On kanojen vuosi suomalaisessa kirjallisuudessa, mietin, kun katson pöydälläni olevia, tänä vuonna ilmestyneitä kirjoja: Tiina Poutasen runokokoelma Kanakuoro, Päivi Liskin novellikokoelma Erään kanan tarina ja Heikki Ojasen aforistinen runoteos Sirpaleita kananmunan tarkoituksesta.
Reilun seitsemän vuoden ajan tutkin broilereita suomalaisessa kirjallisuudessa. Löysin paljon broilerikuvauksia, mutta useimmissa broilereita kuvataan vain ohimennen ruokana. Vaikka elävien broilerien kuvaus on 2000-luvun aikana hiljalleen yleistynyt, broileri ei silti liki koskaan ole kirjallisuudessa yksilö, joka jotenkin eroaisi muista broilereista.
Muissa kanakuvauksissa yksilöllisiä kanahahmoja on enemmän, mutta ne ovat silti harvinaisia aikuisille suunnatuissa kirjoissa. Harvinaista on sekin, että kanoilla on kirjassa keskeinen osa. Siksi Kanakuoro, Erään kanan tarina ja Sirpaleita kananmunan tarkoituksesta ovat innostaneet minua: niissä esiintyy monenluonteisia, monennäköisiä, monenlaisia asioita tekeviä kanoja, ja ne pohtivat kanojen asemaa yhteiskunnassa.
Lastenkirjallisuudessa kanoja on viime vuosina esiintynyt paljon. Uusia suomalaisia lastenkirjoja, joissa kanoilla on tärkeä osa, ovat muun muassa Niina Hakalahden Tuukka-Omarille alkaa riittää (2022) ja Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu, Vilttitossu ja kana (2019). Heikki Niskan Hössöttävät hörvelöt -kirjassa (2021) lapset hypnotisoivat äidin käyttäytymään kanamaisesti ja Maikki Harjanteen Minttu ja kananvaljaat -kirjassa (2018) Minttu auttaa mummoaan kanojen hoitamisessa. (Lisää kanoista lastenkirjoissa ks. Heikkilä-Halttunen 2022.)
Muunlajisia eläimiä ja heitä koskevia eettisiä kysymyksiä on muutenkin viime aikoina usein käsitelty lastenkirjallisuudessa – kirjallisuudentutkija Marianna Lammi (2021) on puhunut jopa lastenkirjallisuuden eläinoikeuskäänteestä. Ehkä jotain sellaista on tapahtumassa myös aikuisten kirjallisuudessa.
Kanakuoro, Erään kanan tarina ja Sirpaleita kananmunan tarkoituksesta ovat keskenään hyvin erilaisia teoksia. Niitä kuitenkin yhdistää kanakuvauksen runsaus, johon jo kannet viittaavat.
Päivi Liskin esikoisteoksen Erään kanan tarina haaleanbeigen kannen alareunaan on painettu kanan jalat ylösalaisin. Ne on piirretty yksityiskohtaisesti, suomu kerrallaan. Varpaat harottavat avoimina kuin ne olisivat juuri irrottaneet otteensa jostakin.
Heikki Ojasen Sirpaleita kananmunan tarkoituksesta (ja hieman myös kananlihaa ja kanankakkaa) -kirjan kannessa on valokuva valkoiselle lautaselle rikotusta kananmunasta. Lautasen alta pilkottaa kympin seteli ja lautasen vasemmalle puolelle on asetettu kärkipihdit ja oikealle ruuvimeisseli.
Tiina Poutasen Kanakuorossa on vaalea kansi, jonka kansiväriksi on kerrottu ”Leghorn, Livorno, Italia”. Italiasta kotoisin oleva, Livornon kaupungin mukaan nimetty leghorn oli aikanaan monin paikoin, myös Suomessa, tunnetuin ja suosituin kanarotu, koska leghornit tyypillisesti munivat paljon. Sittemmin munantuotannossa kuten monella muullakin maatalouden alalla nousi vallalle hybridijalostus, jossa risteyttämällä tuotetaan aiempaa tehokkaampia munijoita. Munituskanalat siirtyivät leghorneista suuryritysten patentoituihin kanalinjoihin kuten ISA Brown, Hy-Line W-36 ja Nick Brown. Leghorn-perimää on silti mukana nykyisissäkin munijahybrideissä.
