Suvi Keto-Oja
Estetiikan opiskelijoiden ainejärjestö Aistimuksen toteuttamassa Estetiikka-päivässä 13.11.2006 pohdittiin ruman ja huonon ilmenemistä niin arjen pieninä yksityiskohtina, elinympäristön ongelmina, taiteen materiaalina kuin käsitteellisinä määreinä. Määritelmän lausuminen tapahtuu useimmiten rajaamisen, poissulkemisen ja vastakohdan osoittamisen kautta. Jokin on sellaista, mitä toinen ei ole tai jossakin on havaittavissa se, mikä tuosta toisesta puuttuu. Sekä ruma että huono ovat ongelmallisia käsitteitä, sillä ne jäsentyvät ainoastaan oman kaksijakoisuutensa kautta. Rumassa kaunis hylätään tai tehdään merkityksettömäksi. Huonon määritelmään ei puolestaan mahdu moraalinen hyvyys eikä edes ilmiön tai esineen tarkoituksenmukaisuus.
Ruma ja huono samoin kuin kaunis ja hyvä edustavat käsitteinä eräänlaista olemassaolon totaliteettia. Niiden väliltä voidaan kyllä löytää eräänlaisia välitermejä kuten groteski ja ylevä, ne pyrkivät totaliteetin kyseenalaistamiseen. Kuitenkin sekä groteski että ylevä jäävät kiinni niihin taustaoletuksiin ja ehtoihin, joita tarvitaan vastakohtien ruma/kaunis tai huono/hyvä muodostamiseen.
Estetiikka –päivän keskustelussa otettiin myös kantaa taiteeseen, joka käyttää kammottavaa ja abjektia ilmaisussaan. Mielestäni abjektin sisältävä tai sitä käsittelevä taide pystyy jossain määrin irrottautumaan niistä määritelmän ongelmista, jotka koskevat käsitepareja ruma/kaunis ja hyvä/huono. Abjektin käsite on peräisin Julia Kristevalta, joka käsittelee sen olemusta ja ilmenemistä teoksessaan Powers of Horror (1982). Abjektin etuna on, ettei se taivu määritelmän logiikkaan. Se pakenee merkityksen muodostuksen kaavaa, joka syntyy puhuvan subjektin ja tämän valitseman ja nimeämän objektin välille. Abjekti ei tunnusta yksiarvoisen logiikan vastakkainasettelua. Se sisällyttää itseensä sekä määritelmän että sen negaation ja särkee näin ollen perinteisen eheän identiteetin kaavan. Toisaalta abjektin ongelmallisuus liittyy sen tunnistamiseen. Koska abjekti ei jäsenny kielen terminologialla eikä kategorioilla, joudutaan sitä paikannettaessa aina rajalle, jossa määritelmään tukeutuvat merkitykset romahtavat. Abjekti on havaittavissa vain eräänlaisena vierauden kokemuksena. Abjektin tunnistaminen on mahdollista, mutta siihen liittyy aina kammottavuuden kokemus. Jotain tuttua, mutta unohdettua tunkeutuu tietoisuuteen. Samalla se jää ylimääräksi, jota ei voi täysin tunnistaa eikä nimetä.
Jäljellä ovat vain määrittelemättömään uhkaan ja pelkoon viittaava kammottavuus sekä tietoisuus, ettei tätä ahdistusta voi paeta määritelmään, joka tarjoaisi turvapaikan. Kokemus abjektista on eräänlaista rajalla olemista. Lisäksi on se myös kyseiseltä rajalta pakenemista tai sen rikkomista. Abjekti, joka ei taivu identiteettiin eikä järjestykseen, on nimenomaan kyennyt sisällyttämään ristiriidan itseensä. Abjekti ilmenee joko elämää tuhoavana patologisena voimana tai uuden merkityksen lähteenä. Sisällyttämällä itseensä elämän ja kuoleman joko yhtäaikaisesti tai erikseen abjekti kykenee säilyttämään paikkansa merkitysten ja määritelmien tavoittamattomissa. Mielestäni Heli Rekula on onnistunut ottamaan abjektin haltuun visuaalisin keinoin ja esittämään abjektin ristiriitaista luonnetta valokuvateoksissaan Fat (1993) ja Hyperventilation (1993). Kristevan kuvailema abjekti ilmenee subjektissa ylimääränä, jota hänen on mahdotonta sisällyttää identiteettiinsä ja ruumiiseensa. Tyypillisiä abjektin ilmenemismuotoja ovat erilaiset kehon eritteet, jotka jätteeksi muuttuneina ovat käyttökelvottomia ja saavat aikaan kuvotusta. Abjekti voi myös olla kulttuurin moraalikoodin ja lain rikkomista tabun tai perversion muodossa.
