Jenni-Elina von Baghin ja työryhmän Writing of Disaster asettaa tehtäväkseen sovittaa Maurice Blanchot’n Tuhon kirjoituksen Teatteri Viiruksen riisutulle näyttämölle. Ruumiillisesti vaikuttavasta ja melodramaattisesta Writing of Disasterista tuntuu kuitenkin loistavan poissaolollaan juuri Tuhon kirjoitus.
On vaikeaa, toisinaan lähes mahdotonta, välttyä ennakko-odotuksilta taiteen parissa, erityisesti silloin kun kyseessä oleva teos käsittelee jotain sinulle tuttua, tärkeää tai muulla tavalla vahvasti merkitsevää. Kuullessani Jenni-Elina von Baghin työstävän adaptaatiota Maurice Blanchot’n (1907–2003) Tuhon kirjoituksesta (L’Ecriture du désastre, 1980/2024) Teatteri Viiruksen näyttämölle, on myönnettävä; sain jos jonkinlaisia ennakko-odotuksia. Kiinnostavinta tässä yhtälössä itselleni oli kysymys välittymisestä, eli siitä miten fragmentaarinen, hermeettinen ja erilaisia kirjallisia tyylilajeja yhdistelevä filosofinen teos tuodaan näyttämölle? Varsinkin kun kyseinen esitys esitellään ”koreografisena melodraamana ja postfarssina”, tuntuu teoksen ja lähdetekstin väliin jäävään tilaan kirjoittuvan painava kysymys, miten he oikein aikovat tämän tehdä?
Teatteri Viiruksen näyttämö on lavastettu hyvin riisutulla tavalla. Musta väri hallitsee tilaa; seinät ovat mustalla verhottuja ja mustan lautalattian keskellä on valkoisilla levyillä luotu tila, johon on jätetty pieni musta neliö lattiaa näkyviin. Valkoisten levyjen päällä on rekvisiittana muutamia voimistelunauhoja, joitain turkispuuhkia, pari symbaalia ja yksi trumpetti. Tässä tilassa esiintyjät Jenni-Elina von Bagh, Hanna Raiskinmäki ja Jyrki Karttunen 65 minuutin ajan ”tutkivat epäonnistumisen komiikkaa” käsiohjelman mukaan. Kokeneiden esiintyjien kolmikko muodostaa ilmeisesti jonkinlaisen ”jazz ensemblen”, joka nykytanssilla ja rallienglannilla tuhistujen satunnaisten sanontojen toistolla luovii erilaisten (esitys)taiteeseen liittyvien trooppien (esimerkiksi harjoittelu, ruumis mediumina, tekijyyden taloudelliset rakenteet, teoksen vastaanotto) lävitse.
Jazz-kokoonpanon vaikutelmaa korostavat Tatu Nenosen äänisuunnittelusta esiin purskahtavat free jazzia kohti nyökkäävät pyrähdykset. Teoksen äänimaisema ja Ina Niemelän valosuunnittelu toimivasti rytmittävät esitystä, jonka keskiössä tuntuu olevan esiintyjien ruumiillisuus, varsinkin ruumiin ”kurittomuus” ja kieltäytyminen yhteistyöstä. Tämä kieltäytyminen ilmenee tanssijoiden liikekielessä, joka vaihtelee alleviivatun jähmeästä tai korostetun kouristelevasta sulavampiin ja karnevalistisempiin kohtiin. Mainittua melodramaattisuutta löytyy runsain mitoin koreografiasta, jota alleviivaa liikkeiden ylenpalttisuus ja esiintyjien keskinäiset suhteet näyttämöllä. Joko kolmikko on yhdessä tai erikseen, mutta kumpikin on melodramaattisen korosteista. Esiintyjien kokeneenvarma heittäytyminen esityksen ruumiilliseen tenhoon on kyllä vakuuttavaa katsottavaa, jollei paikoitellen myös hieman maneerista – ”kurittomuus” nykytanssiesityksessä tuntuu toisinaan jopa normatiiviselta.
Työskentelyssään von Bagh keskittyy usein filosofisiin teemoihin, erityisesti jälkihumanismi ja ranskalaisfilosofi Gilles Deleuzen prosessifilosofinen ajattelu heijastuvat hänen aiemmissa esityksissään. Blanchot’n ajattelu on jossain määrin Deleuzeta (ja erityisesti jälkihumanismia) ihmiskeskeisempää ja kieleen kietoutuneempaa, ja pohdinkin esityksen aikana näiden ulottuvuuksien näyttämölle sovittamisen haasteita. Karkeasti luonnostellen voisi ajatella ruumiin olevan tanssissa se, jota kieli on kirjoitukselle. Writing of Disasterissa ruumiinkieli on kuitenkin niin satiirisesti ja parodisesti ladattua – oletan tämän kuuluvan (jälki)farssiin –, että minulla on vaikeuksia hahmottaa Tuhon kirjoitusta siitä.
Esityksen kerrotaan tutkivan ”elämän ihmeellisyyttä, sitä, että olemme elossa”, mitä onkin mahdotonta kiistää teeman avautuessa niin laajasti ymmärrettäväksi. Silti huomaan katsovani esitystä enemmän jonkinlaisena itsereflektiona esiintymisen kontekstissa. Tätä tulkintaa tukevat myös esityksen harvat vuorosanat, jotka kiinnittävät huomion juuri esiintymiseen ja lavalla tapahtuvaan esitykseen itseensä. Tässä mielessä se tuo mieleen taiteellisen tutkimuksen, jossa nähdäkseni toistuvasti kysymyksen kohteeksi asetetaan, mikä oma taiteellinen praktiikkani on tai mikä olen tekijänä. Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, erityisesti tekijöille ja heidän kollegoilleen, mutta niiden täysi relevanssi ei aina ylety tai avaudu kyseisen ”kentän” ulkopuoliselle katsojalle asti. Writing of Disaster tuntuu toistuvasti piehtaroivan tämän kaltaisessa itse asetetussa satimessa, sen kuitenkaan johtamatta mihinkään erityisen terävään metakritiikkiin. Oma asemani esitystaiteen satunnaisena katsojana tosin vaikuttanee vastaanottooni, sillä ainakin ensi-illassa yleisöstä kuului myös paljon innostunutta naurua, joten esitys selvästi osui joidenkin kohdalla paremmin perille asti.