Kanakuoron runot puhuvat kanoista vähemmän kuin nimen perusteella odotin. Kirjan nimi, kannet ja kanamaininnat ohjaavat kuitenkin lukemistani niin, että tulen lukeneeksi jokaisen runon kanoja ajatellen, kanamaisessa kehyksessä. On virkistävää lukea siten myös runoja, joissa ei suoraan puhuta kanoista. Kokemus on toisaalta erikoinen ja toisaalta sikäli tuttu, että juuri tällä tavoin olen usein lukenut ihmisiä ajatellen runoja, joissa ei suoraan puhuta ihmisistä. Kanakuoro sen sijaan kutsuu lukemaan itseään kanoihin keskittyen. Tämä on riemukasta, sillä useimpien teosten kohdalla olen tottunut ajattelemaan kanoihin keskittyvää lukemista. Nyt käsissäni kuitenkin on kirja, joka julistaa suurin kirjaimin:
Kana ei pelkää
se muuttaa
mielipidettään, hylkää
huonon idean heti.
(Poutanen 2022, 45.)
Kanakuoron alaotsikko on ”Tragedia kahdessa näytöksessä”. Siksi varauduin siihen, että runot käsittelisivät kanoihin kohdistettua väkivaltaa. Väkivaltakuvaustakin Kanakuorossa on, kuten runo, jossa veri juoksee kanan katkaistusta kaulasta ”kuin hanasta siniseen emalivatiin”, mutta vähemmän kuin pidin mahdollisena. Kanakuoro-yläotsikon taas annoin valmistaa minua lukemaan runoja, joissa olisi puhujina kanoja. Monista teoksen runoista ei kuitenkaan hahmotu ylipäänsä sellaista puhujaa, jota voisi luonnehtia yksilösubjektiksi, saati puhujaa, jonka lajin voisi määrittää kanaksi, ihmiseksi tai joksikin muuksi (subjektiviteetin hajautumisesta nykyrunoudessa ks. Laihinen 2021). Yllätyksillään Kanakuoro rohkaisee ajattelemaan kanoja uusin tavoin.
Paitsi suomalaisessa kirjallisuudessa, myös omassa elämässäni on tänä vuonna ollut kanojen vuosi: pitkän tauon jälkeen jaan taas kotini kanojen kanssa. Heitä on neljä, he ovat nuoria kukkoja, ja heidän nimensä ovat Pulu, Hipsu, Aamu ja Kapteeni. He ovat tuoneet monenlaisia muutoksia arkeeni, perheeseeni, ajatuksiini ja tunteisiini.
He ovat muuttaneet myös tapaani lukea, etenkin sitä, miten luen kanakuvauksia. Liskin, Ojasen ja Poutasen kirjoja lukiessani osaksi lukukokemusta punoutuvat lukemisen herättämät ajatukset juuri näistä neljästä linnusta. Harhailen toisin kuin ennen: esimerkiksi Poutasen Kanakuoron kannen värin nimi vei ajatukseni Pulun, Hipsun ja Aamun perimään. He ovat tiettävästi ”teharin” eli jonkin munijahybridin ja sussexin risteytyksiä. Tehariperimä aiheuttaa naarailla runsasta munimista ja nostaa siksi heidän riskiään luunmurtumiin ja lisääntymiselimistön sairauksiin. Sukupuolesta riippumatta se vaikuttaa luonteeseen ja voi esimerkiksi lisätä aggressiivisuutta. Ja silti, nekin linnut, jotka on jalostettu äärimmäisen tehokasta munantuotantoa ajatellen, toimivat tilaisuuden saadessaan näin: ”Mäentömpäreen kuninkaana / se kuopsuttaa maata, sammal pöllyää ja itiöt leviävät.” (Poutanen 2022, 77.)
