“Haluaisin mukaan mediataiteilijan ja polkupyörän varustettuna vanhanaikaisella dynamolampulla. Taiteilija voisi tehdä meren roskista teoksen, johon itse polkisin käyttövoimaa, ääntä ja valoa. Ehkä jopa pelastuisimme mediataiteen vuoksi.”
“Kysymys on tietenkin mahdoton mutta ihmismielen tavoitettavissa voi olla jotain kun sanon että Christian Marclayn The Clock (2010, 24 h.) olisi mukava katsoa rauhassa ajan kanssa mutta sanon kuitenkin Bill Violan Reflecting Pool (1977–79, 7 min.) koska sillä oli sydänmerkitys omassa historiassani 1980-luvun alussa ja jonka perussisältö pitää toivoa yllä että autiolta saareltakin voi päästä pois metsän siimekseen.”
“Legend of Zelda: Breath of the Wild on mediataideteos, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle. Tiedän, että moni ei luokittelisi sitä sellaiseksi (kyseessä on siis videopeli), mutta minä nyt luokittelen. Mietin ensin jotain indie-peliä, koska tosiaan en näe mitään syytä rajata pelejä pois mediataiteesta, mutta sitten kun mietin että joku peli autiolla saarella, niin kyllä se olisi BotW, ja on vaikea perustella nyt tähän hätään itselleni että miksi indie-peli kävisi mediataiteeksi mutta isompi/kaupallisempi peli ei. Ehkä nää luokittelut on musta aika hankalia ja usein turhia – niiden merkitykset muodostuu jostain rahoitusskeemoista, mikä tuntuu vaan väärältä.”
“Lauren McCarthyn Follower, niin tiedän että joku seuraisi minua autiolle saarellekin :)”
Yllä olevat neljä lainausta ovat kentän toimijoiden vastauksia kysymykseen “minkä mediataideteoksen ottaisit mukaan autiolle saarelle”. Ne osoittavat alueen monimuotoisuuden. Nykytaiteen tiedotuskeskus Frame tilasi ja julkaisi vastikään suomalaisen mediataiteen selvityksen “Uuden etsijä, rajojen rikkoja – selvitys suomalaisen mediataiteen menestyksen edellytyksistä“. Pyysin raportista palautetta mediataiteen kentän toimijoilta, koska olin kuullut sen herättäneen kriittisiä äänenpainoja. Samalla kysyin vastaajilta myös aution saaren kysymyksen, johon annetut vastaukset konkretisoivat tätä diversiteettiä vielä lisää. Digital Media Finlandin konsultti Jari Muikun kirjoittaman raportin koettiin painottavan ratkaisuissaan vain pientä osaa tästä moninaisuudesta. Kirjoitin palautteeseen pohjaten lyhyen kommentin tähän Mustekalan liikkuvan kuvan teemanumeroon otsikolla Muikun paperi – huomioita Framen mediataideraportista.
Toisessa tähän julkaisuun kirjoittamassani artikkelissani Maailma liikkuvina osina – Mox Mäkelän comeback esittelen taiteilija Mox Mäkelän, jonka uusimpiin liikkuvan kuvan teoksiin kuuluva 111-minuuttinen kuunnelmaelokuva Vieras (2018) esitetään toukokuussa Tate Modernissa taiteilijan ja museon elokuvakuraattoreiden läsnäollessa. Mäkelä ei ole ensimmäistä kertaa taidetta kyydissä. Hän oli 1980-luvulla ja vielä 1990-luvun alussa laajasti tunnettu, Kriitikin Kannuksilla palkittu tekijä. Mox on tehnyt valtavan työmäärän rakentaessaan vuosikymmenenkin ylittävällä ajalla teosuniversumeitaan, joten comebackista on kyse vain taidemaailman ja median julkisuuden ulottuvuuden näkökulmasta. Suosittelen myös Moxin Ampiaisentori-videoblogiin tutustumista.
Huomaan kirjoittavani mediataiteesta välillä kuin se olisi tahtova subjekti: mediataide sitä, mediataide tätä. Kaikki sen piirissä on kuitenkin vielä ihmisten tekemää, mukaan lukien tekoälyavusteinen taide, josta taiteilija Jukka Hautamäki kirjoittaa tässä Mustekalan numerossa artikkelissaan Synteettisistä kuvista, tekoälystä ja kuvataiteesta. Hautamäki kertoo yksityiskohtaisesti taideprojektistaan, jonka lähtökohtana ovat muun muassa omakuvat, muotokuvamaalaukset ja liikkeelliset kuvat, joista neuroverkko luo “koneunia”. Tällä tavalla työstettyjä kuvia näin myös viime vuonna Pierre Huyghen UUmwelt-näyttelyssä Serpentine-galleriassa Lontoossa.
