Arkkitehtuuria voi arvottaa monella tavalla. Yksi tapa ajatella on, että jokainen rakennus on arvokas esimerkkinä fyysisen muodon saaneesta oman aikakautensa hengestä, oli se miten ”vaatimaton”, ”ruma” tai ”halpa” tahansa. 2000-luvulla brutalistiset 1950–1960-lukujen rakennukset ovat ympäri maailmaa olleet purkamistarpeen maalitauluina. Samaan aikaan niitä on ryhtynyt puolustamaan ja arvostamaan suuri joukko ihmisiä. Osalla taustalla ovat varmasti ammatilliset arkkitehtuuri- tai taidehistorialliset syyt, mutta ”suuren yleisön” rakkaus brutalismiin tuntuu kiinnostavalta – mikä siinä nyt vihdoin viehättää?
Varsinkin Iso-Britanniassa tuntuu lähes kuukausittain olevan käynnissä erilaisia kansanliikkeitä milloin minkäkin asuinalueen tai yksittäisen rakennuksen säästämiseksi. Kaiken arvon ja arvostuksen nousun keskellä loistaa tietysti Barbican, jonka ”leijuvilla jalkakäytävillä” arkkitehtuurifanit vaeltavat ja raapivat sormenpäillään raakaa betonipintaa.
Foneettisesti viihtyisää
Perinteisellä kaunis–ruma-akselilla tarkasteltuna brutalistisiksi mielletyt rakennukset eivät useinkaan ole ”kauniita” vaan “komeita”. Tässä voisi lähteä kirjoittamaan feminiinisestä ja maskuliinisesta ja siitä, että yksi kantabrutalisteista on brasilialainen rouva Lina Bo Bardi. Kauneus ja komeus kuitenkin tunnetusti ovat katsojan silmässä, ja katsoja aina tiirailee hänelle syntyneestä positiosta käsin. Haluaisin ajatella, että ehkä brutalististen rakennusten viehätys kuitenkin perustuu johonkin muuhun kuin esteettisiin seikkoihin. Brutalistiset rakennukset ovat kuin vanhat elefantit, niitä eivät pikku kolhut haittaa. Päinvastoin, ”grit” tekee ”brutista” ehkä vielä kiehtovampaa. Mikä sai aikanaan lempi- tai haukkumanimensä ranskan sanasta beton brut, raaka betoni, taipuu kielessämme suussa hauskasti murenevaksi rouhean brutaaliksi. Näköaistimme kertoo, miltä betonin tekstuurin raapiminen tuntuu. Ehkä kauneus onkin katsojan korvassa.
Anti-läpinäkyvää ja ei-ohutta
Koen myös, että innostus brutalismin raskauteen on jonkinlainen vastaliike vuosituhannen vaihteen ja alkupuolen arkkitehtuurille, joka tavoitteli keveyttä, aineettomuutta ja läpinäkyvyyttä. Seurauksena syntyi varsinkin tietotyön ympäristöiksi teräs–lasi-rakennuksia, jotka useinkin – ironista kyllä – ovat periaatteessa läpinäkyviä ja avoimia, mutta käytännössä hyvinkin suljettuja ja ei-avoimia erilaisten kulunvalvonta- ja liiketoimintavaatimusten johdosta. Monissa kaupungeissa tämä arkkitehtuuritrendi osui yhteen teollisuuden ja logistiikan muutoksen vapauttamien kaupunkialueiden kehittämistarpeen kanssa. Konseptin tasolla kirkas ja läpinäkyvä datatyön kaupunki onkin todellisuudessa terävien kulmien, kylmien lasipintojen ja teräksen hallitsema, kosketus- tai kuuloaistillekin epämieluisa ympäristö.
Rakentamisen teknologia tekee rakennuksista ohuita – kurkistakaa vaikka Oodin kulmiin, jossa puuverhoilun ohuus paljastuu ja verhoilun takana, tuuletusvälin pimeydessä tuuli ujeltaa. Brutalistiset rakennukset ovat usein tämän antiteesi – raudoitetusta betonista ei synny muutaman sentin paksuisia levyjä. Tietoisuus siitä, että seinä on paksu ja painava, massiivinen, tuottaa tyydytystä ja turvallisuuden tunnetta. Jos tuohon iskisi lekalla, se ei särkyisi pirstaleiksi vaan korkeintaan murenisi ja sieltä paljastuisi lisää betonia.
Parhaimmillaan betonibrutalismi on sakraalirakennuksissa. Käynti opiskelijoideni kanssa Walter Fördererin betonikirkossa Sveitsin Churissa toi kyynelet silmiini. Paksut muodot, karheat pinnat, hiljaisuus, hitaasti liikkuva valo ja äänimaailma toivat jonkun arkaaisen äärelle. Saman tunnelman äärelle voi hakeutua Vaasassa Aarno Ruusuvuoren Huutoniemen kirkossa.
Parempi eilinen
Kun katson valokuvia brutalistisista rakennuksista tai koen niitä paikalla, ajattelen usein: tämä aika ei synnytä tuollaista arkkitehtuuria. Ne ovat viestejä jostain kaukaa, toisesta ajasta ja yhteiskunnasta. Ehkä ajasta, jonka miellän jotenkin yksinkertaisemmaksi ja aidommaksi, kirjaimellisesti konkreettisemmaksi, karummaksi ja rehellisemmäksi kuin tämän puolidigitaalisen nykytodellisuuden. Toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennuksen betonimyllyissä syntynyt brutalismi manifestoitui ensin sellaisissa sosiaalisissa projekteissa kuin vaikkapa Le Corbusierin Unité d´Habitation tai Alison ja Peter Smithsonin kirjoituksissa ja projekteissa. Itäblokin maissa kommunismi ja betonirakentaminen synnyttivät kimpassa näkyjä, joita ei voi kutsua sievisteleviksi, kuten suurta osaa nykyarkkitehtuurista. Voisi ajatella, että brutalismissa materialisoitui usein rohkea kokonaisnäkemys tulevaisuuden yhteiskunnasta – visiot, joita nykyisessä nettidemokratiassa ei voi saada toteutettua. Itä-Pasila tai Merihaka eivät kulkisi kirkkaina läpi nykyajan päätöksenteosta vaan vesittyisivät matkalla torsoiksi, hurjuudestaan riisutuiksi puolivisioiksi. Ideoiden on annettava toteutua, jotta ne voidaan todeta käytännössä, arvioida ja kehittää eteenpäin. Brutalismiin yhdistyi usein liikenneunelmia autojen ja jalankulun erottamisesta. Näiden liikennevisoiden ompeleminen kiinni aikaisempaan kaupunkirakenteeseen ei useinkaan onnistunut. Nyt asutamme näitä visioita pyöräillen ja autoista luopuen, apeilla droneja ohjaillen. Elämän realismi saavutti rakenteen vision kuudessakymmenessä vuodessa.
Monet hurskaat, kuten nettimeemikko Dank Lloyd Wright, irvailevat sosiaalisen lähtökohdan unohtaville, brutalismista pinnallisesti iloitseville – “omg – did you know brutalism goes superwell with plants????” Minusta siinä on kuitenkin tulevaisuuden siemen: kun ryhtyy rakastamaan brutalismia, on ehkä myös valmiimpi hyväksymään tässä ajassa syntyviä kokonaisvaltaisen mullistavia ajatuksia paremmasta tulevaisuudesta ja antamaan niille mahdollisuuden muuttua todellisuudeksi. Kauneus – se on todellakin pintaa syvemmällä, idean kirkkaudessa.
