Valotaide nousussa ja nosteessa

Milloin viimeksi törmäsit valotaiteeseen? Missä viimeksi näit ja koit valotaidetta? Oliko se kenties näyttelyssä tai festivaalilla, sisätiloissa vai ulkona? Oliko kyseessä vaihtuva ohjelmisto vai kiinteästi paikallaan oleva teos? Oliko teos valoesine, valollinen veistos vai installaatio, kenties tilaan levittyvä moniulotteinen kokonaisuus? Oliko teos katseltava ja näköaistin kautta avautuva, toimintaan osallistava, performatiivinen tai immersiivinen? Oliko se moniaistisesti herkistävä? Vai oliko teos kenties käsitteellistä valotaidetta? Entä täyttikö se valotaiteen määritelmän? Oliko valo määräävässä roolissa? Mitä olisi tapahtunut, jos valon, valonlähteen tai valollisen kontekstin olisi poistanut teoksesta kokonaan?

Pohdin tässä kirjoituksessa sitä, mikä valotaiteen nousuun ja nosteeseen voisi olla syynä. Avaan myös hieman valotaiteen olemusta ja teen muutamia pistoja lähteisiin, lähihistoriaan sekä havaintoihini. Kulttuurisia yhteyksiä ja valotaiteen historiaa en varsinaisesti tässä tekstissä käsittele (ks. Kilpeläinen 2026).

Huomata voi, että valotaide on monimuotoista ja sen kokemiseen on monia tapoja, paikkoja ja ajankohtia. Valotaide säteilee keskuudessamme. Voimme löytää tiemme sen luokse melko helposti, melkein missä päin Suomea tahansa, jopa yllättävissä paikoissa. Valotaideteos voi löytyä pienen maalaispitäjän kesänäyttelystä, vanhan hirsirakennuksen suojista tai pääkaupungin kohinasta, trendigallerian ripustuksesta. Useimmiten valotaide on Suomessa esillä erilaisissa valo- ja valotaidetapahtumissa. Suurin ja tunnetuin valotapahtumamme on varmasti Lux Helsinki, joka määrittelee itsensä valotaidefestivaaliksi. Puhtaasti valoon keskittyviä museonäyttelyitä maassamme on esillä vähemmän, mutta viime vuosina esimerkiksi Hyvinkään taidemuseossa on ollut esillä sekä brittiläisen valotaiteilija Liz Westin soolonäyttely In Physical Reality (2020) sekä kotimainen ryhmänäyttely Hillitön valo (2023–2024) ja Wäinö Aaltosen museossa Turussa on nähty ryhmänäyttely Lux & Umbra (2023–2024). Suomen valotaiteen seura FLASHilla on oma biennaalikonseptinsa, ja näyttely on toteutunut vuodesta 2017 alkaen ryhmänäyttelynä niin sanotuissa löydetyissä tiloissa, esimerkiksi Helsingin Suomenlinnassa, Finlaysonin alueella Tampereella, ja tänä vuonna Oulussa, kulttuuripääkaupunkivuoden yhteydessä. Ulkomailla voimme päätyä jopa valotaiteelle omistettuun museoon, esimerkiksi Saksan Unnassa, jossa sijaitsee valotaiteen keskus Zentrum für Internationale Lichtkunst tai Budapestin LAMissa, Light Art Museumissa.

