Tero Huotari
Jonkin aikaa elokuvakeskusteluita niin livenä kuin no-lifena seuranneena olen tyrmistynyt virheiden etsimisen määrästä. Tyrmistys on ehkä vahva sana tähän yhteyteen, pikemminkin virheiden etsintä on moralistille paremmin sopiva keino ilmoittaa ylemmyytensä. En voi kuitenkaan välttyä kokemasta virheiden etsintää besserwisserisminä. Etsijöiden reaktio virheisiin, kuten omanikin, ei pääasiassa ole huvittunut, etenkään kun nämä ’virheet’ tuppaavat olemaan kohteliaasti ilmaistuna parhaimmillaankin ulkoelokuvallisia, maljakoiden paikan vaihtumia ja kameramerkin esiintymistä ”vuotta liian aikaisin”.
Virhe ja huonous ovat luonnollinen yhdistelmä. Dramaturgian taituri David Mamet muistuttaa, että hyvin tehty on tosi, mutta miten siihen päästään, on henkilökemiasta ja taipumuksista kiinni. Ei siis ole jotain tiukkaa säännöstöä, joka erottaa huonon hyvästä, on vain kokemus aitoudesta. André Bazin oli huomattavasti tiukempi näkemyksessään, eikä hyväksynyt elokuvaan edes leikkausta, koska elokuva oli hänen mukaansa todellisuuden välitöntä piirtymistä ilman ihmisen väliintuloa. Hänen ajatustaan noudattaen tie olisi siis auki virheille, kun leikattu elokuva sotkee todellisen järjestyksen, elokuvan ulkopuoliseen täyteyden tilan, johon bazinilainen ”neitseellinen” elokuva viittaa. Tie on toinen, jos kuva ei ole ”tosi”. Myös kokemuksen uudelleen jäsentäminen lankeaa tälle alueelle.
Bresson ja totuus
Virheen olemassaolo edellyttää todellisuuden täyttä käsitettävyyttä, merkityksellisyyttä, ja suoraa yhtäläisyyttä toteen. Robert Bresson ajatteli, että me vain kuvittelemme kaiken olevan hallinnassa. Häntä mukaillen virheiden etsintä on yritys pitää yllä illuusio eheyden viitekehyksestä. Bresson purki kaiken totutun. Hänen elokuvansa eivät näytä totuutta, tarkoituksena on saada katsoja kokemaan asian kuin ensimmäistä kertaa, niin että hän ryhtyy itse ajattelemaan toden luonnetta. Sotkemalla järjestyksen ja sijoittamalla katseen ja korvan normaalit keskittymispisteet kuvan keskiön ulkopuolelle, ei-tapahtumaan, Bressonin elokuva siirtyy teatteri-imitaatiosta toden esittämiseen.
Todellisuudessa kaikki eivät ole silminnäkijöitä, vaan toissijaisen varassa, tulkitsemassa pieniä vihjeitä. Itse asiassa me olemme uusien asioiden edessä ilman kertojanääniä ja selityksiä. Bresson halusi välittää tämän uutuuden kokemuksen eikä siksi pitänyt rutinoituneiden näyttelijöiden käytöstä. Hän sai esiintyjistä esiin varautumattomat eleet jopa väsyttämällä heitä. Yllätyksellisyyden avulla tarkoituksena oli avata kokemus, paljastaa maailma ohjaamisen sijaan. Tällaisessa fragmentaarisessa lähestymistavassa todellisuus tulee paljon lähemmäksi kuin näytellyssä etäisyydessä. Aivan kuin todellisuudessa, tyhjyyden elokuvassa, joka ei olekaan tyhjää, virheen käsite on absurdi.
Bressonilla on hieno esimerkki tästä. Cannesissa valtiolliselle tv-kanavalle hänestä tehdyssä haastattelussa oli katkeamia, kamerakulmien outoja liikkeitä, rahinaa, välillä ei kuvaa lainkaan jne. Haastattelun lopuksi paljastettiin, että Bresson ohjasi ja leikkasi haastattelun itse, kaikki oli tarkoituksellista, harkittua ja ”aidoin” osa mukaan liitettyä.
