”I have no idea what winds are driving me, and where. But I chose
this way, this
way without directions. I chose it myself and here I am.”
Jonas Mekas elokuvansa Lost, lost, lost (1976) ääninauhalla
Tampereen elokuvajuhlien päävieraaksi vuonna 2007 kutsuttu
avantgarde-elokuvan aktivisti, 84-vuotias Jonas Mekas elää tätä päivää kuten hän on aina tehnyt. Mekas liikkuu iPodien ja liikkuvan kuvan teosten verkkolevityksen maailmassa kuin kotonaan, kuvaten jatkuvasti videokameralla ympärillä olevaa maailmaa. Videokuvat saattavat päätyä osaksi projektia, jonka tuloksena syntyy vuodessa 365 elokuvaa, yksi vuoden jokaisena päivänä.
Uusimmassa projektissaan Mekas yhdistää filmi- ja videomateriaalia pitkän
elämänsä varrelta. Vaikka Tampereella olevia asiaanvihkiytyneitä ja uteliaita
kiinnostaisi kuulla yhä enemmän ja enemmän Mekasin aikaisemmin
tekemistä elokuvateoksista, Mekas itse tuntuu kiinnostuneemmalta vain
nykyhetkestä.
Natsien pakolaisleiristä New Yorkin elokuvapiireihin
Kuka on Jonas Mekas ja miten hänen legendaarinen maineensa on syntynyt?
Lapsuutensa Mekas eli pienessä Semeniskeain maalaiskylässä Liettuassa ja
Saavutti mainetta jo 14-vuotiaana julkaistuaan ensimmäisen runokokoelmansa.
II maailmansodan aikana Mekas teki maanalaisia julkaisuja, joihin hän
kirjoitti niin natseja kuin Staliniakin vastustavia kirjoituksia. Huomattuaan kirjoituskoneensa kadonneen salaisesta piilopaikasta hän päätti
yhdessä veljensä Adolfasin kanssa lähteä Liettuasta Itävaltaan. Sotapoliisi
pysäytti kuitenkin junan Saksassa, ja veljekset joutuivat viettämään sodan
loppuajan työleirissä ja sen jälkeen useita vuosia pakolaisleirissä.
Pakolaisleirissä Mekas kertoo veljesten nähneen sittemmin
merkittävän Hollywood -uran luoneen (mm. Täältä ikuisuuteen, 1953)
Itävaltalaissyntyisen ohjaajan Fred Zinnemannin pakolaisuutta käsitelleen elokuvan The Search (1948). Mekasit suuttuivat, koska mikään elokuvassa ei vastannut heidän kokemuksiaan. Elokuvan näkeminen toimi kuitenkin impulssina sille, että he alkoivat tehdä omia käsikirjoituksiaan voidakseen toteuttaa elokuvassa piileviä mahdollisuuksia.
Mekasin Stalin-vastaisten kirjoitusten takia hänen ei ollut
enää turvallista palata Liettuaan Neuvostovallan varmistumisen jälkeen. YK:n
pakolaisten asioita hoitavan järjestön (United Nations Refugee Organisation)
päätöksellä veljekset lähetettiin Yhdysvaltoihin. Saavuttuaan New Yorkiin vuonna
1948 he alkoivat ahmia elokuvia filmihullun kyltymättömyydellä.
He liittyivät myös newyorkilaiseen elokuvantekijöiden ja elokuvantuntijoiden yhteisöön. Heidän ensimmäisiä hankintojaan uudella mantereella oli 16mm
Bolex-kamera. Mekas kertoo heidän päässeen nopeasti sisään filmihullujen ja
filmintekijöiden maailmaan mukaan heittäytymällä. Pakolaiskokemukseen liittyvä
irrallisuus toimi myös positiivisena käyttövoimana. ”Ihminen ei ole kala,
vaan elää virrassa tehden kaiken aikaa valintoja”, hän kiteyttää
haastattelussa elämänfilosofiansa.
Avant-garde elokuvan piiri ja Film Culture -lehti
New Yorkissa Mekas tutustui kokeellisen elokuvan esityksiä Cinema 16
pyörittäneeseen Amos Vogeliin sekä elokuvantekijöistä muun muassa
Maya Dereniin, Stan Brakhageen, Shirley Clarkeen ja Gregory Markopopoulosiin.
1950-luvulla Mekas kutsuttiin jo kuratoimaan omia elokuvaohjelmiaan
gallerioihin ja vuosikymmenen puolivälissä hän perusti Film Culture -lehden. Se
käsitteli aluksi eurooppalaista taide-elokuvaa kirjoittajinaan mm.
auteur -teorian keskeinen amerikkalaisnimi Andrew Sarris. Muiden elokuvalehtien
alkaessa kirjoittaa yhä enemmän taide-elokuvasta, Mekasin johtama Film Culture
suuntautui yhä enemmän avantgarde-elokuvan suuntaan. Keskusteluille, analyyseille ja poeettisille taiteilijapuheenvuoroille avoimen areenan tarjonnut
lehti ei ilmesty enää, mutta sen piirissä kirjoitettuja artikkeleita on julkaistu
vuonna Film Culture Reader (2000) kokoelmassa.
