Porin yksikköön on tultu monenlaisista eri taustoista. Opiskelijoina on ollut eri alojen taiteilijoita, kuvataiteilijoita, korutaitelijoita, valokuvaajia, graafisia suunnittelijoita, käyttöliittymäsuunnittelijoita, muotoilijoita, tanssijoita, taiteen ja median alan opettajia, kulttuurituottajia ja -tutkijoita, sosiologeja ja arkkitehteja, luovan alan yrittäjiä. Porista on valmistunut jo yli sata taiteen maisteria. Tässä esitellään muutamia jo valmistuneita ja vielä opintojaan suorittavia.
Tuula Berqvist
18 556 kilometriä taiteilijaksi
Milloin tekemisestä tulee taidetta ja tekijästä taiteilija? Riittääkö se, että on tehnyt pari vuosikymmentä puvustuksia tanssiteatteriin? Ja mitä on taide? Ernst Billgrenin mukaan lyhyesti: tapa ajatella tai pitemmällä kaavalla: jos ajattelemme kielen avulla, niin taide on tapa ajatella asioita, joita varten ei ole sanoja. Ymmärrettävää?
Jos levittää rintaliivejä puolentoista tuhatta paria ”gallerian” lattialle ja kuvaa yhdenotonvideon, jossa silppuaa liivejä höpöttäen siinä samalla lastenlorua, niin onko se taidetta? Vai onko ”oikea” taiteilija se, jolla on taiteenmaisterin paperit? Ja joka on perehtynyt visuaalisen kulttuurin ilmiöihin, nykytaiteen teorioihin ja merkityksellisiin filosofeihin, ja osaa tästä kaikesta tieteellisesti kirjoittaa oikealla tavalla lähdeviitteet merkiten?
Mutta taiteilijaksi voi tulla matkustamalla 62 kertaa Turusta Poriin ja päinvastoin ja sen päälle vielä neljä reissua Turku-Helsinki-Turku. 17 236 km plus 1320 km, siis yhteensä 18 556 kilometriä. Aikaa se vie noin 527 h +16 h eli yhteensä 543 h. Muuten, opintoviikoiksi käännettynä, noin 13,5 opintoviikkoa – bussimatkustamisen appro!
Niin, minusta ainakin tuli taiteilija näiden neljän vuoden ja 18 556 kilometrin aikana. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla oli ”omaa aikaa”, mahdollisuus – ja pakko – istua ja ajatella: thinking and dreaming. Kurssit syöttivät tajuntaani uusia impulsseja, vastasivat kysymyksiini ja kysyivät vastauksiini. Pala palalta ja kilometri kilometriltä identiteettini muovautui uusiin uomiin. Ja hyvä niin; tunnen olevani selkeämmillä vesillä, vahvempi, hyväksyvämpi itseäni kohtaan. Uskallan sanoa: olen taiteilija.
En ole koskaan tykännyt bussilla matkustamisesta. Muistan hyvin, kun keväällä 2010 matkustin ensimmäisen kerran Poriin pääsykoehaastatteluun. Matka tuntui loputtoman pitkältä, mikä oli sillä kertaa vain hyvä asia, mutta ajatus tulevista matkoista kauhistutti. Ihminen on siinä mielessä loistava olento, että se sopeutuu melkein mihin vain, kun on pakko. Ja minun oli.
Matkoille muodostui oma rytminsä: aamulla ensin Hesari Säkylään asti. Säkylässä ehti hakea kahvia, ja kysyä juustosämpylää. Säkylässä ei kuulemma mene sämpylät kaupaksi ilman kinkkua, joten ei pelkällä juustolla niitä saanut, paitsi kerran. Säkylän jälkeen ehti ottaa tunnin torkut tai vaihtoehtoisesti lukea ja työstää opintotehtäviä. Kotiin palatessa sitten useimmiten antoi itsensä olla: tuijotti maisemaa, meditoi ja nukkui.