John Woo liittyy Bressonin seuraan muistuttamalla erään viihdekanavan haastattelussa, että pieni kömpelyys, epätarkkuus on parempaa, rehellisempää, kuin täydellisyys. Hän tekee yleensä kohtaukset maksimissaan viidellä otoksella, koska katsoo niiden olevan aidompia, hiomattomampia ja yllätyksellisempiä kuin moneen kertaan harjoitellut. Hän etsii näyttelijästä jotain, mikä on juuri hänelle ominaista, ja työstää sitten sitä. Woo on tehnyt Nicholas Cagelle tanssia muistuttavan taistelukohtauksen, koska Woon mukaan Cage liikkuu kuin tanssija, ja hänellä hieman myös on tanssijan vartalo. Tavoite on periaatteessa sama kuin Bressonilla; aitous ja yllätyksellisyys. Virhe on osa aitoutta, elämää. Virheettömyys on epäinhimillistä.
Täyteyden elokuva, jossa virheitä puolestaan voidaan yrittää etsiä, koko audiovisuaalinen esittäminen perustuu jonkinasteiseen illuusioon, ja tämän me hyvin tiedämme. Aivan liiankin hyvin. Bazinkään ei voinut välttyä tältä, se oli suunta, josta hän pyrki tietoisesti pois. Tarve unohtaa illuusion tosiasiallisuus on hyvin ymmärrettävä elokuvallisen nautinnon kannalta.
Mika Waltari kirjoitti laajemmasta elokuva kokemuksesta nimimerkillä ‘Perroquet’ elokuun 1928 Seura-lehdessä:
”Ryhmä yksilöitä, jotka voivat olla mahdollisimman erilaatuisia luonteeltaan, arvoltaan ja elämänkatsomukseltaan, sulautuu parin tunnin aikana yhtenäiseksi, kollektiiviseksi massaksi, jonka aivojen läpi virtaavat hermostuneen kiihkeästi ja nopeasti vaihtuen kohtaukset, kuvat, tunteet ja aistimukset. Filmi on meidän aikamme symbooli.”
Waltari sulautui itse elokuvan käsittelijöiden suureen enemmistöön ainakin kyseisenä aikana 1920 -luvulla. Elokuva nähtiin massan huvina, negatiivisessa mielessä joukkojen aivopesuna. Virheiden takia yleisöä yhdistävä nautinnollinen elokuvakokemus on vaarassa katketa, virheet muistuttavat ikävästi illuusion arkisesta maallisuudesta. Toisaalta joillekin bloopersien eli (leffa)mokien etsintä voi olla keino omaa yksilöllisyyttään. Onko virheitä etsivän katkos totaalinen, vai jättäytyykö hän tarkoituksellisesti itsetietoiseen, ironiseen ylimielen tilaan?
Virheiden etsijän ylimielisyys ja huono katsominen
Virheeksi julistaminen voikin olla julistajan tapa selittää oman katsomiskokemuksensa epäonnistumista, huonoutta. Kohdassa, jossa illuusio ei enää pidäkään, kerronta katkeaa ja fiktiosta romahdetaan arjen puolelle. Mokien etsijät jakavatkin teoksen osiin, joita verrataan reaalisen maailman tapahtumiin ja sääntöihin. Tästä kielii jo maantieteellisten ’virheiden’ yleisyys siihen nähden, että ne tapahtuvat elokuvan omassa todellisuudessa.
Henkilökohtainen kokemus on tässäkin vahvempi ja samalla inhimillisempi selittäjä kuin ”yleisesti tiedetty”. Kokemus voi olla vaikeasti elokuvan rikottavissa. Aluksi karsastin Tom Clancyn romaanista tehdyssä elokuvassa virheenä nähtyä presidentin autosaattueen liikettä ”väärään suuntaan” kaupungissa, jonka maastoa en tunne. Kuitenkin, kun esim. tuntee Moskovan sijaisena Gorkin puistossa (1983) toimineen Helsingin kaupunkikuvaa, puiston läpijuoksukohtauksesta saattaa tulla hieman huvittava vaikutelma. Sinkoaminen toisistaan kaukana olevien kaupunginosien välillä muutaman askeleen säteellä tapahtuu täysin elokuvallisesti, ei maantieteellisesti. Ero tuntuu repivältä, jos tutusta maisemasta ei pääse irti elokuvan aikana. Inhimillisessä mielessä hedelmällisin osa mokahausta perustuukin henkilökohtaiseen kokemukseen, omaan kokemushorisonttiin. Muuten virheiden hakeminen on täysin ulkokohtaista.
