Markus Susi
Alun perin etujoukkoa tarkoittava avantgarden käsite yleistyi 1900-luvun alussa taiteen kieleen. Sillä viitattiin ryhmittymiin ja koulukuntiin, jotka pyrkivät uudistamaan aikansa taiteellista ilmaisua. Nykyään avantgarde samaistetaan helposti tiettyihin historiallisiin ajanjaksoihin ja suuntauksiin (Manninen 2011, 27.) Keskityn tässä venäläisen 1900-luvun alun avantgarde-kirjallisuuden piirteisiin ja esittelen sen taustaa. Lopuksi vertaan lyhyesti venäläisen sanataiteen avantgardea ja suomalaista kokeellista nykykirjallisuutta.
Venäläinen kirjallisuuden avantgarde oli moniin pieniin ryhmiin ja suuntauksiin hajaantunut alue, josta esittelen vain keskeisempiä. Ajallisesti käsittelemäni suuntaukset sijoittuvat 1910- ja 1920-luville, jolloin venäläiset avantgardistiset liikkeet olivat kehkeytyneet. Samoin kuin muualla Euroopassa, venäläinen avantgarde pyrki korvaamaan edeltäviä taidesuuntauksia ja tuomaan niiden tilalle uusia kirjallisia keinoja. Kielen uudistaminen merkitsi irtiottoa kirjallisuuden perinteistä ja peilasi samalla muuttuvaa yhteiskuntaa.
Venäläisen avantgarden erityispiirre on sen suhde vuoden 1917 vallankumoukseen, joka tavalla tai toisella on vaikuttanut sekä kirjallisuuden aiheisiin, että ulkokirjalliseen toimintaan. Muutoksissa vellova yhteiskunta herätti Majakovskille toivoa paremmasta tulevaisuudesta ja Mariengofin tuotannossa puolestaan näkyi kumouksen raadollinen kääntöpuoli. Yhteistä venäläiselle avantgardelle oli kiinnostus sanaan ja uuteen, rikkaampaan kielelliseen ilmaisuun. Inspiraatiota haettiin niin luonnosta kuin kehittyvästä teknologiastakin.
Futurismi
Tunnetuimpia avantgarde-suuntauksia Venäjällä on futurismi, jonka synty ajoittuu 1910-luvulle. Futuristisia liikkeitä oli useita, joista kuuluisin on kubofuturismi, jonka keskeisimmät edustajat olivat Vladimir Majakovski, David Burljuk, Jelena Guro, Velimir Hlebnikov ja Aleksei Krutšenyh. Futuristien tuotantoon kuului runoutta, esseitä, proosaa, näytelmiä ja manifesteja. Vaikka futuristit omaksuivatkin nimen italialaiselta suuntaukselta, he korostivat ettei venäläisellä futurismilla ole mitään tekemistä italialaisen kanssa (Huttunen 2011, 437.)
Tämä herättää kysymyksen venäläisen avantgarden suhteesta kansalliseen identiteettiin ja kansainvälisyyteen. Epäilemättä eri maiden futurismeilla on samoja piirteitä ja alkujuuria, mutta venäläinen kubofuturismi nivoutuu leimallisesti venäläiseen yhteiskuntaan ja ajatus kansallisuudesta nousee vahvana esille. Etenkin Majakovskin runous on vakiintunut Venäjän historiaan leimallisesti neuvostolyriikkana.
Vladimir Majakovski on jäänyt Venäjän historiaan sekä futurismin että vallankumouksen runoilijana. Hänen poleemiset, manifestinomaiset runonsa ylistivät kommunismia ja lokakuun vallankumousta sekä ottivat kantaa taiteeseen (Huttunen 2011, 439-440.) Majakovskin teoksissa näkyvät tärkeimmät venäläisen futurismin piirteet: yhteiskunnallisuus, dynaamisuus, vanhasta luopuminen ja uuden luominen. Futuristeille vallankumous ei tarkoittanut vain vuoden 1917 lokakuun tapahtumia, vaan he peräänkuuluttivat myös taiteen vallankumousta.
