Elonkorjaajien näyttelyssä Helsingin Taidehallissa 13.12.03-18.1.04 oli tarjollä monipuolista käsitetaidetta, naivistisilla keinoilla leikittelyä, shamanismia ja tietoista paluuta primitiivisyyteen kirjoittaa Kaarina Valkama.
Elonkorjaajat toi käsitetaiteen Suomeen 1970-luvulla. Jan-Olof Mallanderilla oli yhteyksiä länsimaisiin nykytaiteilijoihin, jotka Dadan tyyliin järjestivät monitaiteellisia tapahtumia ja kyseenalaistivat taiteen rajoja. Vastaavanlaisia omia näyttelyitä varten Elonkorjaajat perustivat Halvat Huvit –gallerian, koska ”vapaille sieluille” ei ollut tilaa Suomen silloisessa taidemaailmassa. Elonkorjaajien tapahtumat olivat Suomessa uutta ja ennennäkemätöntä, yhteisöllistä, vanhoja koodeja rikkovaa leikkiä. Ne olivat taiteellista ekstremismiä, ellei suorastaan antitaidetta.
Prahan miehityksen jälkeen Eurooppa kiehui. Sodanvastaisuus näkyi ja kuului mm. Venetsian vuoden 1968 Biennaalissa skandaaleina ja boikotteina, mikä osaltaan vaikutti siihen, että 70-luku sai poliittisen taiteen ja radikalismin vuosikymmenen leiman. Syntyi monenlaisia marginaaliryhmiä, jotka pyrkivät poliittiseen ja seksuaaliseen emansipaatioon (Gorilla Girls). Elonkorjaajat kuuluivat Suomessa näihin marginaali-liikkeisiin, eikä heitä juuri tunnettu pääkaupunki-seudun ulkopuolella.
Meillä elettiin Kekkosen-aikaa ja taide-elämä keskittyi realismi-konstruktivismi-informalismi –akselille. Taiteen keskiöön kuuluivat mm. taiteilijat Pusa, Kaivanto ja Sievinen. Tärkeitä 70-luvun taidetapahtumia olivat suomalaisen kuvataiteen kannalta samaan aikaan esillä olleet ARS-74, suuri neuvostoliittolaisen taiteen näyttely sekä Halvoissa Huveissa esillä ollut kansainvälinen postitaidenäyttely ’Head Museum for the Eighties’, jossa oli mukana 200 taiteilijaa. Suomalainen yleisö sai näin tilaisuuden verrata tuoreeltaan länsimaiden viimeisimpiä virtauksia sosialistisen realismin saavutuksiin.
1970-luvun vaikutusvaltaisimmat taidekriitikot eivät kuitenkaan pitäneet uutta länsimaista nykytaidetta mitenkään mielenkiintoisena. Sen sijaan he hehkuttivat sosialistista realismia aiheiltaan monipuolisena, ihmisläheisenä, lämpimänä ja myönteisiä arvoja korostavana. Se kuvasi ihmisen arvokkaaksi, kun taas kriitikkojen mukaan länsimainen taide näki ihmisen raadollisena ja vieraantuneena kuvatessaan tätä työn näännyttämänä tai muuten nöyryytettynä (Edward Kienholz: Mielisairaala). Samalla paheksuttiin joidenkin suomalaisten yksipuolista kiinnostusta lännen suuntaan ja pyrkimystä tuoda sieltä kaikki ismit Suomeen sen sijaan, että oltaisiin nähty, mitä hyvää NL:n taide voisi meille tarjota.
Käsitetaide ravisteli monia luutuneita taidekäsityksiä. Se pyrki irti taiteen tavaraluonteesta ja muutti täydellisesti itse taide-esineen. Se ei korostanut enää esteettistä objektia.Taideteos saattoi olla avoin käsite, idea, ele, merkki tai jokin vain hetken kestävä teko. Käsitetaiteessa näkyvä teoksen osa ei useinkaan ole vielä teos, vaan se on vasta sen rakennusosa. Käsitetaide haastaa katsojan aktiivisesti mukaan tulkintaan.
Taidehallin näyttelyssä oli tarjolla monipuolista käsitetaidetta, johon valokuvan, videon ja esinetaiteen lisäksi kuului naivistisilla keinoilla leikittelyä sekä tietoista paluuta primitiivisyyteen.
Rappusten yläpäähän sijoitettua laatikkoa, jossa viheriöi viljaa, voi pitää ryhmän tunnuksena. Philip von Knorringin vuonna 1976 ideoima teos ’1/10 0000 hehtaaria’ sisältää monikerroksista symboliikkaa ja antaa runsaasti tulkintamahdollisuuksia.
Muotonsa puolesta teos tuo mieleen Malevitsin mustan neliön, joka osoitti perinteisen taiteen tulleen tiensä päähän.