Kritiikin tehtävä ei kuitenkaan ole (ainakaan ainoastaan, ainakaan tässä tapauksessa) sanoa, onko jokin esitys hyvä vai huono. Sen sijaan haluaisin palata alussa pohtimaani kysymykseen Blanchot’n Tuhon kirjoituksen välittymisestä näyttämöllisenä sovituksena. Tehtävä, kuten sanottua, on jokseenkin haastava, mikä toisaalta voi avautua myös mahdollisuudeksi selkeän sovituksellisen viitekehyksen poissaolon myötä. Vuonna 2024 Tutkijaliiton julkaisema nide Viljami Hukan suomennoksesta on kyllä lavalla fyysisenä objektina, siihen kosketaan joitain kertoja ja yhdessä kohdassa yleisön jäsentä pyydetään lukemaan siitä ote teoksen puolivälin paikkeilla sijaitsevasta fragmentista1, minkä jälkeen Hanna Raiskinmäki lausuu saman otteen ranskaksi. Sitä seuraa kenties esityksen vahvin osa, jossa Raiskinmäki esiintyy soolona von Baghin ja Karttusen maatessa lavalla. Raiskinmäen verkkainen, mutiseva ja katkeileva puhe pitää otteessaan, erikoisessa Blanchot’n ja Kummelin välisessä jännitteessä, jonka koominen lataus säilyy salin ilmassa.
Esityksestä on paikannettavissa Blanchot’n kirjoituksille ominaisia piirteitä. Esiintyjät välittävät paikoin hyvinkin jotain sellaisesta ”blanchot’laisesta” kokemuksellisesta ulottuvuudesta, jossa esisubjektiiviset ja esikielelliset affektit vellovat, kirittäen kokemusta kohti ratkeamispisteitään. Löydän itseni silti ihmettelemästä, että miksi juuri Tuhon kirjoitus? Tietystikin teosta kuin teosta voi lukea, tulkita ja sovittaa monin tavoin, mutta erityisen leimallista juuri Tuhon kirjoitukselle (ja Blanchot’n myöhäistuotannolle ylipäätään) on huomion siirtäminen ontologiasta kohti etiikkaa, joka rakentuu itsen sijasta aina toisen varaan. Jos ylipäätään Tuhon kirjoitusta on vaikeaa paikantaa Writing of Disasterista, tuntuu yllättävältä, varsinkin moninaisen tuhon merkitsemässä ajassamme, että lähdeteoksesta jätetään näin keskeinen puoli käsittelemättä.2
Esitystä katsoessani huomaan ajattelevani Writing of Disasteria kuormittavan sen kehystäminen näyttämölliseksi sovitukseksi Tuhon kirjoituksesta. Jos lähdetekstin asema on lähinnä viitteellinen, työryhmän työskentelyä määrittelemättömästi ohjaava innoituksen lähde, tuntuu esityksen nimeäminen sovitukseksi lähinnä painolastin asettamiselta sen harteille. Löydänkin itseni miettimästä, että Writing of Disaster tuntuisi huomattavasti vahvemmalta esitykseltä, jos siltä riisuisi tuon pyrkimyksen sovittaa Tuhon kirjoitusta näyttämölle. Kuten todettua, ovat työryhmän kaikki jäsenet kokeneita ja taitavia esiintyjiä, jotka hallitsevat lavalla olemisen mainiosti ja esityksen osa-alueet valoista äänisuunnitteluun toimivat oikein hyvin. Ongelmaksi muodostuukin se, että sovituksena lähdeteoksestaan Writing of Disaster tuntuu huteralta ja puolivillaiselta, ikään kuin päälleliimatulta. Vastauksena kritiikin alussa pohtimaani kysymykseen vaikuttaakin muodostuvan, että he eivät tehneet sitä.
Teksti: Jaakko Rintala
Jenni-Elina von Bagh ja työryhmä: Writing of Disaster
28.10.–15.11.2026
Teatteri Viirus / Liikkeellä marraskuussa -nykytanssifestivaali
Viitteet
- Ote löytyy suomennoksen sivulta 84, kyseessä on fragmentin toinen kappale. Kts. Blanchot, M. 2024. Tuhon kirjoitus. Kääntänyt Viljami Hukka. Helsinki: Tutkijaliitto, 84. ↩︎
- Viime vuosina Blanchot’n tuhon (désastre) käsitettä on sovellettu varsinkin ekologian ja ympäristötuhon käsittelyssä sekä dekolonisaation teoretisoinnissa, kts. esim. Boulter, J. 2024. Blanchot, Ecology and Contemporary Fiction: The Thought of the Disaster. Edinburg: Edinburgh University Press.; Lindberg, S. 2023. “Planetary Thinking in the Era of Global Warming”. https://www.universiteitleiden.nl/binaries/content/assets/geesteswetenschappen/institute-for-philosophy/oratie-lindberg-totaal.pdf.; Sharpe, C. 2016. In the Wake: On Blackness and Being. Durham: Duke University Press. ↩︎