Manifestissaan Korvapuusti yleiselle maulle futuristit julistavat menneen kirjallisuuden ”hieroglyfejäkin käsittämättömämmäksi” ja kehottavat heittämään mm. Puškinin, Dostojevskin ja Tolstoin ”yli laidan Nykyajan Höyrylaivasta.” (Burljuk et al. 1912/2000, 238). Viittauksessa ”Balmontin hajuvesi-irstauteen” ilmenee futuristien asettuminen symbolismia vastaan, mikä valaisee futuristisen runouden keskeisiä tavoitteita (emt, 238). Raskas, metafyysisiä aiheita suosiva symbolismi oli liian vanhanaikaista ja liian porvarillista suorasukaiselle ja vallankumoukselliselle futurismille.
Futuristien manifestissa vedotaan runoilijoiden oikeuteen ”laajentaa sanavarastoa mielivaltaisilla ja johdetuilla sanoilla (Uudissana)” (emt, 238). Kielen uudistaminen olikin venäläisen futurismin tärkeimpiä päämääriä. Velimir Hlebnikov kehitti futuristiryhmälle oman venäjänkielisen uudisnimen budetljane (tulevikot). (Huttunen 2011, 438) Esseessään Nasha osnova (Perustamme) Hlebnikov kirjoittaa, että sanataide vastustaa kielen kivettymistä. Uudissanan täytyy olla suunnattu siihen esineeseen, johon se viittaa. (Hlebnikov 1920-1921/1987, 627.)
Hlebnikovin käsitys kielestä on vaikeaselkoisuudestaan huolimatta käytännöllinen. Sana ei ole hänelle abstrakti merkitsijä, vaan ikään kuin osa kohdetta, johon se viittaa. Budetljane on esimerkki tällaisesta konkreettisesta uudissanasta (buduštšje tarkoittaa venäjäksi tulevaisuutta).
Hlebnikovin mukaan kieli täytyy jakaa ”aakkosellisiin perustoihin”, jotta siitä voisi kehittää Mendelejevin kemiallisen järjestelmän kaltainen laki (emt, 624). Hlebnikovin tuotanto onkin täynnä matemaattisia laskelmia ja luonnontieteellisiä vertauskuvia, joista näkyy yritys luoda uusia, tieteellisiä kirjoitusmenetelmiä, jotka loisivat vastapainon symbolismin metafysiikalle. Hlebnikovin ja Krutšonyhin kehittelemä zaum on tällainen uusi kielellinen systeemi.
Zaumny jazyk tarkoittaa mielen- tai järjentakaista kieltä. Zaum-runossa sanat ovat itseriittoisia ja kielen rakenne on omanlaisensa jokaisessa runossa. Näin zaum on dynaaminen ja ilmaisuvoimainen runokieli, joka ei näytä olevan sidottu olemassa oleviin kielellisiin konventioihin (Huttunen 2011, 445.) Zaum-runossa ajallisuus ja historiallisuus hahmottuvat uudella tavalla, sillä kieli toimii vain tietyn runon puitteissa, hetkellisten lakien mukaisesti. Toisaalta, esimerkiksi Krutšonyhin tunnettua runoa Dyr bul štšyl on luettu venäjän kielen erityispiirteitä heijastavana (emt, 444.)
On selvää, ettei sanataide voi koskaan olla täysin riippumaton kielen normeista ja kirjallisuuden historian painolastista. Krutšonyhin omasta mielestä runossaDyr bul štšyl on enemmän venäläisyyttä kuin Puškinin koko tuotannossa (emt, 444). Järjentakainen runous määrittyy siis kuitenkin suhteessa kirjallisuuden suurnimiin. Hlebnikovin mukaan zaum-äänteet eivät ole ymmärrettävissä minkään kielen kautta, mutta ne viestivät jostakin tavoittamattomasta ja silti olemassa olevasta (Hlebnikov 1920-1921/1987, 627-628).
Puhuessaan kielestä Hlebnikov käyttää runsaasti luontoon viittaavia vertauskuvia. Uusi kielellinen ilmaisu on hänelle väylä johonkin alkuperäiseen olemiseen, jota ei voi käsittää järjellä. Futurismissa yhdistyvätkin elokuvan inspiroima konstruktivistinen montaasiperiaate, jossa sanoja luodaan eri ainesosia yhdistämällä, ja kielen omintakeinen luonnonmukaisuus. Etenkin futurismin ja symbolismin rajamailla liikkuvan Jelena Guron teksteissä kielen luonnollisuus ja orgaanisuus nousevat esille. Huttusen mukaan Guron ilmaisu jäljittelee universaalia luonnon kieltä ja viitaa lapsen välittömään puheeseen (Huttunen 2011, 443.)