Bussissa matkustaessa on välitilassa. Kun maisema kiitää ohi niin tuntuu, että ajatuskin kiitää. Tuloksena monta kertaa yllättäviä ja mielenkiintoisia ideoita ja näkökulmia. Projekteihin ja kirjallisiin tehtäviin liittyvän suunnittelutyön tein useimmiten bussissa. Enkä pelkästään opintoihin liittyviä, meni siinä samalla työ- että privaattielämänkin suunnitelmat samalla vauhdilla. Muistikirjat ovat muistuttamassa silloisista ajatuksista – eivät ideat niin järin loistokkailta enää tunnu, mutta tärkeintä kai olikin se ajattelu ja henki.
Mutta voi matkalla myös kadottaa itsensä. Sielu ei ehdi mukaan liian nopeaan vauhtiin, kuten intiaanit ajattelivat. Siksi olen ollut vähän pihalla nämä neljä vuotta; joskus unohtui, olinko menossa vai tulossa ja miksi.
Maisema bussin ikkunasta on visuaalinen kokemus. Iltaruskoa vasten mustina siluetteina näkyvät puut ja rakennukset tai valopisteiden täplittämä ja viiruttama maisema. Kuvasin usein valokuvaa tai videokuvaa bussin ikkunasta, vaikka nyt jälkeenpäin ajatellen olisin sen voinut tehdä systemaattisemminkin. Loistava lopputyön aihe!
Se on jännä, miten matkalla sillä hetkellä ajatellut asiat jotenkin kiinnittyvät ohitettuun maisemaan. Pia Euro puhui vähän samasta asiasta Perhonen sentään tilaisuudessa. Että tietyssä kohtaa kotiin päin hänen opettajan roolinsa jää ja kotona odottavat tiskivuoret muistuvat mieleen. Bussimatkalla on kohta, jossa aina muistan Werner Herzogin leffat ja koko sen ensimmäisenä syksynä olleen Harri Laakson kurssin, missä katsottiin leffoja ja keskusteltiin niistä. Max Ryynäsen mukaan elokuva on hyvä väline tiedon syventämiseen. Ja olen täysin samaa mieltä. Se kurssi nosti tietoisuuteeni jo unohtamiani asioita ja avasi väylää uuden identiteetin – taiteilijan identiteetin – suuntaan. Ja saipa se minut tekemään, nyt huvittavan, analyysin Herzogin (siis minun omista) miehistä.
Ihan vielä en ole valmis. Nyt ei tarvitse enää matkustaa, pitää jaksaa vaihteeksi istua paikallaan ja valmistaa lopputyö. Yhtään kilometriä en kadu enkä vaihtaisi pois. Olen saanut maittavat ja ravitsevat eväät Porin taiteen laitokselta. Niiden avulla jaksan matkustaa tulevaisuuteen uteliaana ja intomielin.
Ismo-Pekka Heikinheimo, koreografi
Oli vaikea löytää suomalaista opinahjoa kolme vuosikymmentä tanssitaiteen parissa työskenneltyäni. Aktiivisen etsinnän jälkeen löysin mielenkiintoisen koulutusohjelman, mutta epäröin olisinko sopiva kandidaatti hakemaan siihen. Visuaalisen kulttuurin koulutusohjelman vastaava Pia Euro osoitti avarakatseisuutta ja suvaitsevaista suhdetta taiteeseen tiedustellessani häneltä sopivuuttani tähän monitieteiseen ja -taiteiseen ohjelmaan. Olen saanut enemmän kuin olisin voinut kuvitella. Olen rikastunut henkisesti, minut on ravittu älyllisesti ja olen vahvempi psyykkisesti.
Haluamme kuulua johonkin, tuntea yhteisöllisyyttä ja olla merkityksellisiä. Aistimme ja jaamme kehoillamme. Tiedonmuodostuksemme tapahtuu kehollisuutemme kautta. Voimme maailmassa olleina jakaa oppimaamme myös kielen välityksellä, puhuen ja kirjoittaen. Tiedostamme, että havaintomme, joita saamme aistielimiltämme, ja oma kokemuksellisuutemme ja intuitiomme, ovat elintärkeitä ymmärtääksemme maailmaa. Löytääksemme sopivan kontekstin tehdä taidetta.
