13. Berlin Biennale tutki taiteen tekemisen ja taiteellisen ilmaisun erilaisia sisäisen logiikan luomisen tapoja. Biennaali pyrki kiinnittämään huomiota taiteen kykyyn muodostaa strategioita, joilla luoda taiteen toimimiseen vapauden edellytyksiä. Maailmanpoliittinen tilanne ja Saksan sisäpolitiikka nostivat kuitenkin esille kysymyksen ilmaisun- ja sananvapauden toteutumisen ehdoista.
Kettu on ovela eläin. Luontoillassa sanottiin, että vaikka kettu on viekas, sitä ei useinkaan tulkita pahaksi eläimeksi, vaikka kettuun liitetäänkin tietty kierous. Oveluus ja nopealiikkeisyys niin eläimenä kuin hoksottimien osalta herättävät pikemminkin kunnioitusta.
Kettu on myös kaupunkieläin, minkä takia se on hyvä temaattinen maskotti 13. Berlin Biennalelle. Kettuja näkee Berliinissä. Itse näin yhden juoksevan puistosta toiseen istuessani perjantai-iltaa Neüköllnissä niin sanotun spätin, yökioskin terassilla. Kettu on kaupunkiselviytyjä, joka keksii, minne tehdä kolonsa ja pesänsä. Se osaa hyödyntää kaupunkiympäristöä ravinnon saamiseen.
Berlin Biennalen maskottina kettu on tietynlainen metafora taiteen tekemisen ja taiteellisen ilmaisun oveluudesta ja liikkuma-alasta. Miten tehdä teoksia, jotka muodostavat oman toimintalogiikkansa? Biennaalin otsikko on ”Passing the fugitive on”, joka voisi kääntyä karkulaisen ohittamiseksi. Näyttelyn kuraattori Zasha Colah on halunnut viitata fugitive-sanalla taiteen kykyyn muodostaa omat lakinsa valtion harjoittamaa väkivaltaa vastaan, josta esimerkkinä hänelle ovat toimineet myanmarilaiset taiteilijat.[1] Colahilla on ollut läheinen yhteys Myanmariin ja maan taiteilijayhteisöön jo pitkään, ja ilmaisun- ja sananvapaus tulee esille useassa näyttelyn myanmarilaisen taiteilijan työssä (esimerkiksi Htein Lin ja Chaw Ei Thein).
Berlin Biennalen maskottina kettu on tietynlainen metafora taiteen tekemisen ja taiteellisen ilmaisun oveluudesta ja liikkuma-alasta
Biennaalin katalogin perusteella näyttely tuntui jäävän lähes yhtä sekavaksi kuin Kader Attian kuratoima edellinen biennaali, jossa nykyisyyttä lähestyttiin maailman haavoittuvan luonteen, arkistojen, tunteiden, taiteen toimijuuden ja vaikka minkä kautta. 13. Berlin Biennalen näyttelypaikkojen yhteydessä konsepti tuli kuitenkin hyvin esille ja oli näyttelyteksteissä Colahin ja hänen apulaiskuraattori Valentina Viviani näyttelykatalogin tekstejä ymmärrettävämpi.
Näyttely esitti, että se ei ole temaattinen vaan ehdottava, ja että se on jollain tapaa vaihtoehtoinen identiteetti- ja representaatiopolitiikalle.[2] Haastatteluiden yhteydessä Colah on tarkentanut, että hän haluaa vastakkainasettelulla puolustaa tiettyjen teosten ”lukutapaa” vastakohtana oletuksille, mitä taideteos on tai ei ole.[3]
Jos näyttelyä pohditaan ilmaisunvapauden näkökulmasta, niin taiteilijoilla on valtiosta riippuen hyvin erilaiset edellytykset sen harjoittamiseen. Tällöin myös tarvitaan taktikointia ja ”ketun oveluutta” esimerkiksi erilaisten merkitysten piilottamiseen. Mitä kettuna oleminen ja karkulaisen ohittaminen Berlin Biennalen yhteydessä saattoivat tarkoittaa?