Kubofuturismin varjoon jäänyt, vähemmän tunnettu egofuturismi henkilöityy runoilija Igor-Severjaninin hahmoon. Nimensä mukaisesti tämä suuntaus oli minäkeskeinen ja sen on nähty jatkavan symbolismin perinnettä, toisin kuin teki symbolismia vastustava kubofuturismi. Egofuturismin manifestinomaisissa runoissa on kuitenkin avantgardistisia piirteitä (Huttunen 2011, 449.) Kritiikki ei tosin kohdistunut klassikoihin, vaan kubofuturismiin. Runomuotoisessa manifestissaan Poeza istreblenija (Hävityksen runous) Severjanin julistaa kubofuturismin lahjattomaksi ja Puškinin suurenmoiseksi, vaikkakin myöntää, että tämä on liian vanhanaikainen. Itsensä runoilija nimittää tietysti Puškinin seuraajaksi (Severjanin 1912/2002, 321-322.)
Imaginismi
Venäläisten avantgardistien suhde vallassa oleviin bolševikkeihin ei ollut ongelmaton. Vaikka Majakovski ylisti vallankumousta ja kommunismia, Lenin ei pitänyt hänen runoistaan (Huttunen 2011, 441). Imaginistit olivat kuitenkin bolševikkien suosiossa. Imaginistien toiminta keskittyi kahviloihin, joissa runoilijat esittivät teoksiaan suullisesti, sillä paperista oli puutetta. Kapinahenkinen, metelöivä ryhmittymä keskittyi runouden itsetarkoitukselliseen metaforisuuteen ja yllättäviin sanan ja kuvattavan kohteen rinnastuksiin. Sergej Jeseninin kehittelemän ”metaforakoneen” tarkoituksena oli tuottaa mielivaltaisesti uusia kielikuvia (Huttunen 2011, 452.)
Tässä imaginismi muistuttaa paitsi dadaistisia, myös surrealistisia runoja, jotka syntyivät odottamattomien ja sattumanvaraisten kuvien yhteentörmäyksessä (Kaitaro 2001, 47-49). Vielä vahvemmin kuin futurismissa imaginismissa näkyi elokuvan montaasiperiaatteen vaikutus. Šeršenevitšin runossa Kuvakatalogi ei ole verbejä, vaan erilliset kielikuvat ovat ryhmittyneet peräkkäin luettelon tapaan. Lukijan on tarkoitus muodostaa itse kuvien välille syntyvä yhteys (Huttunen 2011, 453.)
Tomi Huttunen käsittelee teoksessaan Dendi. Montaz. Ciniki Anatoli Mariengofia imaginistina. Imaginismin määrittely ei ole yksinkertaista: ryhmän toimintaan on sisältynyt manifesteja, runouden kirjoittamista ja esittämistä, elämän teatralisointia ja provosoivaa käyttäytymistä. Imaginistit ovat saaneet vaikutteita Oscar Wilden ja Brummellin dandyismilta, mutta heidän dandyisminsa oli maksimalistista, ylikorostettua. Huttusen tulkinnan mukaan dandyismi olikin imaginisteille vain yksi heidän monista naamioistaan (Huttunen 2007, 10-11.) Dekadenssin käsite ei suoraan esiintynyt imaginismin retoriikassa, mutta Wilden hengessä imaginistit julistautuivat kauneuden ja kuvitellun runoilijoiksi ja puhuivat arjen romantisoinnin puolesta (Huttunen 2007, 48.)