Näyttelyssä lensi myös kärpäspopulaatio, joka tekoälyn lailla osallistui näyttelyn kokonaisuuteen. Kärpäset ja tekoäly kyseenalaistavat maailman täydellisen hallittavuuden. Saman tekee sattuma, joka on nykytaiteessa kuitenkin harvinainen vieras, kirjoittaa Leena Kuumola artikkelissaan Sattuma taiteessa vaatii rohkeutta. Kuumolan mukaan uusinta teknologiaa galleriaolosuhteissa käyttävien videoteosten kohdalla yhä harvemmin kohdataan liikkuvan kuvan aineetonta herkkyyttä sekä sattuman ulottuvuutta. Kuumola nostaa esiin päinvastaisina tapauksina Pekka Sassin lumoavat live-musiikin ja videoprojisoinnit/projisoinnin yhdistäneet esitykset Galleria Heinossa ja Vuotalossa Helsingissä.
Mediataiteen tilasta valtiollisille instituutioille raportoineet selvityshenkilöt ovat sitten 1990-luvun alun saaneet kerta kerran jälkeen huomata että monet mediataidetta tekevät taiteilijat eivät identifioi itseään mediataiteilijaksi. Tällainen identifioituminen voidaan kokea jopa kahlitsevaksi, varsinkin kun suomalaisessa taide- tai elokuvakoulutuksessa mediataiteen historia ja traditio esittäytyy useimmiten melko rajoittuneesti. Toisaalta liikkuvan kuvan kenttä on myös täynnä uusia mahdollisuuksia ja mutkittelevia polkuja. Kun liikkuvan kuvan kulttuuria katsotaan laajemmin, rajat videotaiteen ja dokumenttielokuvan tai performanssin välillä tuntuvat esimerkiksi osittain poistuneen, todetaan Tytti Rantasen artikkelissa Wille Hyvösen Tuntematon kohtuuttomana ja aaltoilevana esityksenä. Tuntosarvet suuntautuvat tällöin ehkä muille ajassa eläville aaltopituuksille, joista Rantasen artikkelissa käsitellään uusvilpittömyyttä ja metamodernismia. Yhteistä niille on tunteiden manerisoitumisesta seurannut uusi sensibiliteetti “ironian ja vilpittömyyden, naiiviuden ja tietäväisyyden, relativismin ja totuuden sekä optimismin ja epäilyn välillä ja tuolla puolen”, kuten Rantasen siteeraamassa taiteilija Luke Turnerin vuonna 2011 kirjoittamassa metamodernismin manifestissa todetaan.
Suomalaisen elokuvan vitsaus tuntui olevan ainakin jonkin aikaa sitten vielä tarrautuminen käsikirjoittaja-ohjaaja-tuottaja-triadiin ja kuvaaja-leikkaaja-äänisuunnittelijan – puhumattakaan lavastajasta ja puvustajasta – jättäminen puhtaasti teknisen suorittajan rooliin. Audiovisuaalisesti tehdyin atmosfäärein tai istutuksin rakennetun subtekstin syvätaso tai kameran ja näyttelijätyön muistava aistisuhde suhteessa objekteihin tai ympäristöön on myös usein jäänyt elokuvissa juonenkuljetusta vähemmälle huomiolle. Hannaleena Hauru pohtii esseessään Eräs lavastettu pyöräilyonnettomuus – haptisesta visuaalisuudesta työkaluna elokuvassa, kuinka haptisen visuaalisuuden käsitettä voi soveltaa kokonaisaistisesti lavastetun pyöräilyonnettomuuden kuvaamisessa elokuvassa niin, että kuvasta välittyy muutakin kuin kerronnallinen pintataso. Haurun artikkelissa tekijän halu, elokuvantekemisen käytännöt ja teoreettinen käsite kohtaavat samassa todellisuudessa, jonka ymmärryksen raamit ovat peräisin samasta kehollisesta käsittämisestä (termin tuntoaistillinen “pun” intended).
Hyvä poppoo! Te ja me! Minä ja sinä! Liikkuvia kuvia ja osia -teemanumeromme tarjoaa paljon punnittuja ajatuksia ja näkökulmien runsautta. Liikututaan kuvien liikkeistä itsessämme, ihmetellään toisiamme ja maailman osien eteemme tuomia hämmästyttävyyksiä. Ollaan iloisia, suruisia, totisen tosia, kantillisia ja epämääräisen kvantillisia.