Aki Kaurismäen uusin elokuva Laitakaupungin valot (2006) on jatkoa sarjalle, jonka aloitti työttömyyttä kuvannut Kauas pilvet karkaavat (1999) ja joka sai jatkoa asunnottomuuden tai laittoman maahanmuuttajan tilannetta sivuavasta elokuvasta Mies vailla menneisyyttä (2002). Toisin kuin kahdessa edellisessä Laitakaupungin valoissa ei ole lähestulkoon lainkaan Kaurismäen tyypillistä kuivaa, mutta sovittavaa huumoria – elokuvan aiheena onkin yksinäisyys.
Yksinäisyys, irrallisuus, eristyneisyys ovat modernin yhteiskunnan kirous. Trilogian aiemmat elokuvat ovat kuvanneet pienen ihmisen tilannetta, mutta niiden henkilöt ovat olleet osa jotakin elävää yhteisöä, vaikka kuinka marginaalista.
Laitakaupungin valoissa päähenkilö yövartija Koistinen (Janne Hyytiäinen), hiljainen, kunnollinen nuori mies on täysin yksin kaupungissa. Hän on ehkä muuttanut maalta kaupunkiin hiljakkoin, hän ei tunne vielä ketään, eikä edes näytä mahdolliselta tutustua kehenkään, sillä paikkaa, jossa hän elää ja tekee työtä ei ole tehty ihmisten kohtaamista varten. Tämä kaupungin osa on uusi, kylmä teknologian ja bisneksen näyttämö. Ystävyys ja luottamus ei ole siellä mahdollista, rikos sen sijaan on.
Vartijoista ei yleensä pidetä, vartijaa pidetään pääoman ja omaisuuden kovaotteisena suojelijana, poliisiakin pahempana. Jo pelkästään tästä rakenteellisesta syystä Koistinen on yksin, yhteisön ulkopuolella.
Kaupunki ja sen valot
Elokuvan kaupunki on ahdistava paikka. Siellä loistavat uutuuttaan kiiltävät lasiset ja teräksiset tornit ja pilvenpiirtäjät ja sitä valaisevat yötä päivää jatkuvan liikenteen valot. Elokuvan nimi ”Laitakaupungin valot” tuntuu jotenkin arvoitukselliselta ja tietenkin ironiselta. Englannin kielinen käännös ”Lights in the Dusk” ei ole tarkka saati sattuva. Sana ’Laitakaupunki’ viittaa kaukana keskustasta olevaan paikkaan, mutta elokuva on kuitenkin sijoitettu Helsingin Ruoholahteen, joka nykyisin on todellinen teknologiabisneksen ja pääomasijoittamisen keskus, ei mitään periferiaa eikä edes kaukana kaupungin keskustasta.
Ihmettelin elokuvan nimeä kunnes käsitin, että 15 vuotta sitten Ruoholahti todella oli jonkinlaista laitakaupunkia. Kaupunki oli kasvanut ja levinnyt Ruoholahden ympärille, Ruoholahti oli säilynyt varastoalueena, joka oli täynnä lukuisia pikkufirmoja, ja siellä sijaitsi ennen kaikkea legendaarinen Lepakkoluola, asunnottomien majapaikka. Lepakkoluolan jäätyä tyhjilleen joksikin aikaa elävän musiikin yhdistys ELMU valtasi ja kunnosti sen nuorison tapaamispaikaksi.
Vaatimaton laitakaupunki on ollut tärkeässä osassa monissa Aki Kaurismäen elokuvissa. Ei kenenkään maa, vapaa alue, on ollut pienen ihmisen, kulkurin, syrjäytyneen ja boheemin turvapaikka. Sellaiselta alueelta koditon löysi asumuksen Mies vailla menneisyyttä elokuvassa. Hän asettui asumaan ja alkoi kasvattaa perunoita. Periferiassa on myös muutosvoimaa, se voi tulla kansalaistoiminnan näyttämöksi, kuten Mies vailla menneisyyttä elokuvassa, joka päättyi konserttiin Helsingin ydinkeskustassa sijaitsevilla hylätyillä rautatiemakasiineilla.
Makasiineja kuten Lepakkoluolaakaan ei enää ole. Niiden tilalla on tai niiden tilalle tulee loistavia liike- ja kulttuuripalatseja. Nämä huomautukset auttavat ymmärtämään miten Aki Kaurismäen elokuvat liittyvät Helsingin nopeaan muutokseen ja urbaaniin kehitykseen.