Imaginismin retoriikkaan kuuluivat vakuuttelu, uskottelu ja julistaminen, joiden takana ei kuitenkaan piillyt mitään ideologiaa tai filosofiaa. Imaginistit kielsivät kaikki merkitykset ja valmiit konseptit, ennen kaikkea he sanoutuivat irti futuristisesta perinteestä. Huttunen lähestyykin imaginismia sen kautta, mistä imaginistit eivät puhu. Näin imaginismia parhaiten kuvaa ideologiavastaisuus. Huttusen mielestä dandyismi toimii imaginisteille erilaisuuden ja vieraantuneisuuden symbolina. Imaginistien kapinallisuus ei suhteutunut enää niinkään venäläisen kirjallisuuden kaanoniin, vaan futurismiin. Siinä missä futuristit käsittelivät yhteiskunnallisia aiheita, imaginistit julistautuivat individualisteiksi ja vastustivat ideologista kirjallisuutta. Šeršenevitšin mukaan futurismi oli valtavirtaistunut ja kollektivismin aikakautena radikaalin taiteen täytyi olla individualistista. Vastaiskuna futurismille imaginistit peräänkuuluttivat myös eri taidealojen eriytymistä (Huttunen 2007, 12-18.)
Vaikka imaginismi ei ollut yhteiskunnallinen liike, Šeršenevitš väitti liikkeen aloittaneen vallankumouksen, joka ei ollut materiaalinen, vaan henkinen. Jos futuristinen vallankumouksellisuus oli uutta luova, konstruktiivinen, niin imaginistien vallankumous ilmeni dekadenttina rappiona ja dekonstruktiona. Vallankumouksen tuhoisa kääntöpuoli peilautui imaginistien runoudessa ja etenkin Mariengofin teoksissa esille nousevat aikalaisyhteiskunnan julmuus ja väkivaltaisuus (Huttunen 2007, 35-37.) Lisäksi Mariengofin tuotannossa keskeisiksi teemoiksi nousevat rakkaus, raamatulliset aiheet ja vallankumous. Mariengofin imaginismia kuvaava piirre on metaforinen ketju, jossa eri aiheet rinnastuvat ja kommentoivat toisiaan (Huttunen 2007, 87-90.)
Montaasi oli yhteinen taiteellinen keino futurismille, imaginismille ja vallankumouksen jälkeiselle kulttuurille yleensä. Teoksen kuvien rakenne kiinnosti imaginisteja enemmän kuin sisältö, jos näin karkeaa jakoa muotoon ja sisältöön voi ylipäänsä tehdä. Montaasiin perustuva kirjallinen teksti muodostui tietyllä periaatteella järjestetyistä ainesosista. (Huttunen 2007, 65.) Imaginistinen runous ei Šeršenevitšin mukaan ole orgaanista kuten futuristinen runous vaan mekaanisesti tuotettua. Tuloksena on lähes arkkitektoninen rakennelma, jollaisena toimii esimerkiksi Šeršenevitšin Kuvakatalogi (emt, 71.) Sellaisena imaginistinen teksti on äärimmäisen tiivis. (emt, 87).
Akmeismi
Avantgardistisena suuntauksena voidaan pitää myös 1910-luvulla vaikuttanutta akmeismia (kr. akme, huippu). Samoin kuin futurismi, tämäkin liike oli vastareaktio symbolismin metafysiikalle ja raskaskielisyydelle. Akmeisimissa korostuivat näiden sijaan selkeys ja konkreettisuus. Runous oli rakennuksen lailla tarkoin konstruoitu sommitelma (Ekonen 2011, 405-406) . Kirjoittamisen vertaaminen arkkitehtuuriin saa vastakaikua imaginismista.
Suuntauksen esikuvana pidetään Innokenti Annenskia, jonka runoudessa yhdistyivät musikaalisuus ja kielen modernistisuus. Akmeistisen liikkeen johtohahmo Nikolai Gumiljovin runoissa toistuivat myyttiset ja eksoottiset aiheet (Ekonen 2011, 406-407.) Gumiljovin vaikutus näkyy tunnetun akmeistin Osip Mandelstamin runoudessa. Avantgardelle ominaiseen tapaan Mandelstam oli kiinnostunut runon sanasta, joka oli hänelle elävä organismi. Tässä akmeismi muistuttaa joitakin futuristeja, jotka tavoittelivat kielen luonnonmukaista ilmaisua. Runojen lisäksi Mandelstam kirjoitti omaelämäkerrallista proosaa ja kirjallisuusesseitä (emt, 408-409.)