Esimerkiksi Star Trek III – The Search for Spock –elokuvaa on kritisoitu siitä, että Spock kasvaa kuoltuaan yhden päivän aikana takaisin aikuiseksi syömättä mitään. Siis sitä syömättömyyttä arvosteltiin. Ikään kuin kaikki muu olisi ihan arkipäiväistä!
– ”Tyttäreni syntyi eilen, ja aloitti tänään opinnot yliopistossa.”
– ”Niin, mutta söikö hän mitään?”
– ”Kolme kertaa päivässä.”
– ”No, sittenhän kaikki on kunnossa”…
Simpsonien maailma ja todenkaltaisuus
Jos pohdimme mokien etsimistä siihen jatkuvasti ja raivokkaasti paneutuvan kannalta, kysymykseen tulee, valitettavasti, kykenemättömyys tehdä eroa toden ja kuvitteellisen välillä. Huonouden kriteeriksi muodostuu todenkaltaisuuden puuttuminen. Nyt voi jo toivoa, että tämä kävisi edes sen älykkääksi kuvitellun ironisen etäisyyden kautta. On äärimmäisen huvittavaa, että eräällä sivustolla tv-animaatio Simpsonit on toisena mokatilastossa yli 1100:lla mokalla – siis, piirretty, sekoilustaan tunnettu sarja!
Jos kokonaan tehdyssä kuvassa, kuten animoidussa piirretyssä kuvassa, jossa yksityiskohdat on yksi kerrallaan tekemällä tehty, kuten vaikkapa Simpsoneissa kahden kuvaotoksen välillä yhden kirjan väri hyllykössä vaihtuu, niin montako lentokonetta putoaa tämän seurauksena, kun lentäjä ei saa sitä pois mielestään? Voisin sanoa tulevaisuutta ennakoiden, että miinusmerkkiseksi lukema menee. Fiktiivisissä maailmoissa säännöt ja maailman koostumus voivat olla kokolailla erilaisia kuin reaalimaailmassa.
Esimerkiksi Simpsonien asuinpaikka Springfield vaihtaa tunnusmerkistöään tasaisesti. Välillä se on lyhyen ajomatkan päässä Floridasta, välillä se on riittävän lähellä päiväajelulle Hollywoodiin. Ja ei edes tulkinnallisesti, vaan selkeästi sarjan omilla väitteillä. Tämä on yksi sarjan jatkuvista vitseistä, josta kuitenkin käydään kiistaa fanien parissa. Huomiotta jää se mahdollisuus, jota tekijät ovat itse väläytelleet, että tässä vaihtoehtoisessa maailmassa on meille tuntemattomia yhdysvaltalaisia osavaltioita. Springfieldiksi on määritelty meidän maailmassamme tuntematon maakaistale Floridan eteläpuolella, jonka nimeksi on annettu ”North Takoma”. Eräs versio selitykselle ilman uutta maailmaa on, että Springfield on Amerikan metafora. Tähän viittaisi vaikkapa se, kun Artie Ziff yrittää ostaa Margen rakkauden, Länsi-Springfieldin sanotaan olevan kolme kertaa Texasin kokoinen. Mutta kuinka ihmisillä on energiaa muodostaa eheitä teorioita sarjasta, jonka käsikirjoittajatkaan eivät tee niin?!