Taiteellisen työn strategiat ja taideteoksen logiikka
Berlin Biennale oli luontevinta aloittaa KW Institute for Contemporary Artista, jolla on päävastuu biennaalin järjestämisestä. Mittessä sijaitsevalla näyttelykeskuksella on klassikkostatus, hieno sisäpiha ja moneen taipuvat sokkelomaiset tilat. KW:n osuus muodosti Hamburger Bahnhofin lähellä sijaistevan, Lehrter Straßen entisen oikeustalon ohella laajimman kokonaisuuden. KW:n kokonaisuudesta jäi silti edelliseen biennaalin verrattuna kädenlämpöisempi vaikutelma.
Astuessa KW:n suurimman näyttelytilan aulaan heräsi ensin kysymys, miten tilassa voi liikkua. Tämä johtui Margherita Moscardinin paikkasidonnaisesta The Stairway (2025) teoksesta, nimensä mukaisesti paikan päällä kootuista kivirappusista. Moscardinin teos koostuu 561 kivestä, joihin hän on kaivertanut myös numeron, joka ilmentää yksittäisen kiven ”laillista asemaa”. Hän lahjoitti kivet ensin erilaisille organisaatioille, yliopistoille, alkuperäiskansojen yhteisöille ja autonomisille toimijoille, ja pyysi sitten lahjoittamaan kivet takaisin.
Moscardini esittää, että jokainen kivi olisi ”valtioton” ja ei kuuluisi kenellekään. Toisaalta kivet voi nähdä itsenäisinä teoksina, tietynlaisina veistoksina. Joka tapauksessa Moscardinin teos toimii esimerkkinä siitä, miten taideteos muodostaa oman logiikkansa. Moscardinin tapauksessa kyse on dokumentoidusta prosessista, jolla on omat tiukatkin sääntönsä. Näyttelytilassa esitettiin myös kivien luovutusta koskevat dokumentit ja kivet yksittäin kuvattuina.
Logiikka voi löytyä taideteosten kohdalla siitä, minkälaisia rajoitteita tai puitteita taiteilijat ovat ottaneet teostensa lähtökohdaksi, tai miten ovat rakentaneet teosten osien välille erilaisia yhteyksiä.
Mila Panićin teoskokonaisuus oli näyttelytilaan rakennettu komediaklubi, Big Mouth (2025). Teos on installaatio pöytiin kaiverrettuine vitseineen ja valokuvavedoksineen, mutta myös Panićin käyttämä esitystila stand up -keikoilleen ja kutsumilleen vieraille. Gernot Wielandin lyhytelokuva Family Constellation With a Fox (2025) edustaa omaelämäkerrallista, tiettyä kriittistä miestutkimusta, jossa psykoanalyyttinen teoria yhdistyy vahanukkejen muodossa lapsuusmuistoihin, jossa seikkailevat lapsuuden ja nuoruuden sankarit, kuten Karl Marx ja Walter Benjamin. Lavasteina hän käyttää omia pieniä keraamisia töitään. Taideteoksen omalakisuus rakentuu elokuvan suhteista Wielandin muihin teoksiin. Elokuvassa esiintyvät muistot ja unijaksot ovat teosten kautta ”todellisempia” tai toden kaltaisempia kuin Wielandin sanoin jäsentämä kokemus.
KW:ssa oli esillä myös itsenäinen näyttelykokonaisuus, floral flowers. Teoskokonaisuuden taiteilijoita yhdistävät kasvit aiheena. Lisäksi moni heistä on tehnyt työnsä pakolaisina tai ”karkulaisina”. Esillä oli muun muassa monialaisen taiteilijan ja elokuvantekijän Steve McQueenin valokuvia sekä Hannah Höchin kasviluonnoksia ja sekatekniikkatyö Im Park (1945). floral flowers -kokonaisuuden taiteilijoita yhdistää myös työskentely puutarhan yhteydessä ja työn intiimiys siinä mielessä, että työn tulos ei välttämättä ole alun perin tarkoitettu näyttely-yhteyteen. Kokonaisuus oli omistettu taiteilija-runoilija Nyi Pu Laylle, joka kuoli piilotellessaan Myanmarin sotilashallintoa ja joka omisti piiloajan muun muassa kasvitutkielmien tekemiselle.