Voisi ajatella, että me kaikki maapallon ihmiset hengitämme samaa ilmaa, ja että me kaikki tulemme samasta alkumerestä miljoonia vuosia sitten. Jos materia muuttuu immateriaaliseksi, esimerkiksi kokemus tanssiteoksesta muistikuvaksi, muuttuuko taide universaaliksi? Taide on maailman yksi ilmenemismuoto. Se on sitä samaa evoluution jatkumoa, jota koivun keltainen siitepöly tai ihmisen alkuun panema munasolun hedelmöityminen edustaa. Kaikki on aivan toisin, mutta samoin. Taiteen, kulttuurin ja sosiaalisen elämän kerroksellistuminen on mahdollistunut. Voimme kokea samuutta luonnon, eläinten, ihmisten ja epäorgaanisten elementtien kanssa. Se antaa meille merkitystä elämään, ihan kuten taidekin taiteena.
Tanssin visuaalisuus ja muotosidonnaisuus ovat samaa maata kuin kuvataiteessa, mutta sen erilainen materiaalisuus, reaaliaikainen kehollisuus ja hetkellisyys tekevät siitä ainutkertaisen tapahtuman. Tanssi on luonteeltaan omansa laatuista, hengittävää ja lihallista. Se on kinesteettinen taidemuoto. Tavoittelen taiteilijana yhteyttä merkityksen ja olemisen, liikkeen ja tilan, ihmisen ja objektin välillä koreografisessa työskentelyssä. Taide antaakin mahdollisuuden moninaisten nykyisyyksien ja todellisuuksien tulla esiin. Se on ihmisten kohtaamisen kautta tapahtuvaa elämyksellisyyttä, ajatustenvaihtoa ja itseilmaisua. Se on aina vuorovaikutuksellista, sillä ihminen on aina suhteessa johonkin.
Suvi Härkönen
I, exposedYmmärrys siitä, mitä valta on, toimii yksilöllisen vallankumouksen aineksena. Ihminen on sosiaalisena olentona syntynyt valtarakenteen sisään, minkä myötä näköalamme on lähtökohtaisesti jotakin, johon emme ole itse aktiivisesti vaikuttaneet. Teoksillani haluan luoda mahdollisuuksia vaihtoehtoisten näköalojen pohtimiselle ja olemassaolevien rakenteiden havainnoinnille yksilöstä – ei valtarakenteesta – alkaen. Työskentelen pääsääntöisesti installaation alueella. Hakeuduin Porin yksikköön sen tarjoaman taiteen teoreettisen lähestymistavan vuoksi. Koin tärkeäksi myös yksikön monialaisuuden ja suuntautumisen yli taiteen perinteisten rajojen. Opintoni ovat tarjonneet minulle juuri sen mitä halusin sekä avanneet ovia uusille ajatuksille. Koen Porin yksikön ehdottomana vahvuutena sen intiimiyden ja pelottoman asenteen, jota olen pyrkinyt sisällyttämään myös omaan työhöni.
Vappu Jalonen
It’s hard to get anything done when you live like this. But tomorrow it will end! I’m moving to a new city, Pori (it’s on the west coast). I hardly know it and I don’t know anyone there. It feels strange but also somehow tempting. I’m moving because I was accepted to this two years studying program “visual culture”.
Käyn läpi tiedostojani ajalta, jolloin opiskelin aktiivisesti visuaalisen kulttuurin maisteriohjelmassa Porissa: esseitä, oppimispäiväkirjoja, bussissa valmiiksi kirjoittamiani sähköposteja, kuvia, hajanaisia muistiinpanoja ja ideoita, kurssipalautteita, kommentteja muiden töihin, teosanalyysejä. Läpikäynti on yritys tietää jotain Porin maisteriohjelmasta ja itsestäni siellä. Luen tekstit peräkkäin ja niistä muodostuu kuin fragmentaarinen tai luonnosmainen pitkä essee. Teksti muistuttaa sitä mitä Pori minulle merkitsee: taiteen, teorian, kritiikin, aktivismin ja muun elämän rinnakkaisuutta, sulautumista ja toisiaan vastaan hankausta.