Joka tapauksessa abjekti on jotain sellaista, mikä kyseenalaistaa subjektin ja laajemmassa mittakaavassa koko kulttuurin olemassaolon. Abjekti –kokemuksessa subjekti hylkää itsestään sen, mitä hän ei kykene merkityksellistämään mielekkäällä tavalla, esimerkiksi ne oman kehon eritteet, joista on vaikea sanoa, kuuluvatko ne elämän vai kuoleman piiriin. Hylkäämällä itsensä tai vain osan itsestään subjekti muuttuu Toiseksi oman kuolemansa kustannuksella. Kristeva esittää, että juuri identiteetin horjumisen/subjektin kuoleman kynnyksellä hylätty erite tai jäte on ainoa merkki, joka viittaa enää elämään.
fat
Heli Rekulan teoksia Fat ja Hyperventilation voi mielestäni tulkita kannanotoiksi yksilökeskeisessä yhteiskunnassamme esiintyvään narsismin kriisiin, joka saa myös abjektin kaltaisia itsetuhoisia ilmenemismuotoja. Valokuvassa Fat esitetty naisen alaston vartalo on yltä päältä vaalean rasvan peitossa. Kuva esittääkin irvokkaalla tavalla aikamme ihannetta, joka voidaan saavuttaa vain luopumalla kaikesta minkä koemme jätteeksi itsessämme, vaikka se olisi elämälle kuinka välttämätöntä. Rasva on ravintoa ja elämän raaka-ainetta, mutta askeettinen ja jopa nihilistinen elämänasenne ei voi sisällyttää sitä itseensä.
Ristiriita esiintyy siinä, että toisaalta ihannoidaan terveyttä ja hoikkuutta elinvoimaisuuden ja toimintakyvyn merkkinä, toisaalta käyttäydytään sairaalloisesti, jotta kyseinen ihanne saavutettaisiin, vaikka se vaatisi elämän (rasvan) poistamista kehosta jätteenä. Valokuvateoksessa Fat abjekti on kuitenkin kyetty ottamaan haltuun. Kuvan nainen kantaa kehollaan sitä, mitä on vaikea määritellä tai merkityksellistää ja mikä esiintyy identiteetille ylimääräisenä. Rasva hänen kasvoillaan, kaulallaan ja hiuksissaan on abjekti, mutta ei hylättynä ja torjuttuna, vaan uutena merkityksenä, joka kykenee kyseenalaistamaan naisen koko aikaisemman olemassaolon viitekehyksen. Hyperventilation -teoksessa abjekti on tai se esitetään patologisimmillaan. Jälleen alaston naisen vartalo on esillä paljaana. Naisella on yllään vain happinaamari, jonka ilmaputket on kiinnitetty hänen alapäähänsä. Sen sijaan, että hän hengittäisi itsensä ulkopuolelta tulevaa raikasta ilmaa, joka on välttämätöntä elämän ylläpitämiseksi, hän elääkin omasta kuonastaan ja eritteistään.
Hyperventilationin mahdottomuus havainnollistaa osuvasti subjektia, joka ei kykene käsittelemään omaa abjektiaan, vaan hakeutuu narsistiseen suhteeseen oman itseensä kanssa: suhteeseen, jossa hän lopulta muuttuu oman kuolemansa merkiksi. Kammottava se on siksi, että teoksen abjekti esiintyy totaliteettina elämän ja kuoleman välillä. Mahdollista uuden alun syntymistä ei ole, ellei subjekti kykene murtautumaan ulos itsestään. Muuten hän kohtaa lopulta ainoastaan oman tuhoutumisensa. Olen halunnut osoittaa, että ruman ja kauniin sekä hyvän ja huonon vastakkainasettelusta nousee tila, jossa kaksinapainen kielelliseen erotteluun tukeutuva logiikka menettää merkityksensä. Tässä tilassa taide voi esittää ja käyttää hyväkseen abjektin kokemusta, joka ulottuu kielen tuolle puolen.
Lähteet: Kristeva, Julia (1982) Powers of Horror. An Essay on Abjection. Leon S Roudiez (käänt.). New York: Columbia University Press. Rekula, Heli (2005) Autiomaa. Teoksia vuosilta 1989-2004. Patrik Nyberg (toim.) Helsinki: Nykytaiteen museon julkaisuja 97/2004.