Valotaiteen määrittelystä

Valotaide määritellään kuvataiteen lajiksi, jossa valo on määräävässä roolissa materiaalina tai teemana, ja jossa valon laadulla on merkitys, eikä sen päätarkoituksena ole näkyvyys (FLASH 2026a). Aina valoa ei ole mainittu mediataiteen piirissä (Mäkelä 2009), mutta usein se luetaan muitta mutkitta yhdeksi mediataiteen muodoksi (FLASH 2026a, Suomen Mediataideverkosto 2023) tai itsenäiseksi kuvataiteen lajiksi (Suomen Taiteilijaseura 2026). Valo on paitsi tilallinen, myös ajallinen elementti. Se voi reagoida kokijoiden liikkeeseen ja muuttua kokijan tai ympäröivän olosuhteen myötä. Se voi olla vuorovaikutteista kokijuuden lisäksi myös vaikkapa äänen, musiikin tai esiintyjyyden kanssa. Tilallisuus, ”reaaliaikaisuus” ja kyky vuorovaikutteisuuteen ovat kiinnostavia piirteitä valossa materiaalina. Valo on myös varsin itsenäinen ja itsepäinen: se etenee, kunnes kohtaa esteen, ja reagoi esteeseen eri tavoin riippuen esteen ominaisuuksista. Valotaide on lähes aina tilallista – valo vaikuttaa tilaan ja sen kokemiseen, sen avulla voi muokata tiloja toisenlaisiksi tai korostaa ja häivyttää haluttuja piirteitä tiloissa tai esineissä.

Mutta edelleen – miksi valotaide tuntuu lisääntyneen, miksi sitä halutaan niin paljon esille, ja miksi sille perustetaan niin paljon omia tapahtumapaikkoja? Koetan kartoittaa sitä ja lähestyä valotaidetta kolmen näkökulman, kontekstien, tekniikoiden ja kokemuksellisuuden kautta.

Konteksteista

Valotaiteen konteksteja ovat kuvataide, mediataide ja soveltuvasti myös näyttämötaide. Sitä on esillä taiteen konteksteissa sekä viihteen konteksteissa. Valotaiteen paikkoja ovat muun muassa museot, näyttelyt, galleriat, arkkitehtuurikohteet, valotaidefestivaalit, kulttuuritapahtumat ja erilaiset kokoelmat, kuten julkinen taide. Valotaidetta voi olla esillä myös esimerkiksi kaupallisemmilla festivaaleilla, musiikkitapahtumissa ja julkisen tilan spektaakkeleissa, kuten merkkipäivien juhlinnassa sekä avajaistilaisuuksissa. Valotaide, kuten muukin taide, elää ja voi hyvin siellä, missä sen tekijöilläkin on tilaa ja vapautta toimia, siellä, missä sillä on kiinnostunutta yleisöä ja siellä, missä taidetta ja kulttuuria arvostetaan ja halutaan kokea sekä mahdollistaa. Valotaidetta on, jos on valolla ilmaisevia taiteilijoita, jos valo on teosten materiaalina ja erottamaton osa teoksia. Monenlaista valoa ja valaisua tarvitaan, mutta valotaide vie valon käytön pidemmälle – se luo tilanteisiin koettavan, puhuttelevan ja ajatuksia herättävän ulottuvuuden. Se on erottamaton osa teosta.

Valotaide on keskustelua, kannanottoja, tekoja – taiteilijan ajattelun näkyväksi saattamista ja maailmaan istuttamista, halutuin keinoin ja halutun estetiikan mukaisesti (ks. esim. Kilpeläinen 2026). Valotaide tarkentaa kokijan tarkkaavaisuuden tietyn rajauksen äärelle. Valotaide ei ole yleistä – se on tarkkaa ja tarkoitettua ja se voi olla tiivistä tai huokoista. Valotaide osallistuu myös ajankohtaisiin visuaalisen kulttuurin virtauksiin, muun muassa mediaalisuuden, havainnon ja uusien todellisuuksien tarkasteluun (esim. Peltz 2016).

Valotaiteelle on Suomessa oma seura, jo mainittu Suomen valotaiteen seura FLASH, joka sinnikkäästi on nostanut esiin ja tukenut valotaiteen asemaa jo vuodesta 2017 alkaen. Olen ollut mukana FLASHin hallituksen toiminnassa seuran perustamisesta lähtien ja nähnyt, kuinka alan kiinnostus on kasvanut, tiedotus lisääntynyt ja tunnettuus voimistunut. Seura on ollut mukana monissa taidealan hankkeissa, näyttely- ja kuraattoritoiminnassa ja alan kehittämisessä sekä luonut valotaiteen katalogisivuston, Light Art Database -tietokannan.

