Istun alas ja odotan tilaamaani leivosta. Jokin jännityksen tapainen mato kiemurtelee kaulasuonillani aiheuttaen pienen maanjäristyksen. Järistyksen seurauksena havahdun ja pengon laukustani – jo lähes tyhjän – valkoisen sadan millilitran vetoisen pullon. Löräytän aimoannoksen Haartmanilta haisevaa geeliä käsiini ja tunnen jännityksen hiljalleen laukeavan.
Otan kirjan esiin. Se pitää minut humaanina. Tottelevaisena, ajattelevaisena lajini edustajana, joka tietää mitä tekee. Joka on tietoinen ottamastaan riskistä. Joka toivoo, että vielä joskus voisi tehdä jotain ilman pelkoa siitä, että turmelee itsekkyytensä, rivon heikkoutensa vuoksi eteensä sattuvien viattomien arjen ja suunnitelmat. Että he joutuisivat vuokseni vetämään irvokkaasta taiteilemiensa kalenterimerkintöjen päälle raksin. Että yhtä nopeasti kuin elohopea, kulovalkea, Maantiekiitäjä, luotijuna, suihkukone, viikonloppu, elämä, nousuhumala tai rapukausi saastuttaisin kokonaisen ryhmän vain, koska halusin syödä leivoksen. Ulkotiloissa, ihmisten ilmoilla, ilman varsinaista lupaa nauttia mistään, jonka ketjuun kuuluu muitakin. Idiootti.
Saan eteeni tilaamani voisarven. Sen rapea, karamellisoitunut pinta kiiltelee auringossa ja huutaa kaunista dekadenssia. Etsin aterimia. Niitä ei tuotu, eikä niitä ole. Kaulasuoni pomppii nyt kuin ralliauto metsätiellä. Jospa, ajattelen ja turautan toisen samanlaisen kliinisen geeliannoksen käsiini. Jospa se riittäisi.
Otan leivoksen käteeni. Lehtevä taikina tuntuu unelta, jonka koen joskus nähneeni. En muista, milloin olisin viimeksi syönyt käsin. Olen tyhmä, ääliö, sivistymätön supertartuttaja. Hetken edessäni odottava aamupala elokuisen auringon alla tuntuu roskiksesta avonaisesta biojätepussista noukitulta homehtuneelta leivän palalta, johon on ehtinyt virtsata niin supikoira kuin naakkakin. Se on kulkenut läpi leipomon työntekijöiden, täysin inhimillisesti, välillä vain lämpimän hanan alla hutaistujen käsien kautta.
Jos en olisi tässä, olisin kotona syömässä samaa puuroa samalla lusikalla ja samasta kulhosta, kuin tukholmasyndroomainen Kulta Kutri. Jos en olisi tässä, en olisi itsekäs ja brutaali hedonisti, joka saa fiksinsä siitä, että unohtaa hetkeksi.
Hetken se tuntuu siltä. Ja sitten, kuten aina, pystyn jotenkin unohtamaan tuon kaiken. Ahmaisen sarven koko suipon pään kokonaisena suuhuni. Ihmiset kulkevat ohitseni ja katsovat minua kuin häkin takana, valmiiksi lahdattua saalistaan tuhoavaa uhanalaista tiikeriä. Tunnen itseni eläimeksi, joka koittaa peittää eläimellisyyttään Mohsin Hamidin Exit West -teos sylissäni.
Käteni loittonevat toisistaan, kun tartun leivokseen haukku haukulta. En voi silti lopettaa. Kauan kadoksissa ollut nyt päätään nostava huumaava vapauden tunne ei lannistu, vaikka tunnen ihmisten katseet aktissani. Olen kaksijakoinen ruokailija ihmisten ilmoilla eläimen asussa kynnet lakattuina. Olen feikki.
Tekisi mieli tuhota todistuaineisto idiotismistani nopeasti. Niin että jäljellä olisi vain tyhjä lautanen. Niin että istahdin tähän pöytään vain hetkeksi lepuuttamaan jalkojani. Niin että joku toinen tuossa on toiminut kuin raakalainen tilaten ja kuluttaen asioita tässä ja nyt elävänä ja elävästi. Niin että kuka tässä nyt on uhri ja kuka saalistaja.
Tekisi mieli nauttia. Se tuntuu kuitenkin liian pitkäkestoiselta. Liian altistavalta. Liian itsekkäältä barbarismilta.
Ajatukset eivät jätä minua rauhaan. Olen nyt lukenut Mohsin Hamidin Exit West -teoksen sivun 78 lauseen “Hän halusi mieluummin pysyä menneisyydessä, jolla oli enemmän annettavaa” kahdeksan kertaa. Vasta kahdeksannella kerralla ymmärrän, että se on kaunein lause koskaan. Että se on tarkin kuvaus nostalgiasta, jonka olen ikinä lukenut.
Laitan kirjan sivuun ja nielaisen viimeisen möykyn turmelevaa leivostani. Huomaan ylivirittyneen aamupalahetkeni olevan kuin kömpelö Coelhon aforismi. Niin että jokin niin ruma ja pelottava asia voi olla väylä elämän merkityksellisempien kokemusten äärelle. Niiden kokemusten, joihin palaa, kun on tylsää, ja ajatus tanssii päässä villinä ja vapaana. Että kun istuu tarpeeksi nopean raketin alla, voi singota toiseen todellisuuteen. Voi unohtaa hetkeksi löyhkäävänsä päivystysklinikan hajuisena keskellä vilkasta katua hihoihinsa ja kainalakuoppiinsa, ujosti ja rehvakkaasti yskivien reitin varrella. Voi unohtaa sen, että kuolema voi olla yhden leivoksen päässä.