Lähestyt valoa hehkuvaa teosta näyttelytilassa magneettisen vetovoiman johdattamana. Hämärässä tilassa hohtava teos on kiintopiste, jota kohti merkityksiä etsivä mielesi ja kehollinen, tiedostamaton impulssi kääntyy vaistonvaraisesti. Jokin syvä, käsitteellisen mielen ylittävä havainto tunnistaa valohohteessa odottavan merkityksellisen toiseuden. Valon vaikutuksesta teos tuntuu olevan kuin elossa, hohkaavan elinvoimaa ja läsnäoloa, jota rationaalinen mieli ei pysty selittämään.
Kokemuksen jälkeen, astuessasi ulos näyttelytilasta, keskipäivän auringonvalo sokaisee hetkeksi silmäsi ja orientoi kehosi suhteessa laajempaan kokonaisuuteen. Elämää ylläpitävä toiseuden piste on siirtynyt taivaalle. Se viestii kehollesi ajankohdan olevan keskipäivä. Hämärän näyttelytilan nostattama, rauhallisen pohdiskeleva vireystilasi muuttuu valppaammaksi ja aktiivisemmaksi.
Jos alun lyhyt spekulatiivinen tarina kuulostaa sinusta tutulta, olet tullut kenties joskus valotaideteoksen tai valoilmiön liikauttamaksi tavalla, jota on vaikea selittää ainoastaan symbolisena tai käsitteellisenä tunnistamisena. Valo on kiehtonut minua juuri tällaisten liikautusten takia sekä ilmiönä että taideteoksen aiheena ja materiaalina. Erilaiset valoilmiöt ovat herättäneet minussa usein jotain syvää ja käsitteellisen mielen selityksiä pakenevaa tunnistamista, jota kohti olen hakeutunut yhä uudestaan, haltioituneena ja hämmentyneenä valon selittämättömästä vetovoimasta. Kirkon ruusuikkuna, josta valo virtaa läpi, tuntuu viestivän jotakin syvän merkityksellistä. Keskellä sinistä syysiltaa hehkuva, kellertävä katulamppu luo turvallisen, kodilta tuntuvan valon saarekkeen pimeän metsän keskelle. Ja tilassa loistava valaisin vaikuttaa ”elävältä” muihin tilan elottomiin esineisiin verrattuna. Tähän kokemukseen voisi soveltaa William Jamesin käsitettä noeettinen laatu (engl. noetic quality), joka tarkoittaa voimakasta oivalluksen tai tunnistamisen kokemusta, jonka sisältöä voi olla vaikea pukea sanoiksi.[1]
Halusin heti alkuajoista asti valoa taideteoksiini, sillä se tuntui herättävän ne eloon. Rakensin piirustuksilleni valokaappeja ja kiinnitin veistoksiini valaisimia antaakseni niille elämän henkäyksen. Koin, että valo ei ollut vain tehokeino tai symboli vaan tärkeä, aktiivinen osa taideteoksen affektiivista auraa. Affektilla viittaan esikielellisiin, kehollisiin intensiteetteihin, jotka eivät ole jäsentyneet nimetyiksi tunteiksi.[2]
Samaan aikaan valo kytkeytyy moniin aikamme kollektiivisiin kysymyksiin energiantuotannosta ja luonnon herkistä prosesseista tietoisuuden ja materian luonteeseen, mikä tekee valosta kiinnostavan ja ajankohtaisen aiheen myös käsitteellisellä tasolla.