Suomen mediataiteen aikajanan tarkastelun kautta valotaiteen historianpilkahduksista piirtyy kiinnostava kehityskaari (Suomen Mediataideverkosto 2023). Suomalaisen valotaiteen oma historiateos on vielä kirjoittamatta ja oma aikajana kokoamatta, ja siihen työhön kannattaisi ryhtyä monitaiteisella ja -tieteisellä, eri ikäisten valotaiteeseen perehtyneiden joukolla. Vertaisarvioituja artikkeleita valotaiteesta kirjoitetaan Suomessa vain vähän ja itse valotaiteen tutkimusta on myös niukasti, vaikka valo ja pimeys ovatkin ilmiöinä mukana erilaisissa tutkimushankkeissa ja eri taiteenlajien piirissä tapahtuvassa tutkimuksessa (ks. Kilpeläinen 2026).

Tekniikoista

Jokaisella taiteenlajilla ja taiteilijalla on tekniikkansa. Valotaiteen tekniikat ovat moninaisia – kulttuuri- ja taidehistoriallisia sekä tässä ajassa kehittyviä. Valo toteutuu niissä lukuisin keinoin: erilaisten valoteknologioiden ja luonnonvalon avulla sekä käsitteellisesti ja performatiivisesti. Valonlähteistä löytyy erilaisia valon laatuja, kuten vaikkapa hehkulamppujen kodikasta lämpöä, loisteputkien viileyttä ja neonvalojen fosforinhohdetta. Monet taiteilijat keräävät nostalgista välineistöä ja valoon liittyviä esineitä ja kojeita, jotka asettuvat osaksi teoksia. Nykyään erilaiset ledit soveltuvat kokonsa, hintansa ja tehonsa vuoksi hyvin monenlaisiin valoteoksiin, sillä ne ovat yleisesti melko turvallisia. Haittapuolena voi olla, että valonlähteiden ja niiden komponenttien alkuperää ei tunneta, ja ne voivat olla valon laadultaan, rakenteeltaan, kestävyydeltään ja ekologisuudeltaan epätasaisia.

Valoon ilmiönä liittyy edistyksellisyyden ja kokeellisuuden piirre. Luonnonvalo on luku sinänsä yhtenä kaiken elämän mahdollistajana, mutta myös keinovalon eri teknologiat kätkevät sisäänsä paitsi keksintöjä, myös yhteiskunnallisen kehityksen vauhdittamista, tieteellisiä läpimurtoja, ehkä politiikkaakin. Ajatellaanpa vaikkapa infrapunaa, kaasuvaloa, hehkulamppua, röntgeniä, laseria, lediä ja fotoniikan keinoja lääketieteessä (ks. esim. Rantanen 2015).

Valotaiteen teoksissa valo on usein valjastettu näyttämään, peittämään, muuttamaan tilaa ja olosuhdetta, luomaan varjoja ja vaikutelmia tai optisia ilmiöitä. Valo voi olla valaisevana ilmiönä läsnä monin tavoin, monissa olomuodoissa: esimerkiksi sähkövalon eri laatuina, luonnonvalona, heijastuksena, siroamana, kuvaheijasteena tai vaikka erilaisina palamisen ilmiöinä, kuten tulena. Materiaalisuus on yleensä myös olennainen osa valotaidetta. Valon kanssa kiinnostavia ovat esimerkiksi valoa eri tavoin muokkaavat, läpäisevät ja värjäävät materiaalit, erilaiset kiiltoasteet, valoa heijastavat ja taittavat ja valollista vaikutelmaa vahvistavat materiaalit sekä valoon reagoivat materiaalit. Valotaide ei vaadi välttämättä pimeyttä toteutuakseen, mutta hallittavissa olevista valollisista olosuhteista voi olla hyötyä valotaiteen kokemisessa tai esittämisessä. Yksi valotaiteen tutkimuskohteista on materiaalisuus näkyvän ja näkymättömän välimaastossa (esim. Buoso 2019).