Aki Kaurismäki on sanonut, ettei pidä nyky-Helsingistä sen enempää kuin nyky-Lontoosta tai Pariisistakaan. Hän on myös sanonut, että hänen elokuvansa ovat muistoja kaupungeille. Boheemielämää (1991) oli tehty ranskalaisen kulttuurin muistolle, sen tekemiseksi Kaurismäki joutui menemään kauas Pariisin keskustasta löytääkseen aitoja pariisilaisia baareja. Tämän huomioonottaen voisi sanoa, että Laitakaupungin valot on muisto entiselle Ruoholahden laitakaupungille.
Laitakaupungin valot ei kerro erityisesti Helsingistä tai Suomesta. Vastaavanlaisia bisnes-cityjä syntyy kovaa vauhtia monissa muissakin maissa, joissa joutomaat otetaan tehokäyttöön. Helsinkiä vastapäätä Suomenlahden toisella puolella Tallinnassa on myös nousemassa kovaa vauhtia bisnes-city vanhan kaupungin kylkeen entiselle satama-alueelle. Laitakaupungin valot voisi kertoa Tallinnasta yhtä hyvin kuin mistä tahansa kovan bisneksen paikasta. Elokuvaa voisi pitää Aki Kaurismäen näkemyksenä globalisaatiosta, paikoista, jotka vailla vastarintaa ja melkein huomaamatta muuttuvat.
Ihmisiä hämärässä
Uuden kaupungin valot, mahtailevat tornit ja lasiset julkisivut kertovat menestyksestä, jolla on ollut hintansa. Elokuvan kaupunkia asuttavat laittomat maahanmuuttajat ja rikolliset. Päähenkilön, kunnollinen ja jopa kunnianhimoisen nuoren Koistisen tilanne on ehkä huonompi kuin joidenkin maahanmuuttajien. Elokuvan alussa Koistisen ollessa vartiointikierroksellaan kadulla vaeltaa ryhmä venäläisiä miehiä, joiden yhteenkuuluvuus on räikeä vastakohta Koistisen yksinäisyyden tunteelle.
Venäläisillä on, vodkan juonnin ohella, oma kulttuurinsa, kirjailijansa, taiteilijansa, josta he puhuvat ohi kulkiessaan. Koistisella taas ei ole ketään, ei taustaryhmää, perhettä, sukua, yhteisöä. Hän joutuu työpaikkakiusaamisen, pahoinpitelyn ja petoksen uhriksi.
Inhimillisyyttäkin laitakaupungissa on. Uljaan teknologiakeskittymän katveessa seisoo yksinäinen traileri. Sillä pitää nakkikioskia ystävällinen nainen, Aila (Maria Heiskanen), joka välittää yön kulkijoista. Tälle kioskille yövartija Koistinen päivän päätteeksi aina tulee. Aila tuntee myötätuntoa Koistista kohtaan, mutta saa harmikseen vain kuulla, kuinka Koistinen rehvastelee pikku naisjutullaan.
Koistinen on näennäisesti pystynyt murtautumaan yksinäisyydestään, hän on tavannut kauniin naisen ja vienyt tämän elokuviin. Koistisen on kuitenkin niin naiivi, ettei huomaa, että hänen valloittamansa nainen, Mirja (Maria Järvenheimo), suunnittelee vain petosta. Mirja on rikollisjoukon houkutuslintu, hänen tehtävänään on viedä yövartija Koistisen avaimet ja toimittaa ne rikollisille.
Uskollinen ja vilpitön Kostinen, joka ehkä huomaa petoksen, ei kuitenkaan ilmianna naista poliisille, vaan alistuu vapaaehtoisesti vankilatuomioon. Seuraa episodi, jossa vartija Koistista kuljetetaan oikeussalista vankilaan lukemattomien vartijoiden johdattamana. Vanha vankila on nakkikioskin ohella elokuvan toinen inhimillinen paikka. Sen pihalla vankijoukko viettää aikaa leppoisasti auringonpaisteessa jutellen. Päähenkilön nähdään nauravan vankilaepisodissa yhden ainoan kerran koko elokuvan aikana.