Sawangwongse Yawnghwella alias Jokerilla oli osana biennaalia oma roolinsa. Joker on Yawnghwen eräänlainen alias, jolle hän rakensi KW:n 4. näyttelytilaan oman päämajan Joker’s Headquarters. Gensamtkunstwerk as a Practical Joke (C’est le Premier Vol de L’Aigle) (2025), jossa esitti muun muassa asekauppaa graafisesti kuvaavia kankaita. Kokonaisuudessa oli kuitenkin jotakin ärsyttävän teatraalista. Teoskokonaisuus, johon lukeutui muun muassa video, pienoismalli, kankaat, maalaus ja tekstiä, pyrki esittämään aseteollisuuden ja museoiden yhteyksiä asekauppaan, mutta tämä tuli ilmi vasta katalogia lukiessa.
Hamburger Bahnhofin osuus biennaalista oli teosten määrältä pienempi kuin vuoden 2022 biennaalissa, jolloin kokoelmakäytössä nyt oleva, kaikista etäisin H6 siipi oli kokonaan biennaalin käytössä. 13. Berlin Biennalessa teokset olivat esillä itäisessä, H3-siiven näyttelytilassa.
HB:n teosten esitettiin ilmentävän ”liikkuvia moninaisuuksia”, kollektiivisten mielikuvitusten kirjoa, joka kuulostaa väistämättä korviini lähivuosien biennaalijargonin uudelleenkierrättämiseltä. Pimeässä näyttelytilassa heräsi ensin kysymys videoteosten äänten epäonnistuneesta installoinnista, koska tila oli todella kakofoninen. Tämä on kuitenkin mitä ilmeisemmin ollut tarkoitus, koska kaikki teokset ovat eteläkorealaisen Jane Jin Kaisenin videoteoksia. Kaisen on sitoutunut Korean eteläpuolella sijaitsevan, vulkaanisen Jejun saaren parissa työskentelyyn, ja hänen teoksensa käsittelevät saaren historiaa, ekoympäristöä ja sen ihmisiä. Esimerkiksi videotyö Halmang (2023) käsittelee paikallisten naiskalastajasukeltajien, haenyeojen (”merinaisten”) yhteyttä korealaiseen shamanismiin. Videotöiden ohella Kaisen esitti Halamngissa haenyeojen käsittelemän valkoisen sochang-vaatteen, joka oli installoitu näyttelytilan kattoon. Larissa Arazin seinään tekemät liitutöiden esittämät kuvat ketuista ja Vikrant Bhisen maalaukset olivat näyttäviä, mutta HB:n osuus oli muuten hyvin typistetty.
Sen sijaan HB:ssa muuten esillä oleva, vuonna 2024 avattu Joseph Beuysin retrospektiivi muistutti itselleni, että kysymys taideteoksen logiikan sääntöjen muodostamisesta ei sinänsä ole mikään uusi kysymys. Tähän liittyy myös lähes kettua muistuttava eläin, kojootti.
Beuysin yhdessä tunnetuimmista teoksista, I like America and America Likes Me (1974) Beuys kiidätetään ambulanssilla Rene Blockin nimikkogalleriaan Sohossa. Galleriassa Beuys vietti kolmena peräkkäisenä päivänä kahdeksan tuntia kojootin kanssa yrittäen ottaa siihen yhteyttä. Kojootti ei ole kaupunkieläin, mutta vertautuu kettuun siten, että kojootti on Beuysin teoksessa kirjaimellisesti se, miten teos toimii. Dokumentoidun performanssin, johon teoksen maine vahvasti perustuu, tärkeä elementti on, että teos myös päättyy Beuysin kyydittämiseen ambulanssilla. Ajattelen, että tässä tapauksessa ”nykytaideteoksen logiikassa” on kyse jollain tapaa sen dramaturgiasta. Koko idea tuntuu hullulta, mutta esitettynä meillä ei ole myöskään tarvetta kyseenalaistaa sitä. Ehkä taide määritelmällisesti tarkoittaa sitä, että hyväksymme sen, mitä meille esitetään tai ehdotetaan?