Lukuisista kiehtovista viittauksista ja yhteyksistä huolimatta valon kokemus itsessään pakenee käsitteitä. Valon olemus on muuntuva ja kahlitsematon niin kokemuksellisesti kuin aineellisella tasolla. Siksi olen opetellut katsomaan valoa erityisesti suhteiden, välittymisen ja Gernot Böhmen atmosfäärien kautta.[3] Valo välittää ja kartoittaa suhdettamme ympäristöömme, ja kuin jumalten sanansaattaja Merkurius se kantaa meille informaatiota ympäristöstämme niin viereisestä kahvikupista kaukaisiin galakseihin saakka. Samalla se pakenee merkuriaalisesti tarkkailijaa kvanttitason piiloleikkiin.[4]
Onkin kiinnostavaa, miten valo havaitaan yleensä suhteessa johonkin toiseen. Aistimme valon yleensä, kun se vuorovaikuttaa jonkin kohteen kanssa, jollei elektromagneettisen säteilyn aiheuttamaa lämmön kokemusta ja suoraa valonlähteen katsomista lasketa. Näemme siis valon yleensä sen kautta, mitä se valaisee, heijastaa, läpäisee tai sirottaa. Tyhjiössä, ilman törmäytyspintoja, elektromagneettinen säteily on käytännössä näkymätöntä, jos valonlähde itsessään ei ole suoraan näkyvissä.[5] Jos valoa ajattelee välittäjänä, se säteilee jostain alkupisteestä ja tulee näkyväksi törmätessään johonkin, joko suoraan valonlähteestä silmän näkösoluihin tai välitörmäyksen kautta. Siksi voisi poeettisesti muotoilla, että valo on näkymätön yhteys, joka tekee näkyväksi. Fenomenologisesti asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Böhmen mukaan valon aistimus on ensisijaisesti kirkkauden kokemusta, eikä ole siksi perusteltua väittää, ettei valoa itseään voi nähdä. En silti luovu valosta näkymättömänä välittäjänä kaiken näkyvän välillä.
Valoa voidaan tarkastella myös paljon laajemmin kuin pelkästään näkemisen mahdollistavana ilmiönä. Näkemisen lisäksi valo vaikuttaa kehoon, hermostoon, havaintoon, tilan kokemukseen, tunteisiin ja siihen, miten suuntaudumme ympäristöömme.[6]
Valon välittämä informaatio ja sen synnyttämä suhde ympäristöön rekisteröityvät ja prosessoituvat esikielellisellä tasolla. Valo herättää affekteja ja rakentaa yhdessä tilan kanssa atmosfäärejä, joihin ihminen voi virittyä. Se nostaa ympäristöstä tiettyjä kohteita esiin, häivyttää toisia ja ohjaa näin huomaamattamme sitä, mihin tilassa suuntaudumme ja miten siinä olemme.[7]
Tämä on mielestäni valtavan kiehtovaa. Valolla on kyky ohittaa analysoiva ja narratiivinen mielen taso ja avata pääsy esikielelliseen, affektiiviseen ja kehollistuneeseen suhteeseen ympäristön kanssa. Valo osallistuu viestinviejänä ja kartoittajana tähän jatkuvaan sensorimotoriseen, kehämäiseen vaihtoon, jossa keho lukee ja muokkaa ympäristöä ja ympäristö puolestaan muovaa kehon suuntautumista ja tarjoaa toimintamahdollisuuksia.[8]
Mutta miksi valon kokemus tuntuu joskus niin merkitykselliseltä, vaikka se on osa jokapäiväistä vuorovaikutusta ympäristömme kanssa? Uskon, että valoon liittyvät vahvat assosiaatiot, atmosfäärit ja affektit nousevat osin evoluutiohistoriastamme. Ehkäpä koska erilaiset valoilmiöt ovat olleet sidottuina evoluutioketjumme eloonjäämiskamppailuun, kehomme tunnistaa ne edelleen ainakin osin automaattisesti. Pimeässä yössä loistava lämminsävyinen nuotio on voinut satojatuhansia vuosia merkitä yhteisöllistä turvaa, lämpöä ja lepoa. Olemme rytmittyneet luonnonvalon mukaan loputtomia syklejä ja navigoineet auringon, kuun ja tähtien avulla lukemattomia vaelluksia. Ei-tietoisen havaitsemisen neurologisia perusteita käsittelevässä artikkelissaan Marco Tamietto ja Beatrice de Gelder kirjoittavat evoluutiohistoriallisesti vanhoista neurologisista rakenteista, jotka ovat edelleen vuorovaikutuksessa aivokuoren kanssa. Ehkäpä kokiessamme käsittämätöntä vetovoimaa ja tunnistamista valoilmiön äärellä hermostostamme nousee kohti valoa kurottava, tietoisen mielen rajat ylittävä muistaminen, joka läpäisee kehoomme kätketyt evoluutiokerrostumat.