Esimerkkejä eri tekniikoiden ja materiaalien käytöstä valotaiteessa on helppo löytää, Annan muutamia esimerkkejä: Valosuunnittelija ja valotaiteilija Ilkka Paloniemen valoteos Peace Ltd (2018) on neonvalomainoksen tekniikalla toteutettu rauhanmerkki, joka on nähty niin sisätiloissa, esimerkiksi museossa ja näyteikkunassa, kuin ulkonakin. Valosuunnittelija ja valotaiteilija Alexander Salvesen käyttää teoksissaan muun muassa suurkuvaprojektoreita ja lasille itse maalattuja dioja, piirtoheittimiä sekä neonvaloa ja tutkii myös valolla esitettyjä väriopin ilmiöitä esimerkiksi erilaisissa In Relation to Colour -teoksissaan (esim. 2017 ja 2026). Valosuunnittelija ja valotaiteilija Veli-Ville Sivénin teos Place to be (2024) on löydettyyn tilaan sijoittuva immersiivinen valotaideteos, jossa valo, tila, savu, ääni ja kokijat suhteessa toisiinsa muodostavat teoskomposition. Valosuunnittelija ja valotaiteilija Jere Suontaustan valotaideteoksessa Hope (2022), mikroskooppikamera kuvaa reaaliaikaisesti valoa tuottavaa, väräjävää hehkulankaa, joka nähdään teokseen kuuluvalla näytöllä moninkertaisessa koossa. Valosuunnittelija ja valotaiteilija Vilma Vantolan valotaideteoksessa Clairvoyant (2019) maapallon ekosysteemi esitetään kuvun alla miniatyyrikoossa ja valonlähteenä on yksi kynttilä. Taiteilijaryhmä KOKIMOn käsitteellisessä ja poeettisessa valotaideteoksessa Conserved Light (2018) valolliset muistot ja havainnot on säilötty etiketinkaltaisille paperilapuille lasipurkkeihin, jotka muodostavat valollisten kokemusten arkiston.

Kuvataiteen kestävyyssiirtymä ja ekologisesti kestävämmän valotaiteen pohtiminen ja harjoittaminen on ajankohtainen haaste taiteilijoille. Teknologian käyttöön ja materiaaleihin liittyy taiteissa paljon ekologisuuden kysymyksiä. Energiankulutus teoksissa on harvoin suurin ongelma, mutta esimerkiksi festivaaleilla tai isoissa näyttelyissä yleisön liikkuminen ja tarpeet voivat muodostua suurimmaksi hiilijalanjäljeksi. Huomioon kannattaa ottaa juuri liikkuminen ja kuljetukset, sekä energiankulutus, hankinnat, materiaalit ja jätteet kierrätyksineen (esim. Vihreä taide 2026). Myös sosiaalinen kestävyys taiteen kentällä on haaste; vapaana taiteilijana on haastavaa ansaita elantonsa ja alalla on myös kilpailua. Valotaiteessakin aina joku jää rannalle avoimissa hauissa ja usein julkisuus tuo lisää keikkaa samoille, näkyvyyttä saaneille tyypeille.

Kokemuksellisuudesta

Yksi valotaiteen suosittuuden piirre on kokemuksellisuus. Valon kokemiseen liittyy aistisuutta, kulttuurisuutta sekä tilannesidonnaisuutta. Valo voi herättää meissä muistoja, tunteita, tilan ja paikan tuntua sekä saada meidät ymmärtämään toisin ympäristöämme. Valollisella ilmaisulla ja valotaiteella voidaan esimerkiksi muuttaa kaupunkitilaa normaalista poikkeavaksi, toisen näköiseksi, toisin koettavaksi, ilmeeltään muuttuvaksi ja vaikutelmaltaan elämykselliseksi. Valo voi olla kokijalleen esimerkiksi esteettisyyttä, jännitystä, iloa, lohtua tai mystisyyttä. Näitä monia piirteitä ja kokemuksellisuuden hetkiä tuntuvat kokijat mielellään nautiskelevan myös yhteisöllisesti. Valotaide voi luoda ikään kuin hetkellisiä yhteisöjä poikkeusolosuhteissa – näihin erityisiin hetkiin ja elämyksiin voidaan valotaiteen ja valotapahtumien yhteydessä hakeutua porukalla. Valotaiteeseen liittyy siis myös yhteisöllistä potentiaalia. Valo on houkutin – hakeudumme helposti sen äärelle parveilemaan. Parhaimmillaan valotaidefestivaalit voivat tarjota taiteilijoille mahdollisuuksia luoda teoksia, joissa kaupungin kadut toimivat kanvaksena ja toimintaympäristönä, ja joiden myötä yleisöllä on syitä lähteä kotoa ulos esimerkiksi iltaisin tai vuoden kylmänä ja pimeänä aikana (esim. Eagle 2024).

