Valotaide, kuten kaikki taide, voi näyttää meille uusia maailmoja, näkökulmia tai jotain meistä itsestämme tai tietoisuutemme taakse jäävästä. Valotaide voi olla poliittista, henkilökohtaista, globaalia, paikkasidonnaista tai jotain ihan muuta. Ajattelen, että kaikessa valotaiteessa on jotain ikiaikaista järjen ja rakennetun yhteiskunnan rajat ylittävää; valo on ollut läsnä elävän tulen ja auringonvalon muodossa koko ihmiskunnan historian ajan ja osana elämän kiertokulkua ennen meitä. Valotaide on vuoropuhelua immateriaalisen elementin kanssa ja siksi niin kiehtovaa.
Valo ja valotaide ovat täynnä kontrasteja. Esimerkiksi; valotaide vaatii (usein, muttei aina) pimeyttä tai hämärää näkyäkseen, varjot tai heijastukset vaativat pinnan tullakseen esiin, valo on suhteessa tilaan, johon se tuodaan ja valotaideteos voi sisältää jonkinasteisen illuusion, mutta voi myös pysyä tiukasti todellisuudessa kiinni. Myös valotaiteen määrittely vaatii erottelua ja rajanvetoja, jotta taidemuoto tulee määritellyksi sen ansaitsemalla tarkkuudella. Valotaiteen kanssa rinnakkain kulkee valon käyttö arkisessa ja tapahtumallisessa tarkoituksessa ympärillämme. Tämä rajautuu valotaiteen määrittelyn ulkopuolelle. Kaupunkien katukuvan teemavalot, rakennuksen seinän tai muun kohteen valaisu eivät esimerkiksi istu valotaiteen määrittelyn sisälle, mutta ovat tai voivat olla valon käyttöä esteettisessä tarkoituksessa. Valotaiteen määrittely on tärkeää, sillä kiinnostus keinovaloon liittyvän teknologian mahdollisuuksiin on kasvanut näiden teknologioiden kehittymisen mukana, valtavasti. Väitän, että rajanveto valotaiteen ja muun valonkäytön väliin on tärkeää erityisesti nyt, kun taiteen aseman puolesta joutuu kamppailemaan ja valo kiinnostaa ympäri maailman yhä laajempaa käyttäjäryhmää.
*
Oma luisumiseni valotaiteen pariin lähti tarpeesta tehdä valolla taidetta, joka kertoo tarinaa itsessään. Toimiessani esitystaiteen parissa valosuunnittelijana valo toimi osana yhteistä tarinankerrontaa. Valotaide antoi mahdollisuuden valon itsenäiseen narratiiviin. Valolla voi piirtää, maalata, rajata, piilottaa ja tuoda näkyviin. Valotaiteen tekeminen on valtavan teknologisen kehityksen keskellä välillä myös hämmentävää ja hapuilevaa. Teoksen teknisen toteutuksen vaihtoehtoja on valtavasti ja fokuksen kanssa joutuu tasapainottelemaan taiteellisen ajattelun ja teknisen toteutuksen välillä. Ja kuitenkin, kaiken mahtavan ja mahdollistavan teknologian jälkeen valotaiteesta puhuttaessa keskiössä on taiteilijan ajattelu ja uudet tulkinnat maailmasta ja sen ilmiöistä.
Olen lukenut lukemattomia kirjoja, esseitä ja tutkielmia; kuunnellut radio-ohjelmia ja podcasteja sekä katsonut dokumentteja ja elokuvia useiden eri taiteenlajien taiteilijoiden työskentelystä ja ajattelusta, mutta vähemmän on ilmestynyt kirjoitettuja tai lausuttuja ajatuksia valotaiteen tekemisestä ja valotaiteilijoista. Halusinkin koota teemanumeron, joka keskittyy sekä valotaiteen asemaan ja piirteisiin osana yhteiskuntaa ja taiteen kenttää tämän hetken kysymysten kautta että yhtäaikaa nostaa esiin valotaiteen tekemisen prosesseja, itse taiteen syntyä. Voisin lukea päivästä toiseen taiteen tekijöiden ajatuksia ja elämäkertoja. Kenties siksi, että taiteen tekemisestä kirjoittaminen ja lukeminen tuntuu metaforalta elämälle. Valotaiteesta kirjoittaminen on myös haastavaa. Immateriaalinen elementti pakenee tyhjentäviä tai selkeitä sanoja.