* * *
Kirjallisuuden kanakuvauksia tutkiessani olen jatkuvasti pyrkinyt suhteuttamaan niitä tietoon ja kokemuksiini todellisista kanoista. Olen lukenut kanoja koskevaa luonnontieteellistä tutkimusta, hakeutunut kanojen seuraan ja muistellut, millaista oli kasvaa kanojen kanssa. Olen koko ajan lukenut ja myös aktiivisesti pyrkinyt lukemaan kanakuvauksia osittain kanojen kanssa olemisen läpi.
Pulun, Hipsun, Aamun ja Kapteenin myötä siitä on tullut hiukan toisenlaista: nyt luen paljolti juuri näiden tiettyjen yksilöiden kanssa olemisen läpi. Minulle on aiempaa epäselvempää, missä määrin voin sanoa tätä valituksi tutkimuksen metodiksi. Kanojen kanssa ajattelemisessa ja lukemisessa on ero siinä, luenko juuri tiettyjen kanojen kanssa, jopa konkreettisesti kanssa, joskus kananvarpaiden jälkiä kirjan kannelta pyyhkien, vai vähän abstraktimmin kanojen kanssa, kanoja ajatellen. Ero ei kuitenkaan ole jyrkkä, vaan hiukan erilaisten kanssalukemisten jatkumo.
Muunlajisten kanssa ajatteleminen ja lukeminen on eläintutkimuksessa melko yleistä. Moni tietää Jacques Derridan kissan, jonka katseen kohteena oleminen oli filosofille ajattelun lähtökohta Eläin joka siis olen -kirjassa (2019), ja Donna Harawayn Cayenne Pepper -koiran, jonka kanssa Haraway on ajatellut muun muassa teostaan Companion Species Manifesto (2003). Kirjallisuudentutkimuksessa eläinten kanssa-ajattelua edustaa muun muassa Karoliina Lummaa (esim. 2015, 133), joka on lukenut linturunoutta paitsi suhteessa tieteellisiin kuvauksiin linnuista, myös omien lintuhavaintojensa läpi.
Kanssa-ajattelusta puhuminen on sen tunnustamista, että tietäminen syntyy suhteessa toisiin (Rojola 2020, 136–137). Ei-inhimillisten olentojen kanssa ajattelemisen ja puolesta puhumisen suhteita pohtinut kirjallisuudentutkija Henna-Riikka Rumbin (2020, 320–322) on todennut, että kanssa-ajattelussa korostetaan ei-inhimillisten omaa toimijuutta eikä heitä pidetä hiljaisina tai äänettöminä ja siten pelkkää puolesta puhumista tarvitsevina. Konkreettisesti Aamun, Kapteenin, Pulun ja Hipsun kanssa-ajattelu, tai oikeastaan kanssa-lukeminen, on tarkoittanut minulle etenkin sitä, että he ohjaavat minua jatkuvasti kysymään lukemiltani kanakuvauksilta hiukan erilaisia kysymyksiä kuin muuten kysyisin.
* * *
Päivi Liskin Erään kanan tarina on novellikokoelma, jonka kertomukset näyttävät, miten niin sanottuihin ihmisyhteisöihin kuuluu aina monenlajisia eläimiä. Teoksessa ihmisten ja muunlajisten eläinten kokema kärsimys ja väkivalta limittyvät usein keskenään, mutta myös ilo, hoiva ja rakkaus ovat monilajisia. Lapsi kaivertaa kuusen runkoon kaikkien tapettujen eläinten nimet ja pelkää, että metsästäjäisä ampuu hänetkin. Siljan perhe puolestaan pilkkaa häntä siitä, että hänen elämänkumppaninsa on eri lajia, ja Silja toteaa: ”Nuo ei tajua kuinka antoisaa on jakaa elämä sen oikean kanssa kun ne ei ole sitä koskaan kokeneet.” (Liski 2022, 94.)
