Heikki Kastemaa:
Käsitetaide sai alkunsa Yhdysvalloissa 1960-luvun puolessa välissä, mistä suuntaus rantautui Eurooppaan 1970-luvun alussa. Elonkorjaajat-ryhmä, johon kuuluivat Pekka Airaksinen, Carolus Enckell, Antero Kare, Philip von Knorring, Olli Lyytikäinen, J.O. Mallander, Carl-Erik Ström, Ilkka Juhani Takalo-Eskola, Erik Uddström, Janne Vainio, Peter Widén ja Stuart Wrede välitti Suomeen uudenlaista taidenäkemystä joka korosti ideaa taiteen materiaalina ja taiteilijaa monen välineen hallitsijana. Käsitetaide toi mukanaan monitaiteelliset, prosessimaiset produktiot.
Tämä oli uutta 1970-luvun Suomessa, jossa kuvataiteilijat oli jaettu ammattikuntiensa mukaan taidemaalareiksi, kuvanveistäjiksi ja taidegraafikoiksi. Ajan taiteellinen yleishenki oli rajoittunut tosikkomaiseen maalaukselliseen realismiin ja pikkutarkkaan graafiseen ilmaisuun. Kylmän sodan aikainen Suomi ei harrastanut juuri minkäänlaista vuoropuhelua länsieurooppalaisen taiteen kanssa.
Varsinaisen suursatonsa Elokorjaajat korjasivat vasta 30 vuotta varhaisten esiintymisiensä jälkeen. Näyttely Helsingin Taidehallissa koostui pitkälti samoista aineksista kuin Nykytaiteen museon Kiasman ja maailman kaikkien nykytaiteen museoiden näyttelyt tänään.
Valokuva kotiutui kuvataiteen joukkoon vasta 1990-luvulla, mutta käsitetaiteen apuvälineenä se oli ollut alusta alkaen. Elokorjaajien näyttelyn ehkä silmiinpistävin piirre olikin valokuvien runsas esilläolo. Peter Widénin ja Carl-Erik Strömin valokuvissa on aikalaishenkeä tiukasti sommiteltuun sankarillisuuteen, kollektiivisuuteen ja huumoriin asti.
Näyttelyssä oli myös yksi videoproduktio, Philip Knorringin esitys. Alkuperäisissä Elonkorjaajien näyttelyissä videotaide oli esillä näkyvämmin, mutta sen rekonstruoiminen olisi varmaankin ollut ylivoimaisen vaikeaa?
Uudelleen koottuja teoksia, rekonstruktioita, oli silti esillä. Stuart Wreden jään ja graniitin yhdistelmät olivat vaikuttavia monumentaalisuudellaan – tai sen ironisoinnillaan. Installaatio, eli esineistä koostuva asetelma, oli uusi ja suurelle yleisölle varsin vieras asia 1970-luvulla. Antero Kareen installaatiosarjat kuvasivat tunteisiin vetoavasti kaupungistumisen, saastumisen ja globalisaation pelkoja, jotka ovat tänään yhtä ajankohtaisia kuin 30 vuotta sitten.
Taideteoksen auran eli sen ainutlaatuisuuden sädekehän poissulkeminen oli käsitetaiteilijoiden keskeisiä radikaaleja pyrkimyksiä. J.O. Mallanderin paperiveistoksiksi kutsumat kollaasit viittaavat ympäristöaiheisiin pohdintoihin, tilan ja ajan suhteisiin. Ruotsinkieliseen vähemmistöön kuuluminen tuo joskus koristeellisia ja leikillisiä kielikuvia hänen teoksiinsa.
Mittasuhteiden pohdinta ja minimalistisesta taiteesta omaksuttu toisto ovat tyypillisiä piirteitä Mallanderin taiteessa. Hän käytti 1970-luvulla usein ideaa, jonka postmodernistit myöhemmin ohjelmallistivat: taidetta taiteesta. Näyttelyssä on pieni, mutta paljon ajasta kertova teos, jossa paperi on leimattu täyteen leimoja, joissa lukee Art for All – All for Art. Ehkä tämä taiteen demokratisointia koskeva minimaalinen julkilaisuma oli Elonkorjaajien vastaus ajan vasemmistolaiselle teesille, jonka mukaan taide kuuluu kansalle.
Käsitetaide, varsinkin sen varhaiset esiintymät ovat melko värittömiä. Elonkorjaajat oli kuitenkin värikäs ryhmä ja Carolus Enckellin abstrakteja ja sanallistettuja maalauksia voisi väittää koloristisiksi. Onhan koloristi se, joka ei käytä paljon värejä, vaan se, joka osaa käyttää vähän värejä.
Carolus Enckellin maalauksissa on myös syvä ote mystiikkaan. Joukon varsinainen mystikko oli kuitenkin Ilkka Juhani Takalo-Eskola, jonka maalauksissa riittää värejä ja rajuja värisiirtymiä, naivismia ja tajunnanvirtaa. Värit eivät ole hänen maalauksissaan ekspressionistisia vetoja, vaan pikemminkin merkkejä ja jälkiä. Takalo-Eskola on löytänyt suomalaisen arkadiansa suolta, johon liittyvä varhaisin performanssi ja dokumentti on vuodelta 1972.
Elonkorjaajien virtuoosi oli 1987 kuollut Olli Lyytikäinen, jonka käyttämät tyylit vaihtelevat surrealismista jälki-impressionismiin ja pop-taiteeseen. Transformaatio, tuo kuvitustaiteen yleisin tehokeino, toistuu Olli Lyytikäisen sykähdyttävissä maalauksissa.
Näyttää siltä, kuin Olli Lyytikäinen olisi ollut vahvin vaikuttaja ryhmän kollektiivisesti tekemissä maalauksissa, jotka signeerattiin nimellä Leo Ruuskanen. Kyseessä oli ironia ja kritiikki taiteilijan ainutlaatuisuutta ja sitä yhä ihannoivaa taidekriitikkiä kohtaan. Samalla Leo Ruuskanen oli myös ajan valtavirrasta poikenneen lahjakkaan taiteilijaryhmän snobismia.
Näyttelyssä oli mukana myös runsas valokuva- ja julisteaineisto joka kertoi Elokorjaajien 1970-luvun alun aikakaudesta, legendaarisesta Sperm-yhtyeestä, Kasvis-ravintolasta ja Cheap Thrills galleriasta ja monesta muusta hulvattomasta menosta. Ryhmään kuului edellä mainittuen lisäksi myös muita, myöhemmällä urallaan vähemmän kunnostautuneita taiteilijoita. Lukuisia taustahahmojakaan ei ole unohdettu kuva-albumikatsauksessa.
Antero Kare on ikuistanut ryhmän tärkeimmät taiteilijat suurikokoisina värikynäpiirustuksina. Ne puhuvat taiteellisen karisman ja sen mukanaan tuoman auran puolesta ja ovat jokseenkin yhteensopimattomia taideteoksista poispyyhityn sädekehän kanssa. Olipa miten oli, Elonkorjaajat ovat potrettinsa ansainneet.
Kirjoittaja on kuvataideopettaja ja kriitikko