Esimerkkinä valotaiteen kantaaottavasta ja osallistavasta ulottuvuudesta ja valon kokemuksellisuudesta toimii valosuunnittelija ja valotaiteilija Katja Muttilaisen paikkasidonnainen teoskonsepti Kaupungin rumin paikka (2024), joka voidaan toteuttaa eri kaupungeissa, seuraavaksi Oulussa. Paikan merkitys on erottamaton osa teosta, ja se valikoituu teokseen liittyvän kyselyn yleisövastausten perusteella. Muttilaisen tavoitteena on valaista kaupunkilaisten mielestä ruma paikka näkyväksi, yhdistää se osaksi muuttuvaa historiaa ja tuoda valaistuksella totutusta poikkeavaa eloa valittuun sijaintiin.

Saksalaisia valotaidefestivaaleja on tutkittu niiden tilallisten ominaispiirteiden, toteuttamissyiden ja yleisten tavoitteiden näkökulmista ja valotaidefestivaalien ilmiötä on tarkasteltu Saksassa myös osana kansainvälistä keskustelua kaupunkitilan festivaalistumisesta ja vieraannuttamisesta tai outouttamisesta (Burger 2026). Tulokset ovat mielenkiintoisia: ilmiö on osa käynnissä olevaa festivaalistumisen prosessia kaupunkimarkkinoinnin ja -politiikan strategioissa, jota ajavat eteenpäin pääasiassa pienet ja keskisuuret, kasvavat kaupungit. Samalla valotaidefestivaaleja Saksassa hyödynnetään välineenä, jolla koetellaan tilakäsitystä, parannetaan kaupungin imagoa sosiaalisen median kautta ja vastataan moniin haasteisiin kaupungin keskustassa. (Burger 2026.) Kaupunkimaantiede tarjoaa hyödyllisen näkökulman, jonka avulla voimme ymmärtää valotaidefestivaaleja sosio–spatiaalisena ilmiönä, jota muovaavat sosiaaliset prosessit, poliittiset strategiat ja alueelliset erot (Burger 2026). Valofestivaalin on mahdollista olla käynnistämässä yhteisöllisten paikkaidentiteettien muodostumista toisistaan poikkeavienkin yhteisöjen välillä (Skelly ja Edensor 2020). On myös kyseenalaistettu, voiko esimerkiksi parin päivän tapahtuma todella edistää sosiaalista yhteenkuuluvuutta tai sitoutumista taiteeseen ja kulttuuriin (Eagle 2024). Pysyvillä valotaideteoksilla on siis varmasti hyvinkin sijaa kaupunkiympäristöissä yleisönsä valoon kietovan yhteisöllisyyden ja paikan luojina. Paikkalähtöisen kaupunkikehittämisen tai paikkamuotoilun käsite (placemaking) tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia kaupunkitilaan sijoittuvan valotaiteen mahdollisuuksista. Se, missä määrin valotaidefestivaalin toteutuksen syyt ja tavoitteet voidaan luokitella osaksi yleistä yhteiskunnallista muutosta, jota leimaavat jatkuvat estetisoitumisen, kulttuuristumisen ja huomion suuntautumisen prosessit yhteiskunnassa ja kaupunkipolitiikassa, on mielenkiintoinen kysymys (ks. Burger 2026). Festivaalien tarkoitukset vaihtelevat merkityksellisten taide- ja esityskokemusten tarjoamisesta kaupallisuuteen ja kulutuksen sekä sosiaalisen median ja turismin hännystelyyn (mm. Eagle 2024).