Kuten monet ihmisten ja muiden eläinten välisiä suhteita kuvaavat kertomukset, kokoelman niminovelli on kertomus rakkaudesta, jolle aika ja paikka ovat vääriä. Novelli seuraa päähenkilöään, koululaisesta aikuiseksi kasvavaa Susanaa, joka rakastaa kanojaan. Heistä hän kirjoittaa kotieläinaiheisen kouluesitelmänsä, heistä hän juttelee ensimmäisillä treffeillään ja heidän luokseen hän menee aina koulusta päästyään ja viipyy iltaan asti. Hän seuraa untuvikkojen kasvua ja suree, koska ei saa pitää kukkopoikasia: ”Pian ensimmäiset kovat sulat ilmestyivät kukonpoikien siipiin ja suru muutti minuun asumaan.” (Liski 2022, 13.)
Eniten Susana hoivaa Leenaksi nimeämäänsä heiveröistä poikasta. Sitten hänelle käy vahinko, joka vammauttaa Leenan vakavasti ja pysyvästi. Susana vaatii Leenalle kunnon hoitoa ja lääkettä, mutta saa vastaukseksi: ”Leena pärjää kyllä, eläimet pärjää. Toisin kuin ihmiset. Tai jos ne ei pärjää, ne syödään. Ei siinä ole sen kummempaa. Tule niin juodaan kakaota. Eikös juu?” (Liski 2022, 15).
Onnettomuuden jälkeen Susana jatkaa Leenan hoivaamista niillä keinoin, joilla lapsi voi maailmassa, jossa kanaa ei pidetä eläinlääkärin ja lääkkeiden arvoisena. Muut parven kanat nokkivat Leenaa, joka seisoo usein nurkassa ja riiputtaa siipiään. Leenasta on tullut pelokas, eikä hän enää luota Susanaan, vaan käy päälle ja nokkii.
Mullistavaa on se, mitä kertomuksessa nyt tapahtuu: mikään ei muutu. Susana jatkaa Leenan hoivaamista ja Leenan seurassa oleskelua, vaikka Leenan koko olemus muistuttaa häntä hänen virheestään, siitä, että juuri hän aiheutti Leenan kivun, surun ja yksinäisyyden. En tiedä, olisinko kiinnittänyt tähän huomiota ilman Kapteenia, Aamua, Pulua ja Hipsua. Heidän kanssaan olemisen läpi luettuna se oli novellin tärkeimpiä kohtia.
Jälkisanoissaan kanojen oikeuksien puolustamiselle omistautuneen Karen Davisin For the Birds -kirjaan eläinoikeusaktivisti pattrice jones (2019, 181) kuvaa ihmisiä, jotka ovat pitkään pitäneet eläinten turvakoteja, muun muassa näin: ”Tiedämme, että olemme itse tehneet kirjaimellisesti tappavia virheitä, joten emme odota keneltäkään täydellisyyttä.” Virke on minulle rakas ja ajattelen sitä usein. Se lohduttaa minua, kun ajattelen virheitä, joilla olen elämäni aikana satuttanut, vammauttanut ja tappanut kanoja ympärilläni. ”Erään kanan tarinan” kuvaus Susanan ja Leenan suhteesta sai sen jälleen soimaan mielessäni. Sekä novelli että jonesin sanat muistuttavat minua siitä, että toiseen sitoutuminen on usein myös valmiutta nähdä yhä uudestaan, mitä on toisessa rikkonut.