Esseessään Sana ja kulttuuri Mandelstam pitää klassista runoutta vallankumouksen runoutena (Mandelstam 1989, 91). Klassinen runous ei kuitenkaan tarkoita hänelle tiettyä ajanjaksoa tai suuntausta; Mandelstam käyttää klassisen käsitettä väljässä merkityksessä. Se merkitsee hänelle historiatonta, universaalia kielellistä tyyliä, joka ei tarvitse koulukuntia ollakseen olemassa. Mandelstam ei ole tyytyväinen historiallisiin Puškiniin, Ovidiukseen ja Katullukseen: hän haluaa uudet Puškinit, Ovidiukset ja Katullukset (Mandelstam 1989, 88-89.)
Futuristien tapaan Mandelstam kritisoi klassikoita, mutta samalla tuo esille kirjallisuuden universaalin luonteen ja purkaa vastakkainasettelun ”vanhan” kirjallisuuden ja avantgarden välillä. Mandelstamin kritiikki kohdistuu myös runouden materiaalisuuteen. Sana on hänelle materian yläpuolella: ”Elävä sana ei viittaa esineisiin, vaan valitsee vapaasti, ikään kuin asuinpaikakseen, tämän tai tuon kappaleen merkityksen, materian, rakkaan kehon. Ja tämän esineen ympärillä sana vaeltaa vapaana, niin kuin sielu jätetyn, muttei unohdetun ruumiin ympärillä.” (Mandelstam 1989, 90). Tärkeintä on runon sisäinen kuva, joka ei ole palautettavissa muotoon.
Akmeismille on siis ominaista tietynlainen metafysiikka, vaikka suuntaus asettuikin symbolismin vastapuoleksi. Mandelstamille avantgarden tietoinen muodon dekonstruktio on hengen rappiota, merkityksetöntä purkamista ja rakentamista. Sen sijaan dekadenttien rappion poetiikka merkitsee hänelle viimeistä kristillistä marttyyriutta (emt, 89.)
Venäläisen kirjallisuuden avantgarden merkitys suomalaiselle nykykirjallisuudelle
Suomalaisen kokeellisen runouden antologia Vastakaanon asettuu nimensä mukaisesti vakiintuneita kirjallisuuden konventioita vastaan. Juri Joensuun ja Harry Salmenniemen mukaan 2000-luvun kokeellista runoutta kuvaa tietoisuus kielen ja kirjoituksen materiaalisuudesta ja kirjoittamisen lähtökohtien laajentaminen mm. rajoitteiden ja kollaasien avulla. Runouden aihepiiri on kirjoittajien mukaan laajentunut politiikkaan ja populaarikulttuuriin. Mediamaailma, salongit ja runoklubit ovat muuttaneet runouspiirien yhteisöllisyyttä (Joensuu & Salmenniemi 2011, 8.)
Suhteessa 1910-1920 lukujen avantgardeen suomalainen nykyrunous ei niinkään näytä mullistavan uudelta, vaan paljastaa avantgardististen suuntausten ylihistorialliset piirteet ja toistuvat aiheet. Venäläisessä futurismissa oli paljon poliittisia aiheita ja avantgardistinen montaasiperiaate ammensi samalla tavalla aikansa teknologiasta kuin nykyinen mediakulttuuriin viittaava kokeellinen kirjallisuus. Kahviloissa kokoontuivat imaginistit loivat aikaansa nähden uutta yhteisöllisyyttä, yhtä lailla kuin kokeellinen runous kerääntyy nyt blogien ja pienten kirjallisuussalonkien ympärille. Šeršenevitšin verbitön Kuvakatalogi perustuu tietoiseen kielen rajoittamiseen, joka leikittelee lauserakenteen konventioilla ja pyrkii niitä rikkomalla luomaan uusia merkityksiä. Joensuu ja Salmenniemi toteavatkin, että jokainen liikehdintä liittyy johonkin jo olevaan (Joensuu & Salmenniemi 2011, 9).
Avantgarden määrittely suhteessa ”perinteisiin” on jo lähtökohtaisesti ongelmallista, sillä kirjallisuuden konventiot elävät ja muuttuvat koko ajan. Samalla kun jokin suuntaus on jälkikäteen nimettävissä avantgardistiseksi, se on jo vanhentunut ja muuttunut perinteeksi, jota vastaan uudet liikkeet kapinoivat. Aikanaan avantgardistinen kubofuturistien muodon uudistaminen ei ole enää ajankohtaista, sillä tämän päivän kokeellinen kirjallisuus on jo rikkonut muodon ja sisällön vastakkainasettelun ja suuntaa kohti uusia aluevaltauksia.