Yksi teksteistä on Johdatus visuaaliseen kulttuuriin -kurssin oppimispäiväkirjani keväältä 2007. Kirjoitin Karen Baradin artikkelin Getting Real: Technoscientific Practices and the Materialization of Reality (1998) pohjalta: ”Tutkimuskohdetta ja tutkimusvälinettä (tai käsitteellistä kehystä tai metodia) ei voida erottaa. Tutkimusapparaatit (siis välineet, käsitteet ja metodit) eivät ole passiivisia tarkkailevia instrumentteja, vaan tuottavia ja kiinteitä osia tutkittavaa ilmiötä.” Vuoden 2012 haastattelussa Barad sanoi: [“… knowing is a direct material engagement, a cutting together-apart, where cuts do violence but also open up and rework the agential conditions of possibility.”] Jos Baradin ajattelua soveltaa tutkimuksesta ja tietämisestä erityisesti opetukseen ja opiskeluun, voi Poria ajatella apparaattina. Tiedostoni ovat eräänlaisia todisteita Pori-apparaatin ja minun – ja tietenkin myös muun meitä ympäröivän – yhteistoiminnasta. Tai yksinkertaisesti: osallistumalla johonkin tulee joksikin, ja joksikin muuksi ei.
Elli Maanpää
Olen Elli Maanpää, luova sekatyöläinen. Tilanteen mukaan esittelen itseni joko kuvittajaksi, kuvataiteilijaksi tai graafikoksi, toisinaan elokuvantekijäksi tai näyttelijäksi. Työskentelen tällä hetkellä Helsingistä käsin freelancerina. Työn alla on mm. oma lastenkirja Dyykkariprinsessa, Teatteri Toivon näytelmä Köysissä ja Grumpy Cat With Friends -akvarellinäyttely Rikhardinkadun kirjastossa.
Kuulin Porin yksiköstä alun perin isältäni, joka oli klipannut talteen maisteriohjelman ilmoituksen Helsingin Sanomista. Noin kymmenen vuotta aikaisemmin isäni oli kiikuttanut käsiini metsänhoitajakoulutuksen esitteitä, joten suhtauduin tähänkin koulutusmahdollisuuteen hieman epäluuloisesti. Olin ehtinyt jo valmistua taiteen kandidaatiksi Taideteollisen korkeakoulun Vaatesuunnittelun koulutusohjelmasta. Visuaalinen kulttuuri kuitenkin kuulosti lähtökohtaisesti minulle sopivammalta kuin metsänhoito, joten tutustuin yksikköön tarkemmin – ja ihastuin. Kerrankin paikka jossa monipuolista ilmaisua ei nähty uhkana vaan mahdollisuutena. Porin opinnot olivat aikaa kokeilla, mietiskellä ja kehittyä.
Saatuani maisterin paperit tittelini luovana sekatyöläisenä ei muuttunut. Opintojen aikana tehdyt työt ja luodut ihmissuhteet ovat edelleen vahvasti läsnä arjessani. Turhia pelkoja ja itse itselle rakennettuja esteitä – ”En minä ole kuvataitelija, joten ei minun maalaukseni ole taidetta” tai ”En minä ole animaattori, joten miksi edes yrittäisin” – tuli purettua Porissa vietettyjen vuosien aikana. Luovaan alaan kuuluu epävarmuuden sietäminen, ja alan tulla toimeen tuon tunteen kanssa. Luotan siihen että itsestä käsin syntyvä tekeminen kannattaa aina, vaikka teosta (tai itseä) ei osaisikaan etukäteen kategorisoida. On parempi vain ryhtyä hommiin ja tehdä ilon kautta – sillä itse luominen on palkinto, ei vain lopputulos.