Mekas oli keskeinen hahmo siinä riippumattomien elokuvantekijöiden joukossa,
joka ryhmittyi 1960-luvun New Yorkissa Film-makers´ Cooperativeksi. 1970-luvun alusta lähtien ryhmän toiminta laajeni, kun avantgarde taiteilija Jerome Hillin lahjoittaman maapalan myynti mahdollisti avantgarde-elokuvien säilytys-,
levitys- , konversointi- ja esitystoiminnasta vastaavan Anthology Film Archivesin perustamisen. Taiteilijoiden oma levitystoiminta merkitsi vallankumouksellista uutta strategiaa.
Elokuvamuistiinpanojen synty
1960-luvun alussa Mekas teki beat-henkisen kokeellisen tarinallisen elokuvan
Guns of the Trees (1962) John Cassavetesin (The Shadows, 1. versio1957,
linkki http://people.bu.edu/rcarney/shadows/news.shtml) sekä Robert Frankin ja
Alfred Leslien Pull my Daisyn (1959) innoittamana The Brigin (1963),
laivastovankilan brutaaliudesta kertovan ”väärennetyn” dokumenttielokuvan. 1960-luvun puolivälissä Mekas löysi henkilökohtaisen
ilmaisukielensä, josta tuli sittemmin tunnetuksi. Tallennettuaan New Yorkin
ilmiöitä, vuodenaikoja, matkojaan, poliittisia tapahtumia, lähipiiriään sekä
elokuvan ja avantgarde -skenen hahmoja ja tapahtumia ympärillään,
hän alkoi järjestää kuvaamaansa materiaalia päiväkirjamaiseen muotoon.
Tämän jälkeen mediataiteen historiassa tärkeän ”Buffalon koulun” keskeinen hahmo Gerald O´Grady pyysi Mekasia tekemään elokuvan festivaalille. Näin sai alkunsa elokuva Walden, jonka sisään Mekas liitti useita ajalla 1964-1969 tekemiään elokuvia (mm. Report from Millbrook (1965/1966) ja Circus (1966)).
Vuonna 1958 pieni elokuvantekijöiden joukko oli muotoutunut New American Film Groupiksi, jonka piirissä kehitettiin ne riippumattoman elokuvan ja
avantgarde -elokuvan tekemis-, levitys- ja esitysstrategiat, joita v. 1962
perustettu New York Film-makers´ Cooperative jatkoi. New Yorkin skene
murtautui esiin, antaen mallin niin San Fransiscon Canyon Cinemalle kuin Lontoon Co-operativellekin. Mekasista tuli eräs liikkeen keskeisimmistä
toimijista niin sosiaalisen toimintansa kuin filmille tallentuneiden liikkuvan kuvan
muistiinpanojensakin kautta. Hän oli ”kätilö”, joka auttoi hahmottumassa olevia
asioita pääsemään esiin. Vaikka Mekasin filminauhoille on tallentunut myös
välähdyksiä aikansa kuuluisuuksista, kuten Andy Warholista, Yoko Onosta ja
Jackie Onassiksesta, he näyttäytyvät Mekasin tallentamina varsin tavallisina ihmisinä, vapautuneina median luomasta ikonisuudesta, etäisyydestä ja päälleliimatusta glamourista.
Hetkien tallentaminen, havainnon runous
Lehdistötilaisuudessa Mekas kertoo elokuviensa praksiksen kuitenkin
eroavan päiväkirjan kirjoittamisesta. Eteen avautuvien hetkien tallentaminen
eroaa päivän päätteeksi tapahtuvasta oman elämän narratiivin kirjoittamisesta.
Vaikka kameralla kuvatut kuvat ovat valittuja ja rajattuja, filmille tai
videolle tallentuu kuitenkin jotain muuta kuin niitä kuvanneen
henkilön elämäntarina. Niinpä Mekasin elokuvia voisikin ehkä luonnehtia
eräänlaiseksi havainnon runoudeksi. ”Olin kamera-silmä ja tallensin sen kaiken”,
toteaa Mekasin kertojaääni Lost, Lost, Lost -elokuvan ääniraidalla.
Venäläiseen avantgardistiin Dziga Vertoviin viittaava huomio kamerasilmästä
valaisee Mekasin tapaa kuvata reaktionomaisesti lyhyitä havainteita tai
tallenteita ympärillä olevasta todellisuudesta. ”Muistiinpanot” ilmenevät
hetkittäisistä valinnoista muodostuvina todellisen havainnon siivuina. Kuten
Vertovilla, Mekasillakin on keskeistä se, miten kuvafragmentit
järjestyvät filminauhalla kokonaisuudeksi. Kuvat kasautuvat toisiaan vastaan
kerrostuviksi ryppäiden sarjaksi ja katsoja kokee seuraavansa aikaisempien kuvien korvautumista uusilla kuin virranpyörteestä, ennen kuin taas on aika jatkaa matkaa.