Teatterivalosuunnittelun keinojen käyttö arkkitehtuurivalaistuksessa ja kokemukselliseksi suunniteltu valo, joka vaikuttaa kokijoiden mielialaan tai käyttäytymiseen, voi johdattaa kokijat rakennuksen tai kaupungin läpi (Kongshaug 2023). Kun valaistus muuttaa rakennusta, se on kokijan silmissä muuttunut ikuisesti (Kongshaug 2023). Näihin ajatuksiin liittyvät näkemykseni mukaan esimerkiksi esittävien taiteiden parista tulevien valotaiteilijoiden dramaturgisten ja narratiivisten kykyjen hyödyntämisen mahdollisuudet ja valon käytöllä saavutettava kyky muuttaa maisemaa hetkellisesti perustavanlaatuisesti. Myös kyvyllään luoda oma maalauksellinen ja veistoksellinen äänensä, valosta voi tulla teoksen itsenäinen kertoja (Abulafia 2016). Jos valo voi kuvainnollisesti tulla ja mennä kuin lintu (Kongshaug 2023), voidaan tämä lentämiseen ja ilmassa liikkumiseen rinnastuva ominaisuus mielestäni ymmärtää yhdeksi valon positiiviseksi potentiaaliksi, jonka voi yhditää vaikkapa fluidiuden käsitteeseen liittyvään aineen kykyyn virrata (ks. esim. Kivistö 2023). Vaikka valon fluidius ei ehkä ole kaikkiaan fysikaalisesti tarkka ilmaus, ehdotan sen kykenevän kuvaamaan paitsi virtaavuutta ja liikkeessä oloa (valo on ajassa etenevä fotonien vuo), myös filosofisesti ajateltuna vaikkapa valon moninaisuutta ja muuntautuvuutta. Performatiivisessa ja osallistavassa valoteoksessani Tonic Light (2017) valo virtaa. Valo, tai toisen valon tuottama vaikutelma siitä, on ottanut nestemäisen muodon. Teoksessa kiniinivesi reagoi UV-valoon. Yleisö voi kokea vaikutelman heille tarjotun valon juomisesta.

Lopuksi

Tekstissäni olen pohtinut sitä, miksi valotaide on nousussa ja nosteessa. Kiteytän lopuksi johtopäätöksiä pohtimieni teemojen kautta. Valotaide sopii moneen paikkaan ja kontekstiin, ja valotaiteen tekniikat ovat moninaisia, mutta eivät suinkaan välttämättä monimutkaisia. Valon muuntuva olemus, valotaiteen kokeileva luonne, moninaiset ja totutusta poikkeavat taiteen toteuttamisen paikat sekä oivalluksia tuottava vastaanotto kiinnostavat kaupunkeja, kuntia, instituutioita, tekijöitä ja kokijoita. Valotaide on kokemuksellista niin teoksen äärellä museossa tai galleriassa kuin kaupunkitilassakin. Se voi mahdollistaa uusia, ennalta-arvaamattomia näkymiä ja uutta kokemuksellisuutta tuttuihin paikkoihin. Valotaide usein tilallistuu, ja näin voi kokea olevansa valon ympäröimänä tai yleisönä yhteisöllisesti valon piirissä.

Monissa yhteyksissä valotaiteen entusiastit ja puolestapuhujat hekumoivat Suomeen valotaiteen keskusta ja Suomelle statusta valotaiteen edelläkävijänä. Tähän kaikkeen on varmasti maassamme taiteellisia edellytyksiä. Voisiko taiteen rahoitustakin tälle kohteelle löytyä? Voisiko valtiollisella tasolla löytyä kiinnostusta valotaiteen museon tai keskuksen perustamiselle, esimerkiksi jopa jonkin nyky- tai mediataiteeseen erikoistuneen museomme yhteyteen? Suomen valotaiteen seura ainakin olisi hankkeeseen oiva yhteistyökumppani – monenlaista selvitystyötä ja ideointia näiden pyrkimysten eteen on tehty seurassa jo vuosien ajan. Seuran aktiivinen vaikuttajatoiminta ja valotaiteen sekä sen aseman ja tekijöiden nostaminen esiin ovat selviä valotaidetta vauhdittavia tekijöitä maassamme. Jatkukoon valotaiteen tekeminen, kokeminen, tukeminen ja esille tuominen onnellisten tähtien alla.