Tanssin ja oikeuden kaikuja
Berlin Biennalella on ollut pitkää missiona ulottua kaupunkitilaan.[4] 12. Berlin Biennalessa tätä ilmensi eräänä esityspaikkana toiminut entisen Stasin päämaja. Hieman vastaavalla tavalla 13. Berlin Biennalessa käytetään käyttöasteeltaan matalalle jääneitä tiloja: vanhaa teatteria Sophiensaelea Mittessä ja entistä oikeustaloa Lehtrter Straßella, lähellä Hamburger Bahnhoffia.
Sophiensaelessa oli esillä vain muutama teos, mutta ne kommunikoivat toistensa kanssa hyvin ja nivoutuvat jollain tavoin esitystaiteeseen. Näyttelyn teeman ja taiteellisten strategioiden kannalta Major Nomin teos The Beggar’s Convention (2024) oli yksi biennaalin avainteoksista. Nomin videoteos perustuu burmalaisen koomikon Zarganarin teatterikomediaan. Nom on sovittanut näytelmän uudestaan videomuotoon, jossa joukko kerjäläisiä on kokoontunut yhteen pohtiessa kerjäämistä koskevia haasteita ja jakamaan hyviä käytäntöjä. Kerjäläinen voisi hyvin rinnastua taiteelliseen työhön, johon liittyy jatkuvasti toimeentuloon ja toiminnan edellytyksiin liittyviä haasteita. Toki teos on myös Myanmarin hallinnon kritiikki, jonka kohteena on kenraali Ne Wi’n sosialistisen puoleen ajama politiikka ja epäonnistuminen esimerkiksi koulutuspolitiikan suhteen.
Koko idea tuntuu hullulta, mutta esitettynä meillä ei ole myöskään tarvetta kyseenalaistaa sitä. Ehkä taide määritelmällisesti tarkoittaa sitä, että hyväksymme sen, mitä meille esitetään tai ehdotetaan?
Mainitsemisen arvoinen teos on Luzie Meyerin ääniteos The Dance Board (2025). Meyer oli installoinut yhden huoneen vanerilevyillä, joita käytetään erityisesti steppaamiseen, ja 20 minuuttisella ääniteoksella, joka sisälsi tanssija Cristina Deliuksen steppaamalla luomia perkussiivisia ääniä. Daniel Gustava Cramerin valokuva ja silkkipainolla kahdelle vitriinille installoitu tekstiteos Fox & Coyote (2024) on lähes kunnianosoitus aiemmin mainitulle Beuysin teokselle I like America and America Likes Me (1974). Cramer luo yhteyksiä city-ketun ja Death Valleyssa Kaliforniassa nähneensä kojootin välille, kahden eläimen välille, jotka eivät voi kohdata toisiaan luonnossa.
Lehtrter Straße hylätty oikeustalo on myös historiallinen näyttämö, sillä se oli tunnetun sosialistin Karl Liebknechtin toisen oikeudenkäynnin näyttämö. Anna Scalfi Eghenterin Die Komödie! (2025) oli oikeudenkäyntiin nojaava paikkasidonnainen teos useassa huoneessa, joista yhdessä tuulettimet puhalsivat ympäri huonetta Liebknechtin spartakisti-manifestia.
Mainitsemisen arvoisia ovat Milica Tomićin luonteeltaan moninaisesti kollektiiviseen traumaan, konfliktiin ja psykoanalyyttiseen tutkimukseen nojaavat työt, joista osa rakentuu Jugoslavian hajoamissotien ympärille. Eteläafrikkalainen Helena Uambembe tuo esille videotyössään How to Make a Mud Cake (2021/2025) rodullistettuja koskevat ennakkoluulot kotimaassaan, minkä ohella näyttelytilaan on installoitu kotitaloudenhoitoon liittyviä esiliinoja tekstein, kuten ”may contain traces of facism/offence/racial killings/”.