Editointiprosessissa tärkeintä Mekasille on tarpeettomien freimien eliminointi,
sitten kuvien järjestyksen valinta. Korostaakseen, että lopputuloksessa ei ole
mitään sattumanvaraista, Mekas itse kutsuu editointimetodiaan liioitellusti
”Prokrusteen vuoteeksi”, jossa kuuluisan antiikin tarinan mukaan ihmiset joko
venytettiin tai lyhennettiin sopivan mittaisiksi, jotta he mahtuivat vierasvuoteeseen. Ilmaisu ei kylläkään tee oikein oikeutta sille eteenpäin
virtaavalle elämän tunnulle, joka Mekasin elokuvista välittyy.
”Päiväkirjaelokuvien” (”diary films”) sijaan Mekas itse määrittelee elokuvansa
mieluummin ”muistiinpanoiksi”. Tärkeimpinä elokuvinaan Mekas itse pitää aiemmin mainitun Waldenin ohella Yhdysvaltoihin saapumisensa jälkeisistä
vuosista kertovaa kuusikelaista elokuvaa Lost, lost, lost (1976) sekä teosta
Reminiscences of a Journey to Lithuania (1971–72), elokuvaa Mekasin
ensimmäisestä sodan jälkeen tekemästä matkasta takaisin Liettuaan.
Uudemmista teoksistaan Mekas itse arvostaa eniten avioliitostaan Hollis Meltonin
kanssa skä pariskunnaj kahdesta lapsesta kertovaa lähes 5-tuntista
elokuvaa As I Was Moving Ahead Occasionally I Saw Brief Glimpses of Beauty (2000). Editointiprosessin aikaan pari oli jo eroamassa ja tietoisuus tästä näkyy elokuvasta välittyvässä menneiden, hetkittäin jopa paratiisinomaisten hetkien
vaikutelmasta. Lapsista Sebastian oli isänsä mukana myös Tampereella.
Kuten monet elokuvakulttuuriin oman työskentelynsä kautta kasvaneet
tekijät, Mekas ymmärtää videon eroavan välineenä ja mediumina elokuvasta.
Mekasin käyttämänä videon rytmi on erilainen kuin filmin, hetkeen
pysähtyvämpi ja pidempiä kuvia hyödyntävämpi. Mutta elokuvalla ja videolla on myös paljon yhteistä. Kummatkin pitävät nähdyksi tulemisesta, kuten Mekas
eräässä haastattelussa siteeraa Ranskan elokuva-arkiston perustajaa Henri
Langloisia. Mekasin mukaan Langloisin johtaman elokuva-arkiston elokuvakopiot
Pysyivät hyvässä kunnossa koska filmit ”saivat ilmaa” näytöksissä.
Mekasin mukaan elokuva- ja videoarkistojen pitäisikin näyttää teoksia jatkuvasti
yleisölle, jotta kopiot pysyisivät hyväkuntoisina, eivätkä materiaalissa itsessään
kehkeytyvät kemialliset reaktiot suljetun kotelon sisällä söisi niitä liikaa.
Lopuksi: toive paremmasta
Tampereen 2007 elokuvafestivaalin Mekasin teoksista esittämä valikoima
jäi suututtavan suppeaksi. Tuli vaikutelma, että ohjelma oli koottu
enemmänkin Mekasin kohtaamien julkisuuden henkilöiden ympärille kuin
tekijän oman uran ja ilmaisukielen parhaimman osan esiintuomiseksi. Mekasin kohdalla ei kuitenkaan todellakaan ole mitään syytä esitellä häntä kuten
Pekka Himasta, ”julkkiksien kaverina”. Andy Warhol, Yoko Ono ja Jackie
Kennedy Mekasin kavereina menee samaan latteuden kategoriaan kuin ilmaisu
”Desmond Tutu, Linus Torvalds ja Michael Porter kuuluvat maailmaan, jossa Pekka Himanen elää ja liikkuu” (HS 11.3.2007).
Koska Mekas, 16 mm -elokuvan ja videon havainnoiva runoilija ei tällaista tukea tarvitse, tulee välttämättä vaikutelma, että Tampereen ohjelmiston koonneilla ei ole välttämättä ollut valintojaan tehdessä kokonaiskuvaa tai näkemystä Mekasin
tärkeimpien teosten merkityksestä ja voimasta. Tämä todettakoon loppukuittauksena, ja samalla myös toiveena paremmasta.
Kirjoittaja on helsinkiläinen taiteilija ja elokuvatutkija
Internet-lähteitä Jonas Mekasista:
http://www.jonasmekas.com
http://www.sensesofcinema.com/contents/directors/05/mekas.html
http://www.sensesofcinema.com/contents/01/17/mekas_interview.html