Teksti: Raisa Kilpeläinen

Kuva: Anu Raatikainen

Kirjoittaja on taiteilija ja kuraattori sekä esityssuunnittelun lehtori Taideyliopistossa.

Kirjoituksessa mainittuihin valoteoksiin voi tutustua FLASHin Light Art Database -tietokannassa (FLASH 2026b).

Lähteet

Abulafia, Yaron. 2016. The Art of Light on Stage: Lighting in Contemporary Theatre. Abingdon: Routledge.

Buoso, Sara. 2019. ”Outside the Spectrum: Poietic Encounters of Light-Matter.” Open Arts Journal 7. https://doi.org/10.5456/issn.2050-3679/2019s05.

Burger, Jochen. 2026. ”Festivalisation in a New Light: Characteristics and Objectives of Light Art Festivals in Germany.” Geographica Helvetica 81: 223–236. https://doi.org/10.5194/gh-81-223-2026.

Courage, Cara, Tom Borrup, Maria Rosario Jackson, Kylie Legge, Anita McKeown, Louise Platt ja Jason Schupbach, toim. 2020. The Routledge Handbook of Placemaking. Oxford: Routledge.

Eagle, Rob. 2024. ”Walk This Way: The Role of the Artist from Creative Placemaking to Communitas.” Performance Research 29 (2): 106–111. https://doi.org/10.1080/13528165.2024.2417572.

Kilpeläinen, Raisa. 2026. ”Valloittava valotaide: Taidemuodon historiaa ja erityispiirteitä kartoittamassa.” Ennen ja nyt 26 (1). https://doi.org/10.37449/ennenjanyt.164180.

Kivistö, Tuulia. 2023. ”Käsite: Fluidius.” ARK, 1.1.2023. Viitattu 20.8.2026. https://www.ark.fi/fi/2023/01/kasite-fluidius/.

Kongshaug, Jesper. 2023. ”Transforming Visitor Experience through Light: Tivoli Gardens: A Case Study.” Teoksessa Contemporary Performance Lighting: Experience, Creativity and Meaning, toim. Katherine Graham, Scott Palmer ja Kelli Zezulka, 64–71. London: Methuen Drama. https://doi.org/10.5040/9781350195196.0011.

Mäkelä, Asko. 2009. Mediataiteen mahdollisuudet: Selvitys mediataiteesta. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2009:13. Helsinki: Opetusministeriö. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-485-675-1.

Peltz, Bettina. 2016. ”On Light in Fine Art.” ARS PHOTONICA. Viitattu 30.6.2026. https://arsphotonica.net/bettina-pelz-light-in-fine-art/.

Rantanen, Kalevi. 2015. Valo ja sen hyödyntäminen ennen ja nyt. Helsinki: Art House.

Suomen Mediataideverkosto. 2023. ”Mediataiteen historia Suomessa: Suomen mediataiteen aikajana.” Viitattu 20.6.2026. https://media-art-finland.fi/mehiinfo/suomen-mediataiteen-aikajana/.

Suomen Taiteilijaseura. 2026. ”Kuvataiteen toimiala.” Viitattu 16.8.2026. https://www.artists.fi/fi/edunvalvonta/kuvataiteen-toimiala.

Suomen valotaiteen seura FLASH. 2026a. ”Mitä valotaide on.” Viitattu 16.8.2026. https://valotaiteenseura.fi/valotaide/.

Suomen valotaiteen seura FLASH. 2026b. ”Light Art Database.” Viitattu 16.8.2026. https://database.valotaiteenseura.fi.

Vihreä taide. 2024. Vihreä taide. Frame Contemporary Art Finland. Viitattu 12.8.2026. https://www.vihreataide.fi/fi/.