Hlebnikovin tai Guron kielen omintakeisia piirteitä hyödyntävä runous osoittaa, että uuden ilmaisun ei aina tarvitse peilata ajankohtaisia aiheita. Alkukantaisen kielen voima voi olla tiettyinä aikoina yhtä avantgardistista kuin Internetin diskursseja imitoiva runous on tänä päivänä. Venäläisessä avantgardessa on edelleen käyttökelpoisia, universaaleja aineksia, kuten vieraannuttaminen ja sanan sinänsä tutkiminen.
Runoilija Teemu Manninen ei kuitenkaan usko kokeellisen runouden mahdollisuuksiin luoda jotakin uutta muodon ja sisällön tasolla. Markkinoiden määrittämässä yhteiskunnassa radikaali taide määrittyy suhteessa taloudellisiin tuotantosuhteisiin. Radikaali kirjallinen teko tänä päivänä olisi kirjoittaa anonyymisti, saamatta työstään palkkaa (Manninen 2011, 38-39.) Tässä mielessä taiteen ja yhteiskunnan erottamista peräänkuuluttava imaginismi asettuu lähelle Mannisen käsitystä nykyajan avantgardesta. Nykyajan kokeileva kirjallisuus etsii kuitenkin kokonaan uusia keinoja erottuakseen edeltävistä suuntauksista ja tavoitellakseen sitä, mikä on tälle ajalle tärkeää.
Kirjoittaja joka opiskelee sukupuolen tutkimusta osallistui keväällä fhkt -laitoksella Helsingin yliopistossa pidetylle Avantgarden kulttuurihistoria kurssille.
Lähteet:
Burljuk, D.; Krutšonyh, Aleksandr; Majakovski, V.; Hlebnikov, Viktor 1912/2000. Teoksessa: Oi runous: romantiikan ja modernismin runouskäsityksiä. Toim. Tuula Hökkä. Helsinki: SKS.
Ekonen, Kirsti 2011: Modernismin murros. Teoksessa Venäläisen kirjallisuuden historia. Toim. Kirsti Ekonen ja Sanna Turoma. Gaudeamus: Tallinna Raamatutrükikoda.
Hlebnikov, Velimir 1920-1921/1987: Nasha osnova. Teoksessa: Tvorenija. Toim. Poljakov M.J., Grigorjev V.P. Ja Parnis A.E.. Moskova: Sovetskij pisatel’.
Huttunen, Tomi 2007: Dendi. Montaz. Ciniki. Moskova: Kafedra Slavistiki Universiteta Helsinki.
Huttunen, Tomi 2011: Avantgarde. Teoksessa: Venäläisen kirjallisuuden historia.
Toim. Kirsti Ekonen ja Sanna Turoma. Gaudeamus: Tallinna Raamatutrükikoda.
Joensuu, Juri & Salmenniemi, Harry 2011: Kokeellisuuden kokemus: johdatus vastakaanoniin. Teoksessa: Vastakaanon: suomalainen kokeellinen runous 2000-2010. Toim. Juri Joensuu, Marko Niemi ja Harry Salmenniemi. Helsinki: Osuuskunta Poesia.
Kaitaro, Timo 2001: Runous, raivo, rakkaus: johdatus surrealismiin. Helsinki: Gaudeamus.
Mandelstam, Osip 1989: Slovo i kultura. Teoksessa: Osip Mandelstam: Izbrannoje. Toim. Nerler, Palvel. Tallinn: Eesti raamat.
Manninen, Teemu 2011: Kokeellisen kirjoittamisen historiaa. Teoksessa: Vastakaanon: suomalainen kokeellinen runous 2000-2010. Toim. Juri Joensuu, Marko Niemi ja Harry Salmenniemi. Helsinki: Osuuskunta Poesia.
Severjanin, Igor 1912/2002: Poeza istreblenija (Manifest Igorja Severjanina). Teoksessa: Poezija serebrjanogo veka: antologija. Moskova: Eksmo.