Emme toki enää kamppaile niinkään primitiivisten fyysisten uhkien ja palkintojen kanssa vaan toimimme abstraktien ja kulttuuristen liikuttimien parissa. Eloonjäämiskamppailun voimat ja kehoon juurtuneet luonnon metaforat myllertävät silti edelleen meissä alitajuisesti pinnan alla.
…the instincts are not vague and indefinite by nature, but are specifically formed motive forces which, long before there is any consciousness, and in spite of any degree of consciousness later on, pursue their inherent goals.
– C. G. Jung, The Concept of the Collective Unconscious, CW 9.1, §91.
Valon herättämät affektit muistuttavat, että silmistämme katsoo läpi jokin paljon vanhempi, kuin mitä pelkkä sen hetkinen pintapersoonamme osaisi olettaa. Jokin, joka on nähnyt miljoonia auringonnousuja ja -laskuja, istunut satojatuhansia öitä tulen äärellä ja orientoinut lukemattomia syklejä ja reittejä kuun, auringon ja tähtien liikkeiden mukaan. Valon mukaan suuntautumisella on hyvin pitkä evoluutiohistoria: jo yksisoluisilla eliöillä esiintyy fototaksista käyttäytymistä. Suhteemme valoon on kehollisella ja affektiivisella tasolla siis hyvin perustavanlaatuista ja vaistonvaraista suhdetta luontoon.[9]
Keinovalo on varmaan juuri tästä syystä tuntunut aina minulle kummalta (engl. uncanny). Se pyrkii simuloimaan luonnollisia valonlähteitä onnistuen siinä käytännön tasolla hyvinkin mallikkaasti. Kun haluan nähdä pimeässä, voin avata taskulampun ja näkeminen helpottuu. Aistillisesti keinovalosta kuitenkin puuttuu usein luonnonvalossa ja tulessa välittyvä elämän ja yhteyden tuntu. Keinovalo tuntuu luonnottomalta. Se hämmentää ja disorientoi kehoa hienovaraisella tasolla, jota emme välttämättä huomaa arkisissa tilanteissa, totuttuamme erilaisiin keinovalaistuihin tiloihin.
Tunnustelin muun muassa tätä kummuutta teräksisissä, dystooppisissa, teknoromanttisissa valoveistoksissani, jotka valaisivat näyttelytilat kalpealla, hengettömällä kajollaan. Keinovalon käyttö dystooppisten tulevaisuuskuvien rakentamisessa sekä manipulaation ja vallan välineenä onkin toistuva motiivi niin nykytaiteessa kuin tieteisfiktiossakin. Laura E. Ludtke käsittelee tätä artikkelissaan ”Sleep, disruption and the ‘nightmare of total illumination’ in late nineteenth and early twentieth-century dystopian fiction” (2020), jossa hän tarkastelee keinovaloa motiivina kolmessa dystooppisessa tieteiskirjallisuuden klassikossa: The Sleeper Awakes (1899), Brave New World (1932) ja Nineteen Eighty-Four (1949).[10]
Keinovalo on etäännyttänyt meitä luonnonvalon rytmeistä ja ennen hehkulampun keksimistä vallinneista pysähtymisen ja levon kausista. Nykytutkimuksen mukaan valosaaste, eli keinovalosta syntyvä tarpeeton, vääräaikainen tai liian voimakas valonkajo, häiritsee ja sekoittaa kehon luonnollisia rytmejä, myös ihmisillä. Valo säätelee muun muassa uni- ja valverytmiämme, vireystilaamme, kehomme hormonaalisia muutoksia sekä mielialaamme.[11]
Esteettinen kapitalismi on myös valjastanut valon metaforisen, atmosfäärisen ja rytmejä säätelevän voiman markkinavoimien tehokeinoksi. Samaan aikaan keinovalo on mahdollistanut ympärivuorokautisen työnteon kelmeiden loisteputkien alla. Ludtke nostaa artikkelissaan esiin Jonathan Craryn teoksen 24/7: Late Capitalism and the End of Sleep (2014) dystooppisen näkemyksen, jonka mukaan ympärivuorokautisen tuottamisen ja kuluttamisen edessä esteenä on enää ihmisen luontainen tarve nukkua. Keinovalon ja luonnonvalon ristiriitainen suhde heijastaa aikamme laajempaa ristiriitaa jatkuvan tuotannon ja kulutuksen tavoittelun sekä luonnon ja kehon asettamien tarpeiden ja rajojen välillä.