Ilmaisun- ja sananvapauden ristiriitoja
Kuraattori Zasha Colah aiheutti biennaalin yhteydessä närkästystä toteamalla, että Saksassa ei hänen mielestään harjoiteta sensuuria. Colah viittasi tällä eroon lain (esimerkiksi vihapuhetta ja antisemitismiä rajoittava lainsäädäntö) ja tottelevaisuuden (joka ei perustu esimerkiksi perustuslakiin) välillä.[5]
Kommentin kontekstissa on ymmärrettävää, että Israelin Gazassa harjoittaman kansanmurhan tuomitsevat taiteilijat ovat kehottaneet boikotoimaan biennaalia. Hyperallergiin kirjoittanut Andrea Scrima kiinnitti huomiota siihen, että Saksan valtion ja poliisivoimien keinoista tukahduttaa solidaarisuus Palestiinan valtiota kohtaan on erilaisia todisteita, kuten kohdennetut pidätys- ja rikossyytteet.[6]
Stacy Douglas, oikeustieteilijä ja yksi biennaalin taiteilijoista, puolusti Colahia omassa blogitekstissään tekemällä eron laillisesti perustellun sensuurin sekä esimerkiksi rangaistukseen perustuvan ”pelon kulttuurin” välillä samalla myöntäen, että Saksassa voi tulkita olevan sensuuria muistuttavia piirteitä. Hän kuitenkin kehotti, että lakia koskevan semantiikan sijasta tulisi kiinnittää huomiota niihin strategioihin, joilla muuttaa poliittista kulttuuria.[7]
Olen esittänyt aiemmin biennaaleita käsittelevissä esseissäni ja kritiikeissäni[8] kutakuinkin ajatuksen, että biennaalit eivät voi väistää tai vältellä nykyisyydessä vallitsevia ihmis- tai muuta elämää koskevia kriisejä. Se kuinka suoraan asioista täytyy kertoa, on kuitenkin toinen kysymys.
Saksassa tilanne näyttää yksiselitteisesti siltä, että sananvapaus on jäämässä ei ainoastaan ulkopolitiikan vaan myös kulttuuripolitiikan alle. Kyse ei ole ainoastaan Berlin Biennaalin aiheuttamasta kohusta vaan ”noitavainot” alkoivat jo 15 documentan jälkipyykistä vuonna 2022, kuten Adam Broomberg on esittänyt.[9] Biennaali näyttää tuovan esille ilmaisun- ja sananvapauden eron. Tuntuu ristiriitaiselta puhua taiteilijoiden tai aktivistien tekniikoista tai strategioista, kun sananvapauden tilan Saksassa selkeästi kaventuu. Strategioiden kehittämiseen ei ole aktivistien näkökulmasta aikaa. Saksa ei tietysti tule tunnustamaan Palestiinaa valtiona, mutta juuri siksi aktivismilla on niin suuri merkitys osoittaa Saksan rooli osana EU:ta ja kansainvälistä yhteisöä. Kansanmurhan esilläpito voi luoda poliittista painetta Saksassa sisäisesti. Saksa on esimerkiksi muuttanut politiikkaansa Israelin aseviennin suhteen, joka on osaltaan merkittävä.
Saksan suhde Israeliin ei mahdollista Streitkulturia, eli asioista rakentavasti riitelemistä, vaan Palestiina-solidaarisuus hiljennetään uudella mittakaavalla, perustuen menneisyyspolitiikkaan ja holokaustiin.[10] Colah on esittänyt, että taideteoksen luonnetta koskevat kysymykset ovat hänen tapansa pyrkiä ajattelemaan identiteettipolitiikan ulkopuolelta taideteosta koskevia ennakkokäsityksiä.
Tuntuu ristiriitaiselta puhua taiteilijoiden tai aktivistien tekniikoista tai strategioista, kun sananvapauden tilan Saksassa selkeästi kaventuu.
Olisin arvostanut biennaalin tapaa olla ”ärsyttävän kiemurteleva”, kuten kriitikko Lauren Oyler biennaalia kuvasi, jos tämä olisi palvellut aitoa tarkoitusta puhua sananvapauden ja taiteilijoiden kannanottojen puolesta.[11] Vaikka biennaali parhaimmillaan osoittaa kettumaisia esimerkkejä, niin se myös väistelee vastuutaan. Colahin ei olisi välttämättä tarvinnut tehdä julkilausumaa tai esittää biennaalissa palestiinalaisia taiteilijoita, mutta hänen olisi pitänyt olla rehellinen, että myös sananvapauden harjoittamisessa tarvitsee olla kettu.
Teksti: Joonas Pulkkinen
Tekstin julkaisua on tukenut Oskar Öflunds Stiftelse.