* * *
”Erään kanan tarina” on tunnistettava kuvaus siitä, miten ihmisten lämpimät tunteet kanoja kohtaan rikkovat normeja. Silkka kanojen rakastaminen on radikaalia, ajattelen, kun luen, miten Susanaa kiusataan koulussa hänen kanoistaan ja miten Susana kieltäytyy kahdestakymmenestä markasta, joita naapuri tarjoaa korvaukseksi koiran tappamasta Leenasta. Maailmassa, jossa kanoja pidetään muna- ja lihakoneina, kanojen kauneudesta puhuminen on kumouksellista, ajattelen, kun novellin viimeiset sanat palaavat mieleeni päivästä toiseen. Aikuinen Susana on löytänyt kolmasluokkalaisena kirjoittamansa kanaesitelmän ja lukee sen vihdoin loppuun. Esitelmä seuraa yhden kanan kasvua aikuiseksi ja päättyy näin: ”Vaikka se nyt löysikin oman paikkansa parvessa, käänsi se aina välillä päätään ja katsoi taakse jäänyttä tipu aikaa loppu kesän kultaisessa valossa.” (Liski 2022, 28.)
Myös Heikki Ojasen Sirpaleita kananmunan tarkoituksesta kertoo kanoista nimenomaan suhteessa ihmisiin. Toistoa ja epäsovinnaisia rinnastuksia hyödyntävä kirja kiinnittää huomiota lajismiin eli lajisortoon: tuotantoeläimiksi määriteltyihin suhtaudutaan toisin kuin lemmikkieläimiin ja ihmisiin toisin kuin kanoihin. Munantuotannossa elävien kanojen asumisen ahtautta teoksessa kuvataan näin:
Munatehtaassa asuu kymmenen kanaa
yhdellä neliömetrillä.
Laitilassa asuu kahdeksantuhattaviisisataa
ihmistä.
Kaikki Suomen munivat kanat mahtuvat
asumaan laitilalaisten asunnoissa.
(Ojanen 2022, 33.)
Toisin kuin Kanakuoron ja Erään kanan tarinan kohdalla, tätä teosta lukiessani tuntuu siltä, ettei tätä ole kirjoitettu minulle. Teos on lajihybridi, joka ruokaohjeillaan kutsuu heitä, jotka syövät kanojen munia ja lihaa. Kirjassa on kiusallinen eroottinen vire, joka toistaa tuttuja kuvia naisten ja kanojen sekä miesten ja kukkojen yhteisistä piirteistä ja kanan lihaksista seksuaalisesti kiihottavana ruokana. Vaikka Sirpaleita tuo esiin kanoihin kohdistettua väkivaltaa, se ei sano mitään vakavasti, vaan kaikessa on ironinen sävy. En ole varma, mikä muu kuin muoto erottaa Ojasen teoksen niistä sekasyöjien vitseistä, joissa nauretaan tuotantoeläinten pelolle ja kärsimykselle, vitseistä, joissa sika kehottaa syömään kanaa.
* * *
Sirpaleita kananmunan tarkoituksesta luonnehtii itseään jo takakannessa ja toistuvasti sisäsivuillaan osittain tietokirjaksi. Tässä valossa on kummallista, miten kepeästi teoksessa suhtaudutaan kanoja koskeviin faktoihin. Kun runo (Ojanen 2022, 74) väittää, että ”Naaraskanan sanavarastossa on kaksi sanaa: / kot ja koot” ja ”Uroskanan sanavarastossa on kaksi sanaa: / kukko ja kiekuu”, mietin, miksi valita tällainen kanakuvauksen tapa, kun kanojen erimerkityksisiä ”sanoja” on tunnistettu tähän mennessä kolmisenkymmentä.
Teoksen mukaan ”Suomessa asuu viisikymmentä miljoonaa / broileria vuodessa.” (Ojanen 2022, 35.) Julkaisuajankohtana ajantasainen luku olisi yli 80 miljoonaa. Kumpikin luku on toki liian suuri, jotta käsittäisin niitä kanayksilöiden joukkoina. Ajattelen Pulu-kukkoani ja yritän kuvitella viittäkymmentä miljoonaa hänen kaltaistaan lintua broilerintuotannossa. Sitten kahdeksaakymmentä miljoonaa. En tunne eroa, vaikka tiedän sen, enkä pääse kovin pitkälle, kun ajatus muuttuu sietämättömäksi.
