensa johdosta sukulainen Fluxus -liikkeelle ja dadaismille.
Varsinkin alkuaikojen sähkömusiikin tekijöillä ja instrumenttien kehittäjillä oli intohimona luoda uutta, vaikka seurauksena olisi elinikäinen marginaaliin sijoittuminen. On myös kiinnostavaa lukea nykyään muiden alojen tunnettujen kulttuurihenkilöiden, kuten esim. M.A. Nummisen, Claes Andersonin ja Seppo Heikinheimon osallistumisesta elektronimusiikin alkuaikojen keskusteluun ja kehitykseen.
Elektroniset metodit haastavat määrittelemään musiikin käsitteen yhä uudelleen. Esimerkiksi jos puheääntä manipuloidaan sähköisesti, siitä voidaan saada musiikin kaltaista.
Toive uuden luomisesta äänenkäsittelyn traditiossa ei ole kuitenkaan elektronimusiikin ansiosta ensimmäistä kertaa ilmassa. Äänen käsittelyn traditio on itse asiassa hyvin pitkä. Kirja kertoo miten Giambattista della Porta ponnisteli vuonna 1589 yrittäen sulkea puheen laatikkoon. Hän oli vakuuttunut onnistumisestaan, jos vain löytäisi laatikolle oikean muodon, koon ja eristyksen, ja saisi sulkuaukon toimimaan tarpeeksi nopeasti.
Kirjoittaja on helsinkiläinen taiteilija