Gerardo Montes de Oca
The MA programme in Visual Culture at Aalto University has a very unusual view towards arts education, giving equal importance to theory and practice together -an essential quality I was looking for. Its experimental and critical approach to these two elements was perhaps the most important reason why I chose it as ’the’ programme where I would finally get the basis of my formal education and training in arts -after years of professional practice as a psychologist and as a musician, I had only access to independent art spaces and their workshops offered. Since the very beginning this MA programme challenged and encouraged me to explore, experiment and go beyond my own usual way of thinking, feeling and doing/making.
The academic team at the Pori Unit of the Department of Art knew how to create a playful and open platform for students to freely and confidently experiment with ideas, concepts, theories, methodologies, mediums and forms of production. Very early in the first academic year I could notice how it was affecting and changing me in a quite positive way, allowing me to start perceiving events, spaces, relations and processes from new perspectives while being self-reflexive -result in a large extent of the particular and quite critical pedagogy that the academic body in the Pori Unit has. I personally value the fact that this programme and approach does not promote or teach competition or rivalry among students, but generous collaboration and team work alongside with independent work and critical thinking.
Essi Ojanperä
BboyOlen Essi Ojanperä. Tällä hetkellä toimin sekä vapaana taiteilijana että freelancer-tuottajana. Pyrin ohjelmaan, koska koin tärkeäksi suorittaa ylempi korkeakoulututkinto taiteista. Koin opiskelun hyvin mieleiseksi, sain tarvitsemani valmiudet ammatti-identiteettini vahvistamiseksi ja ennen kaikkea taiteellisen työskentelyni sisältöjen muodostamiseen. Lisäksi ilmapiiri oli kannustava ja yksikön teknilliset valmiudet olivat hyvät. Pienessä yhteisössä tunsi saavansa tarpeeksi tukea myös opettajakunnalta. Jälkeenpäin voin sanoa että opiskelijakollegoiden kanssa puhuessamme olemme usein maininneet kaikki kokeneemme opetuksen korkeatasoiseksi ja monimuotoiseksi. Minulle itselleni ohjelma antoi tupla-ammatin, mistä on ollut valtavasti hyötyä kentällä toimiessa. Harvoin tulee vastaan muita taiteilijoita, jotka hallitsevat myös tuotannot alusta loppuun.
Valmistuin talvella 2009 ja lopputyöni oli esillä 2010 Masters of Arts näyttelyssä. Valmistumisen jälkeen olen pitänyt vuosittain näyttelyitä ja lisäksi osallistunut kaikenmoisiin taideprojekteihin. Olen jatkanut myös työskentelyä taidetuotannoissa: viimeisen kolmen vuoden aikana olen ollut mukana tekemässä Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen hankkeita sekä vaikuttanut aktiivisena Galleria Huudossa, jonka jäsentaiteilija olen myös. Muita lähivuosien projekteja on ollut MUU ry:n Turun kulttuuripääkaupunkivuoteen tuottamani Performanssi 2011. Viimeisin oma näyttelyni Hip Hop Mosaic oli esillä 15.5-1.6.2014 galleria Jangvassa, Helsingissä. Teokset valmistuivat Villa Karon residenssini aikana tämän vuoden tammikuussa. Näyttely dokumentoi break-tanssikulttuuria Länsi-Afrikan Beninissä ja Togossa. Olen tehnyt katutaide/hip hop teemaa yhdessä mediataiteilija Linda Söderholmin kanssa jo vuodesta 2011. Muita itseäni lähellä olevia aiheita ovat niin yhteiskunnalliset kuin ympäristölliset epäkohdat. Seuraavaksi suuntaan yhdistetylle residenssi ja näyttelymatkalle Norjaan, Vesisaareen.
Matti Penttilä
Työskentelen ja olen aina työskennellyt erilaisissa televisioon tai yleisemmin av-kulttuuriin liittyvissä toimissa. Miltei jokainen toimenkuva television luovan toteuttamisen puolelta on tullut tutuksi. Lisäksi olen tehnyt dokumentteja, lyhäreitä, musiikkivideoita ja muita teoksia. Tällä hetkellä työskentelen Nelosella promotuottajana.