Silti väite viidestäkymmenestä miljoonasta broilerista tuntuu ylimieliseltä: kolmekymmentä miljoonaa sinne tänne. He kuitenkin ovat täällä, elävät ja kuolevat, riippumatta siitä, kykeneekö kukaan hahmottamaan heidän täälläoloaan. Siksi mietin, miksei kana-aiheinen teos, joka takakannessaan lupaa rikkoa ”runon, proosan, tietokirjan ja ruokakirjan rajoja”, vaikuta olevan heistä kiinnostunut.
* * *
Kun olen paljon kanojen seurassa, kana-aiheisen kirjallisuuden lukemisesta tulee henkilökohtaisempaa kuin muulloin. Kun luen kanakuvauksia suhteessa siihen, miten koen Hipsun, Aamun, Kapteenin ja Pulun läsnäolon elämässäni, herkistyn kysymään, tuntuvatko kuvaukset tekevän oikeutta heille ja heidän kaltaisilleen. Tuntuvatko ne tavoittavan jotain heidän ja heidän kaltaistensa monipuolisuudesta ja ainutkertaisuudesta? Kukkonelikon kanssa oleminen myös muistuttaa minulle jatkuvasti, miten antoisia suhteet kanojen kanssa voivat olla. Siksi kanakuvausten lukeminen heidän kanssaan herättää uudenlaista iloa ihan vain siitä, että kuvauksia kanojen ja ihmisten välisistä suhteista on ja niitä kirjoitetaan.
Teksti ja VALOkuvat: Helinä Ääri
Lähteet
Liski, Päivi 2022: Erään kanan tarina. Helsinki: S&S.
Ojanen, Heikki 2022: Sirpaleita kananmunan tarkoituksesta (ja hieman myös kananlihaa ja kanankakkaa). Helsinki: Kulttuurivihkot.
Poutanen, Tiina 2022: Kanakuoro. Helsinki: Ntamo.
Heikkilä-Halttunen, Päivi 2022: Ihan oikeita kanoja! Kirjoitus Lastenkirjahylly-blogissa 30.7.2022. https://lastenkirjahylly.blogspot.com/2022/07/
jones, pattrice 2019: Afterword. Teoksessa Karen Davis: For the Birds. From Exploitation to Liberation. New York: Lantern Books. (179–182)
Laihinen, Miikka 2021: Tapahtuvia runoja. Kielen materiaalisuus ja lukutapahtuman subjektiviteetti 2000-luvun kirjamuodossa julkaistussa kokeellisessa suomalaisessa runoudessa. Turku: Turun yliopisto.
Lammi, Marianna 2021: Eläinoikeuskeskustelu hivuttautuu lastenkirjallisuuteen. Kirjoitus Eläimiksi-blogissa 1.6.2021. http://www.elaimiksi.fi/2021/06/01/elainoikeuskeskustelu-hivuttautuu-lastenkirjallisuuteen/
Lummaa, Karoliina 2015: Picoides tridactylus – lajin poeettinen kuvaus. Teoksessa Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.): Eläimet yhteiskunnassa. Helsinki, Into. (133–150)
Rojola, Lea 2004: Sukupuolieron lukeminen. Feministinen kirjallisuudentutkimus. Teoksessa Marianne Liljeström (toim.): Feministinen tietäminen. Keskustelua metodologiasta. Tampere: Vastapaino. (25–43)
Rojola, Lea 2020: Maan lahjat Nils-Aslak Valkeapään teoksessa Beaivi, Áhčážan. Teoksessa Elsi Hyttinen & Karoliina Lummaa (toim.): Sotkuiset maailmat. Posthumanistinen kirjallisuudentutkimus. Jyväskylä: Nykykulttuuri. (115–144)
Rumbin, Henna-Riikka 2020: Jonkin puolesta olemisesta kanssa-ajatteluun – ei-inhimillisyydet taiteentutkimuksessa. Teoksessa Elsi Hyttinen & Karoliina Lummaa (toim.): Sotkuiset maailmat. Posthumanistinen kirjallisuudentutkimus. Jyväskylä: Nykykulttuuri. (301–333)