Onkin kiinnostavaa miettiä, voisiko keinovalaistus seurata ja kunnioittaa luonnonvalon rytmejä tulevaisuudessa. Pimeän voisi nähdä siten myös tarpeellisena vastatilana tehokkuutta ja jatkuvaa voimakasta valaistusta vaativalle tuotantoyhteiskunnalle. Se tarjoaa mahdollisuuden irrottautua pyrkimisen ja suorittamisen tilasta ja laskeutua tutkivaan, aistivaan läsnäoloon ja lepoon.
Me tarvitsemme tiedostavaa suhtautumista valoon, sillä suhteemme siihen on herkkää, kehollista ja vaistonvaraista suhdetta ympäristöömme. Lähestyessämme valoa ja hellittäessämme hetkeksi analysoivan mielen otetta, voimme tuntea kaiun loputtomiin rytmeihin kietoutuvasta yhteydestä ja kehoomme kätketyistä evolutiivisista kerrostumista. Vähän käsitteellisiä elementtejä sisältävät atmosfääriset valotaideteokset voivat liikauttaa näitä samoja kehollisen ”muistamisen” tasoja ja synnyttää katsojissa hartaita, voimallisia kokemuksia. Kokemuksia, jotka nousevat syvästä evoluutiohistoriallisesti juurtuneesta, kehollisesta luontosuhteestamme.
Uskon, että käsitteistä riisuva, narratiivit ylittävä valon kokemus voi johdattaa ainakin hetkellisesti ikiaikaisen yhteyden äärelle. Se voi liikauttaa ja muistuttaa herkästä, saumattomasta yhteydestä elolliseen luontoon ja ympäristöömme. Se voi vapauttaa hetkellisesti erillisyyden kokemuksesta, jonka tietoisuutemme päähän, narratiiveihin ja oletuksiin pakkaava analysoiva kokemuksemme luo. Kun katsot auringonlaskua ja jokin syvempi liikahtaa sinussa, ikään kuin tunnistaisit jonkin itsesi ylittävän yhteyden, ja tunnet kummaa rauhaa ja kaipuuta, jokin sinussa muistaa, mitä olet osa.
Religious awe is the same organic thrill which we feel in a forest at twilight, or in a mountain gorge
–William James, The Varieties of Religious Experience, Luento II.
Teksti ja kuva: Anu Raatikainen
Viitteet
[1] James, W. 1902. The Varieties of Religious Experience: A Study in Human Nature. Luennot XVI And XVII.
[2] Massumi, B. 1995. ”The Autonomy of Affect.” Cultural Critique 31, 83–109
[3] Böhme, G. 2014. ”Light and Space. On the Phenomenology of Light.” Dialogue and Universalism 24(4), 62–73.
[4] Wheeler, D. 2002. ”Light in Vacuum.” Electrodynamics, Chapter 5. Reed College. 293
[5] Lundeen, J. 2013. ”What Can We Say about a Photon’s Past?” Physics 6, 133.
[6] Stewart, D. & Albrecht, U. (2025). ”Beyond vision: Effects of light on the circadian clock and mood-related behaviours.” Biological Timing and Sleep, 2, 12.
[7] Tamietto, M. & de Gelder, B. (2010). ”Neural bases of the non-conscious perception of emotional signals.” Nature Reviews Neuroscience, 11, 697–709.
[8] Fuchs, T. (2020). ”The Circularity of the Embodied Mind.” Frontiers in Psychology, 11, 1707.
[9] Jékely, G. (2009). ”Evolution of phototaxis.” Philosophical Transactions of the Royal Society B: Biological Sciences, 364(1531), 2795–2808.
[10] Ludtke, L. E. 2020. ”Sleep, Disruption and the ’Nightmare of Total Illumination’ in Late Nineteenth- and Early Twentieth-Century Dystopian Fiction.” Interface Focus 10(1)
[11] Stevens, R. G. & Zhu, Y. (2015). ”Electric light, particularly at night, disrupts human circadian rhythmicity: Is that a problem?” Philosophical Transactions of the Royal Society B: Biological Sciences, 370(1667).