Olen aina ollut varsin kiinnostunut elokuvasta ja toisinaan myös televisiosta. Tulkinnut ja läpilukenut näkemääni ja pohdiskellut mikä siinä oli hyvää ja huonoa ja miksi. Pyrkinyt paloittelemaan näkemäni osiin. Osittain tästä syystä hain Porin yksikön koulutusohjelmaan. Halusin syventää tietämystäni. Löytää jotain, mitä en tiennyt etsiväni. Varsinainen halu ja tarve lisäkouluttautumiselle syntyi työtilanteeseen kyllästymisen kautta. Ajattelin tämän koulutuksen mahdollisesti avaavan uusia ja parempia mahdollisuuksia.
Koulutusohjelmasta puseroon tarttui lisää teoreettista syvyyttä, jota pystyn hyödyntämään työelämässä esimerkiksi perustellessani mainosfilmin ratkaisuja. Toisin sanoen perspektiiviä ja itsevarmuutta omien mielipiteiden ja päätösten pohjalle. Erittäin arvokasta pääomaa. Sitä en vielä osaa sanoa avaako koulutus jotain kokonaan uusia ovia, mutta vanhat ovet aukeavat nyt varmemmin.
Opiskelua Porissa muistelen ilolla. Jo alkumetreistä asti, koulusta välittyi vahva yhteisöllisyys ja sympaattisuus. Se oli sellainen oma onkalo valtavassa linnassa. Kaikesta tästä ihanuudesta ja söpöydestä huolimatta tai juuri siitä syystä, opetus oli korkealuokkaista. Samaan aikaan lämminhenkistä ja laadukasta. Erityisesti mieleen ovat jääneet Maxin estetiikan luennot. Silkkaa neroutta.
Irma Puttonen
Hakeuduin Visuaalisen kulttuurin maisteriohjelmaan ensimmäisten joukossa vuonna 2004. Olin aiemmin opiskellut taiteen ja viestinnän moninaisia opintoja ja Pori tuntui tarjoavan aiemmin lasketuille perustuksille ja erikanttisille seinille sopivan, koossapitävän katon. Anita Sepän ja Reijo Kupiaisen hyvässä ohjauksessa oli mahdollisuus keskittyä visuaalisen kulttuurin teorioihin ja analysointitaitojen kehittämiseen. Vaikka tutkimustyö Tekes-rahoitteisessa hankkeessa pidensi valmistumistani vuodelle 2007, voin hyvillä mielin todeta, että tiivis kahden vuoden opintoputki antoi uusia työkaluja ja muutti myös ammatillista suuntaani.
En ole ainut, joka löysi uusia työkaluja maisteriohjelmasta. Sillä samaan aikaan kanssani opiskelunsa aloittaneet ovat tällä hetkellä hurjan mielenkiintoinen joukkio: visuaalisesta kulttuurijoukostamme kasvoi muun muassa kirjailija, muusikin ammattilainen, liikejohdon konsultti, koreografi, taiteilijoita, opettajia, taiteen tuottajia, ohjaajia, editoijia, valokuvaajia – kuin myös Vuoden Alumni 2014.
Kenties eniten kiitän – ja hetkittäin kiroilen – Porin opinnoissani kasvanutta kriittisen ajattelun taitoa. Vastakarvaan näkeminen on edellytys hyvälle kulttuurityölle, mutta käytännön työssä on pystyttävä luovimaan nykyisen kulttuuripolitiikan aallokossa. Soutamista ja huopaamista – sitä riittää.
Olen niin Tampereella kuin Porissa ollut ensimmäisten opiskelijoiden joukoissa, kun uusia koulutuksia on rakennettu. Nyt voin enää kaiholla muistella Tampereen ammattikorkeakoulun TTVO:n sekä Taideteollisen korkeakoulun Porin visuaalisen kulttuurin opintoja – molemmat ovat jo historiaa sellaisena kuin minä ne koin.