*
Valotaiteilijat Anu Raatikainen ja Jere Suontausta avaavat esseissään tekijyyttään valotaiteen kentällä. Raatikainen ja Suontausta työskentelevät kumpikin valon kanssa erilaisten materiaalien kautta ja nämä kaksi esseetä muodostavat keskenään mielenkiintoisen vuoropuhelun taiteilijuudesta valotaiteen kentällä. Jere Suontausta avaa esseessään ”Olemattoman valon katsomisesta: ajatuksia valotaiteilijan praktiikasta” tekijyyttään, uransa alkupistettä ja tekemisen tapojaan valotaiteilijana. Suontaustan essee on täynnä rehellisyyttä siitä, miten epävarmuus, hapuilu ja toisaalta vahva intuition ja viehtymyksien seuraaminen voivat olla osa kuvataiteilijan ammatinkuvaa. Anu Raatikainen pohtii esseessään ”Valo virtaa kahden välillä” valoa affektiivisena ja välittävänä, kahden välillä liikkuvana ilmiönä. Raatikainen nostaa esiin valon kyvyn ”ohittaa analysoiva ja narratiivinen mielen taso ja avata pääsy esikielelliseen, affektiiviseen ja kehollistuneeseen suhteeseen ympäristön kanssa.” Essee kuvaa kauniilla tavalla Raatikaisen ajatteluprosesseja valoteostensa taustalla ja aukaisee lukijalle uuden tavan katsoa valotaidetta kehollisena ja yhteyden kokemuksen äärelle vievänä taiteenmuotona.
Valotaide on viimeisen kymmenen vuoden aikana noussut suuren yleisön, kaupunki-organisaatioiden, museoiden ja yritysten tietoisuuteen ja intressin kohteeksi; valo tarjoaa välineen, joka muotoutuu käyttäjänsä mukaan. Samalla valotaiteen määritelmä elää ja mukautuu ja muuttaa suuntaa sitä mukaa, kun uutta valotaidetta syntyy. Valotaiteen erityispiirteistä, määrittelystä ja kasvavasta kiinnostuksesta valotaiteeseen kirjoittaa tässä numerossa valosuunnittelija, skenografi sekä esittävien taiteiden opettaja ja tutkija Raisa Kilpeläinen artikkelissaan ”Valotaide nousussa ja nosteessa”.
Valotaidetta julkisen taiteen hankinnoissa avaa artikkelissaan ”Julkinen valotaide ja julkisen valotaiteen erityispiirteet” Sanna Jauhiainen. Hän selostaa artikkelissaan julkisten hankintojen hankintapolkua sekä erityispiirteitä, joita valotaiteen hankkimiseen liittyy. Jauhiainen käyttää tapausesimerkkinä Helsingin Kruunuvuorenrannan valotaideteoksia.
Valotaiteen määrittelyssä suhteessa viihteellisyyteen kirjoittaa valosuunnittelija, kuraattori ja opettaja Mia Kivinen artikkelissaan ”Viihde, taide ja valotaide”. Kivisen kirjoitus voi toimia esimerkiksi katsomisen ja tulkinnan oppaana valotaiteen tuotannoissa toimiville ja pohdinnan pintana taiteilijoille. Samalla artikkeli sanoittaa monia yksityiskohtia valotaiteen suhteesta esteettiseen valonkäyttöön, jotka lempeästi työntävät lukijan tutkimaan omaa suhdettaan taiteen ja viihteen välillä.
Numeron kuvituksena on Anu Raatikaisen valoteoksien kuvia. Raatikainen on valmistunut Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta vuonna 2017 ja hänen monipuolinen tuotantonsa sisältää niin valotaidetta, maalausta, piirustusta ja kuvanveistoa kuin videota, animaatiota, AR-tekniikkaa ja performanssia. Hänen työnsä yhdistävät usein luonnon elementit ja toisenlajiset eliöt monipuoliseen teknologiaan ja ihmismielen kognitiiviseen ja intuitiiviseen tietoisuuteen. Numeron kuvituksen teosten tekniikka yhdistää valonlähteen ja kuultavat öljymaalit paperipintaan. Teoksissa valo tuo esiin monikerroksiset maalatut pinnat, juonteet ja muodot.
Teksti: Olivia Pohjola
Kuvat: Anu Raatikainen