Vankila näyttäytyy vapauden ja rauhan tyyssijana vapaaseen yhteiskuntaan verrattuna. Siellä päähenkilö voi levätä ja jopa tehdä työtä. Tätä voi pitää melkoisena kannanottona. Samalla kohtaus tuo mieleen Chaplinin Modern Times -elokuvan (1936) , jonka päähenkilö, pikku kulkuri myöskin nautti ja lepäsi päästessään kaltereiden sisään. Elokuvaa voi pitää kunnianosoituksena Chaplinin elokuville, viittahan sen nimikin Chaplinin City Lights -elokuvaan (1931), mutta samalla se on itsenäinen kriittinen kommentti nykyajasta.
”Miksi minä teen tällaista?”
Koistisen kokema ihastus Mirjaan on hyvin laimea. Mikään ei syty elokuvan pääparin välille. Mirja on surullinen, hänelle kaikki on yhdentekevää. Kun rikollispomo yrittää ilahduttaa häntä matkalla, hän vastaa, että ’on samantekevää onko hän Roomassa tai Pariisissa, kaikki kaupungit ovat hänelle samanlaisia’.
Koistisen kohtalona on haluta naista, joka ei halua mitään. Tällä naisella ei ole edes ruokahalua, joka on terveen seksuaalisen halun synonyymi. Koistisen tarjoama paisti jää syömättä lautaselle kun tunnonvaivojen piinaama Mirja pakenee tämän asunnosta.
Mirja puhuu suomea hieman murtaen, joten on mahdollista, että tämä petollinen kaunotar on maahanmuuttaja. Hän on itse rikollisjoukon uhri ja tuntee uhrin asemastaan heikkoa sääliä päähenkilöä kohtaan, joka hänen täytyy pettää. Hän kysyy itseltään ”Miksi minä teen tällaista?”, mutta ei osaa vastata. Silti tämä retorinen kysymys jää avoimeksi odottamaan vastausta.
Kun Mirja istuu kalliissa ravintolassa yhdessä rikollispomon kanssa, on nautinto kaukana tilanteesta. Hän vihaa itseään, mutta haarukoi välinpitämättömästi lautaselta herkkupaloja suuhunsa. Koistinen, joka on tällä välin vapautunut vankilasta, on saanut työpaikan samasta ravintolasta.
Laitakaupungin valojen asetelma muistuttaa Chaplinin City Lights elokuvasta, jossa rehellinen pikkumies kärsi syyttömänä vankilatuomion yrittäessään auttaa ahdingossa olevaa sokeaa naista. Elokuvien asetelma on sama sillä erotuksella, että Mirja ei osoita kiitollisuuttaan, hän on petollinen loppuun saakka.
Kun Mirjan ja Koistisen katseet kohtaavat ravintolassa, Mirja ei näytä tunteitaan tylsillä maalatuilla kasvoillaan. Hän pettää taas paljastamalla ravintolan johtajalle, että Koistisella on vankilatausta. Koistinen menettää työpaikkansa ja yrittää kostaa rikollisille.
Rikollispomo Lindholm (Ilkka Koivula) voisi ottaa Koistisen hengen, mutta ei tee sitä, vaan toteaa, että ”En ole murhaaja, minä olen liikemies”. Repliikki kuvastaa elokuvan henkeä. Alamaailman tunteva pomo uskoo, ettei Koistisella ole enää mitään mahdollisuuksia. Toisin kuin Chaplinin Modern times -elokuvassa, jossa pikku kulkurilla, siitä huolimatta että hän oli ollut vankilassa, oli uusia mahdollisuuksia, Laitakaupungin valoissa kerran tuomitulle ei niitä enää ole.
Aki Kaurismäen elokuva ei kuitenkaan pääty toivottomuuteen, pikemminkin se päättyy avoimeen kysymykseen, jonka Mirja esittää itselleen. Maahanmuuttaja Mirja on elokuvan avainhenkilö. Hänen täytyy ratkaista elokuvan moraalinen kysymys. Mirja poikkeaa Kaurismäen elokuvien naishahmoista, jotka tukevat ja auttavat yhteisöä, jossa elävät.
Tuttua naistyyppiä edustaa Aila, hänellä on juuret kaupungissa. Hän auttaa Koistista uuden elämän alkuun. On selvää, että tämä pariskunta selviytyy ja että he ”kävelevät yhdessä käsi kädessä kohti auringonlaskua”. Mikä tulevaisuus odottaa Mirjaa? City Lights -elokuvan lopussa sokea nainen sai näkönsä takaisin. Mikähän avaisi Mirjan silmät?
Teksti: Irmeli Hautamäki
Lähteet
Peter von Bagh (2006): Aki Kaurismäki, Helsinki.