Kuvitelluksi esitetyn maailman vertaaminen omaamme on luonnollista, mutta on turha hikeentyä, vaikka se ei noudattaisikaan tuntemaamme. Sanon tämän siitä huolimatta, että katsojan on helpompi seurata tuttuutta, ja yleensä on turha olettaa mitään kokonaan uutta universumia. Silti esim. West Wing esittää historian, jossa Yhdysvaltain presidentit päättyvät Nixoniin, ja vaihtoehtoinen historia alkaa. Ja tämänkin tarkkuudesta ja oikeutuksesta käydään katsojista kiihkeimpien parissa kiistaa!
Tiukan säännönmukaisuuden etsintä, ja siitä poikkeavien seikkojen inkvisitio rumina ja huonoina on sanalla sanoen kuvottavaa. En varmastikaan esittäisi näin ilman viimeaikaista syväsukeltamista erheiden tiiviimpien metsästäjien maailmaan, jossa millään muulla kuin omalla kannalla ei ole merkitystä. Kuinka ristiriitaista, mutta niin selittävää! Kysyä voi silti, että mikä motivoi ihmisen tähän systemaattisuuteen?
Virheiden etsintähän on tuiki tavallista, ainakin niiden löytäminen (myös sieltä, missä niitä ei ole) on normaalia ihmisen tiedollista toimintaa. Suhteeni virheiden hakemiseen muuttui kuitenkin hienoisesta huvittuneisuudesta kauhuksi kohdatessani hulluttelukomediaryhmä Monty Pythonin ohjelmista löytyneitä ”virheitä”. Tämä on vielä oudompaa kuin Simpsonien kohdalla, kenelle tahansa ohjelmaa nähneelle. Ohjelmassa esitellään matkustajakäyttöön tarkoitettu lentävä lammas, jossa on kolme kerrosta ja uima-allas, ja joku kritisoi sitä, että eräällä hahmolla on sytyttämätön savuke kädessään! Toistan kantani, että virheitä etsitään selittämään ”huonoa” katselukokemusta, sillä muuten virheiden etsiminen esimerkiksi juuri historian sekopäisimmästä – ja sivumennen mainiten kenties historian parhaasta – sketsisarjasta on turhempaa kuin jäiden polttelu pohjoisnavalla.
Teräsmiehen oikean väriset trikoot
Illuusion eheyden aikaansaamiseksi tarvitaan enemmän kuin katsoja saattaa uskoakaan.
Tiesittekö esimerkiksi, että Chris Reeve käytti 25 erilaista Teräsmies-asua, meidän silmissämme aivan yhtäläisiltä näyttävää, vuoden 1978 elokuvassa? Osa soveltui kävelemiseen, osa lentokohtausten kuvaamiseen, osa lähi- ja etäkuviin. Jo sinisen sävyjä oli useita eri valaistuksia ja lavasteita varten, tehosteiden aikaansaamiseksi vaadittavaa sinisestä myöten. Jos joku pystyy erottamaan nämä asut toisistaan, luultavasti hän on ensi tilassa huutelemassa huomaamaansa virheeksi. Tai tiesittekö, että Alfred Hitchcock ja muut tunnetut auteurit, Frendien (1994-2004) luojat ja tuottajat käväisivät aina silloin tällöin sarjassa myös kameran edessä, usein Joeyn hahmoon liittyen elokuva- ja teatterituotantojen anonyymeina toimijoina?
Nämä myötäsukaiset lähestymistavat kokemuksen takaiseen tuotantomaailmaan ovat viihdyttävämpiä kuin väittelyt maljakoiden paikasta ja muut koppavat nokkeluudet. Virheen oletus perustuu oletukseen ainoasta oikeasta tavasta tehdä asioita. Jos ’virheen’ löytänyt tietää asiansa niin hyvin, miksi hän vaivautuu tarkkailemaan filmejä mikroskoopilla? Koska hän ei ole varma, ja yrittää peittää sitä ylimielisyydellä. Inhimillisyyteen kuuluu tietoisuus erilaisuudesta, jopa ’virheiden’ hyväksyminen. Verrattuna tyhjyyden elokuvaan täytyy kyllä lieventäväksi asianhaaraksi todeta, että täyteyden elokuva, Hollywood-tuotanto, melkein usuttaa etsimään virheitä tiukan säännöstönsä takia. Revi siitä sitten huumoria.