13. Berlin Biennale: Passing the fugitive on
14.6.–14.9.2025
Lähteet
Broomberg, Adam 2025: ”The Twisted Logic of Documenta’s ‘Artistic Freedom’”. Hyperallergig. Luettavissa verkossa osoitteessa: https://hyperallergic.com/1040816/the-twisted-logic-of-documentas-artistic-freedom/ (julkaistu 10.9.2025, viitattu 20.9.2025).
Colah, Zasha 2025: ”Kuratorische Notizen.The Curatorial Notes”. Teoksessa. passing the fugitive on. Berlin Biennale. Exhibition Companion.Toim. Zasha Colah. Berlin: KUNST-WERKE BERLIN e. V. & Berlin Biennale für zeitgenössische Kunst, 8–15.
Douglas, Stacy 2025: ”Illegality and Law-full-ness.” Critical Legal Thinking. Luettavissa verkossa osoitteessa: https://criticallegalthinking.com/2025/07/08/illegality-and-law-full-ness/ (julkaistu 8.7.2025, viitattu 20.9.2025).
Hugill, Alison 2025: ”Restorative Laughter: An Interview with Zasha Colon.” Berlin Artlink. Luettavissa verkossa osoitteessa: https://www.berlinartlink.com/2025/05/23/interview-zasha-colah-berlin-biennale-13-curator/ (julkaistu 23.5.2025, viitattu 20.9.2025).
Kokko, Mira 2025: ”Saksan päätös rajoittaa asevientiä Israeliin on merkittävä kurssinmuutos Euroopassa, sanoo tutkija”. Helsingin Sanomat. Luettavissa verkossa osoitteessa: https://www.hs.fi/maailma/art-2000011416556.html (julkaistu 8.8.2025, viitattu 23.9.2025).
Mustonen, Liina 2025: ”Gaza ja Streitkultur Saksassa”. Antroblogi. Luettavissa verkossa osoitteessa: https://antroblogi.fi/2025/04/gaza-ja-streitkultur-saksassa/ (julkaistu 15.4.2025, viitattu 20.9.2025).
Oyler, Lauren 2025: ” The Berlin Biennale Is Gratingly Evasive”. ARTnews. Luettavissa verkossa osoitteessa: https://www.artnews.com/art-in-america/aia-reviews/berlin-biennale-evasive-palestine-paul-klee-angel-histor-1234747787 (julkaistu 21.7.2025, viitattu 20.9.2025).
Scrima, Andrea 2025: ”The Berlin Biennale’s Complicit Silence”. Hyperallergigc. Luettavissa verkossa osoitteessa: https://hyperallergic.com/1030947/berlin-biennale-complicit-silence/ (julkaistu 30.7.2025, viitattu 20.9.2025).
Wieder, Axel 2025: ”Willkommen bei der 13. Berlin Biennale für zeitgenössische Kunst! Welcome to the 13th Berlin Biennale for Contemporary Art!”. Teoksessa. passing the fugitive on. Berlin Biennale. Exhibition Companion. Toim. Zasha Colah. Berlin: KUNST-WERKE BERLIN e. V. & Berlin Biennale für zeitgenössische Kunst, 4–7.
Arts Culture Alliance Berlinin Instagram-sivu: https://www.instagram.com/arts_culture_alliance_berlin/ (viitattu 20.9.2025).
Viitteet
[1] Colah 2025, 14.
[2] Colah 2025, 15.
[3] Hugill 2025.
[4] Wieder 2025, 6.
[5] Hugill 2025.
[6] Scrima 2025.
[7] Douglas 2025.
[8] Örebron OpenArt-biennaalia käsittelevä teksti: Biennaali julkisen taiteen arvostuksen noston välineenä? (julkaistu 1.9.2024) https://mustekala.info/biennaali-julkisen-taiteen-arvostuksen-noston-valineena/
Göteborgin biennaalia käsittelevä teksti: Liike tulevaisuuksiemme ja kehojemme välillä (julkaistu 7.11.2023) https://mustekala.info/liike-tulevaisuuksiemme-ja-kehojemme-valilla/
[9] Broomberg, 2025.
[10] Mustonen 2025.
[11] Oyler 2025.