Surrealismia – ties missä
28.3.2006 Timo Kaitaro
Suomi esiintyy ranskalaisessa kirjallisuudessa usein kaukaisuuden ja tuntemattomuuden metaforana. Tällaisena se esiintyy myös surrealistirunoilija André Bretonin teoksessa ”Les vases communicants” (1932). Breton kertoo, kuinka hän herätessään, unen ja valveen välisessä tilassa, oli kuullut hypnapompisena hallusinaationa lauseen ”Pohjolan äärimmäisillä perukoilla, savuttavien lamppujen alla…harhailee, sinua odottaen, Olga”. Herättyään Bretonin ensimmäinen ajatus oli, pitäisikö hänen lähteä Islantiin ”tai, ties minne, Suomeen” ottamaan selvää, mitä tämä Olga hänestä haluaa. Koska hän jätti matkan kuitenkin tekemättä, hän ei – emmekä siis mekään – saanut koskaan tietää, mitä olisi täältä löytänyt. Ei varmaankaan surrealisteja tuolloin kolmekymmenluvun alussa, mutta kenties hän olisi eksynyt niille ”seuduille jotka eivät ole paikkoja”, joihin Jyrki Vainonen johdattelee meitä tässä Mustekalassa. Tunnetta siitä, että on eksynyt tieltä, Breton nimittäin piti kaikkein hedelmällisimpänä tilana.
Olemme koonneet tähän Mustekalan numeroon joukon tekstejä, jotka liittyvät surrealismiin Suomessa. Mukana on mukailtu ja ajankohtaistettu käännös Väinö Kirstinän ja Philippe Jacobin toimittamassa ”Rivages du Nordin” (Kesäkuu 2003) surrealismi-teemanumerossa ”Clavier affectif. Vingt poètes finlandais au régard du Surréalisme” (Tunteiden koskettimet. Kaksikymmentä suomaisrunoilijaa surrealismin suhteen) ilmestyneestä tekstistä ”A propos du surréalisme en Finlande: malentendus, retards, émergence”, joka raapaisee suomalaisen surrealismireseptiohistorian pintaa. Turkulaisen surrealistin Otto Mäkilän taidetta tutkinut Ulla Vihanta kartoittaa artikkelissaan surrealismia suomalaisessa kuvataiteessa 1930-, 1940- ja 1950-luvuilla. Haastattelimme myös runoilija Väinö Kirstinää, jolla on ”Surrealismin manifestin” kääntäjänä kuten myös runoilijana merkittävä osuus surrealismin rantautumisessa Suomeen 40 vuotta Olgan lähettämän kutsun jälkeen.
Kirstinän haastattelussa tulee esiin eräs kiinnostava seikka, jota en ole aiemmin juurikaan tullut ajatelleeksi: vaikka surrealismi oli ennen kaikkea runoutta ja vasta sitten proosaa, se suosi usein proosarunon muotoa. Mutta itse asiassa tämä on loogista. Surrealismi pyrki, kuten Tristan Tzara totesi, siirtymään ”runoudesta ilmaisuvälineenä” – siis kirjallisena muotona – ”runouteen mielen toimintatapana” – siis toimintana, jota voi harrastaa myös kirjoittamatta riviäkään. Tai kuten Breton asian ilmaisi: kyse on ”runouden harjoittamisesta käytännössä”. Näin surrealismi pyrki hävittämään selkeää rajaa lyyrisen ja proosallisen, runouden ja muun elämän väliltä. Proosarunon tai runollisen proosan kirjoittaminen on yksi tapa ohittaa runollisen ja proosallisen välille pystytettyjä raja-asemia. Surrealistit kirjoittivatkin mielellään tekstejä, joissa yhdistettiin vapaasti assosioivaa tai fiktiivistä lyyristä ainesta asiaproosaan, tai päinvastoin proosallista asiaa lyyriseen tekstiin (esimerkiksi Tristan ”Tzaran Grains et issues” tai Bretonin ”Ode à Charles Fourier”).
Surrealistien proosa ei siis pyrkinyt irtoamaan todellisuudesta vaan löytämään siihen sisältyvän runollisen ulottuvuuden ja todellisuuden perimmäisen outouden. Vaikka suomalaisessa proosassa realismi on perinteisesti tarkoittanut totutun todellisuuden totutunmukaista kuvaamista, on myös kotimaisessa kirjallisuudessa ajoittain eksytty kartoittamaan odottamatonta ja outoa. Pyysimme surrealistien hengenheimolaiseksi osoittautuneelta kirjailijalta Jyrki Vainoselta artikkelia surrealististen polkujen tarjoamista mahdollisuuksista prosaistin näkökulmasta – ja saimme luettavaksemme runollisia ja fiktiivisiä ulottuvuuksia sisältävää proosaa.
Neljä artikkeliamme kartoittavat niitä seutuja, joihin surrealismi on suomalaisia houkutellut. Näiden seutujen floora ja fauna näyttää moninaiselta, mutta surrealistisen asenteen ydin onkin siinä, että se houkuttelee lähtemään – eikä mihin tahansa paikkaan, vaan juuri ”ties minne”.
Timo Kaitaro
PS: Ivaloon on suunnitteilla ensi joulukuussa avattava lapinhullulle belgialaisrunoilijalle Christian Dotremontille omistettu näyttely. Dotremont oli ennen Cobra-nimisen kansainvälisen avantgardeliikkeen perustamista ”Le surréalisme révolutionnaire” -ryhmässä vaikuttanut runoilija, joka vastasi pohjoisen kutsuun ja löysi ihanneseutunsa Ivalosta.