Laatikkomaisuus voi viitata myös suomettuneen surulliseen, ahtaaseen ja värittömään ilmapiiriin; kenties myös maaseudun autioitumiseen ja maaltapakoon, peltojen paketoimiseen; yhtä hyvin teos voi viitata luonnonsuojelullisiin ja vihreisiin arvoihin. Muita konnotaatioita voisivat olla ne oraalla olevat ideat, joilla Elonkorjaajat uudistivat taiteilijan ja yhteiskunnan välisiä suhteita. Teos oli harkittu käyntikortti näyttelylle ja viritti vähemmänkin nykytaiteeseen tutustuneen vastaanottajan leikkimieliseen kommunikointiin taiteen kanssa.
Kuvanveistohuoneessa oli esillä maalauksia, valokuvia ja veistoksia. Elonkorjaajat suhtautuivat leikkimielisesti myös suomalaisiin materiaaleihin: puuhun, kiveen, jäähän ja suohon. Tätä ilmensivät Erik Strömin suuret shamanistiset valokuvat (Shamaani puussa ja He kuuntelevat maata). Shamanismi perustuu identiteetin vahvistamiseen sekä haluun päästä uudelleen yhteyteen biologisten elämänvoimien kanssa. Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan body- ja käyttäytymistaide, hänen suoperformanssinsa ja muut luonnontutkistelunsa ovat myös spontaania, shamanistista leikkiä. Samaa on havaittavissa Stuart Wreden veistoksissa. Graniittijärkäleen päällä sulaa jäälohkare – se toimii maagisena ja elävänä loitsun tapaisena rituaalivälineenä.
Taiteilijalle riittää harvoin yksi sosiaalinen yhteistunto, yksi menettely-tapa tai edes yksi elämä. Tulee olla mukana monissa erikoissäännöin varusteluissa leikeissä ja peleissä. Näitä yhteisleikkejä Elonkorjaajilla oli musiikinteon ja valokuvaamisen lisäksi Leo Ruuskanen. Leo Ruuskanen, ryhmän alter ego, oli ajan hengen mukainen kollektiivinen prosessitaideteos.
Ruuskanen oli ottanut haltuunsa USA-sta 70-luvulta levinneen hyperrealismin. Hyperrealisti-Ruuskanen kuvasi kohdettaan neutraalisti, persoonattomasti, kantaa ottamatta, usein fragmentaarisesti ja taiteilijaminän häivyttäen. Aiheina saattoi olla ihminen arkisissa askareissaan (Kuski) tai eläimet (Kanatarha) tai jokin vaatimaton interiööri (Työväenopiston naulakko). Joskus kuvattiin myös juhlahetkiä kuten Ruuskasen ikuistamaa Synttärikakku (vrt. Claudio Bravo: Marokkolaisia leivonnaisia) osoittaa. Ruuskasen työt syntyivät Olli Lyytikäisen ateljeessa ja hänen värimaailmansa ja kädenjälkensä näkyykin niissä eniten.
Antero Kareen piirrokset muista Elonkorjaajista sekä itsestään voidaan luokitella tuolloin uutena pidettyyn hyperrealismiin. Ne kuuluvat oman genrensä huipulle. Piirustuksellinen hyperrealismi käytti usein apuna myös valokuvaa. Se kuvasi kohteensa pikkutarkasti korostaen joitakin kohtia tai jättäen joitain luonnosmaisiksi. Se ei pyrkinyt tuomaan esille kohteensa luonnetta tai tunnetiloja. Kareelta oli nähtävänä myös monumentaalisia kiviesinekoosteita, sekä pienempiä vitriinejä, jotka viittaavat kidutusvälineistöön (Juntta) ja ovat poliittisesti kantaaottavia.
J. O. Mallanderilta oli näyttelyssä käsitetaiteellisesti monipuolisin kokoelma. Se sisälsi poliittisia ja yhteiskunnallisia kannanottoja, teoksia, jotka ilmentävät ihmisen vieraantumista omasta itsestä (Avainteos) ja kanssaihmisistään. Mallander todella osaa leikkiä käsitteellisellä materiaalilla. Ratsun selässä istuva Mannerheim on korvattu valkoisella aaveella. Eduskuntatalon yläpuolelle on sijoitettu ajatusviiva. Nämä, kuten klassikoiksi luettavat Paperiveistokset, eivät näytä menettäneen yhtään ajankohtaisuuttaan. Monissa Mallanderin teoksissa tulee esille myös käsitetaiteeseen kuuluva ristiriitaisten tunteiden herättäminen.
Suomen taide-elämässä 70-luku oli monella tapaa merkittävä käännekohta. Jokaisella aikakaudella on oma avantgardensa,
70-luvulla sitä edusti Elonkorjaajat, joka on ansainnut paikkansa suomalaisessa taidehistoriassa. Tämä näyttely oli siitä elävänä todisteena.
Käsitetaide nostaa esiin paitsi pienten maiden myös provinsiaalisten taiteilijoiden merkitystä. Mielenkiintoista taidetta ei tehdä enää vain valtakeskuksissa; tästähän myös nykytaiteen suurkatselmukset Kasselin Documenta 2002 ja Venetsian Biennaali 2003 todistivat. Syrjäinen, mutta vaikutteille avoin maa, kuten Suomi, voi myös tarjota valmiuksia ja mahdollisuuksia, joita ei löydy taiteen suuremmissa metropoleissa. Homo ludens voi ajatella optimistisesti seuraaviakin askeleitaan.