Elonkorjaajien jäsenillä ei ollut tavoitteena tehdä taitelijan uraa nykymielessä. Pääasia oli, että oltiin liikkeellä ja tietyllä asenteella.
Elonkorjaajien levittäytyessä vuodenvaihteessa Helsingin Taidehalliin vuodenvaihteessa 03/04 ryhmän perustamisesta oli kulunut pyöreät 30 vuotta. Elonkorjaajat –ryhmä on osoitus siitä, ettei 1970-luvun kulttuuri ollut niin yksi-ilmeinen kuin jälkeenpäin on väitetty. Elonkorjaajat oli tyypillinen vastakulttuuri-ilmiö, jossa valtavirtaan tyytymättömät lyöttäytyvät yhteen ja ryhtyvät tekemään omaa taidettaan. Ryhmän manifestissa sanotiin, että tarkoitus oli
lähentää nykytaidetta kansantaiteeseen. Ryhmän älyllistä luonnetta kuvaa, että manifesti oli lähes ironiaa.
Valtavirta-ajattelua ja kuvataiteellista ihannetta 1970-luvulla edusti sosialististen maiden realismi. 70-luvulla Elonkorjaajilla ei todellakaan olisi ollut asiaa Taidehalliin, tuolloin sinne jonotettiin sosialistisen maailman taidetta ihmettelemään. Nytkin ryhmä sai kaikkein hiljaisimman ajankohdan joulun pyhinä, jolloin halli oli melkein koko ajan suljettuna. Eikö vastavirtakulttuuriin vieläkään uskota?
Kiinnostavinta Taidehallin näyttelyssä oli ryhmän toimintaa dokumentoiva osuus, valokuvat ja julisteet , jotka välittivät ajan henkeä. Elonkorjaajien toimintaa olisi kannattanut kontekstualisoida enemmänkin, materiaalia olisi varmaan löytynyt. Näin näyttely olisi tehnyt paremmin oikeutta liikkeen yhteisölliselle luonteelle.
Läheskään kaikilla Elonkorjaajien jäsenillä ei ollut tavoitteena tehdä taiteilijan uraa nykymielessä. Taiteilijana olemiseen ei vielä 70-luvulla liittynyt karrierismia, jollaisen seuraava vuosikymmen toi tullessaan. Tärkeämpää kuin yksilöllinen esittäytyminen oli yhdessäolo, keskustelut, tapahtumat ja avajaiset, joista saatiin hyvä syy juhliin sekä oman lehden, Iiriksen julkaisemeinen. Mietiskely, kuljeskelu ja hauskanpito olivat asioita, joille silloin omistauduttiin.
Tästä huolimatta Elonkorjaajat- ryhmä esiteltiin nykyisen näyttely käytännön mukaan. Jokaiselle ryhmän jäsenlle oli eristetty oma osastonsa. Tämä ei tehnyt täyttä oikeutta ryhmän yhteisölliselle luonteelle. Taidehallin kuvanveistosaliin oli koottu ryhmän nykymittapuun mukaan esittelykelpoisimmat aikaansaannokset, joita ei sitten oikein riittänytkään muihin saleihin. Oli silti ilahdutavaa todeta, että Stuart Wreden ja Carl Erik Strömin työt ovat kestäneet hyvin aikaa.
Leo Ruuskanen, tuo puolipiloillaan aikaanasaatu ryhmän alter ego, oli tähti 70-luvun taiteessa. Hän läpäisi useita jyrytettyjä näyttelyitä, kun taas esimerkiksi Olli Lyytikäinen ei saanut töitään taitelijasseuran pistenäyttelyihin. Näin taideinstituutio käytti valtaansa 70-luvulla. Leo Ruuskanen kiteytti taideparodian muodossa 70-luvun taidemaailman suosiman hengen, joka oli ‘realismia’.
Eräs tyypillinen 70-lukulainen piirre Elonkorjaajissa oli ryhmän puhtaasti miehinen kokoonpano. Naista joukkoon ei varsinaisesti kuulunut. (Kaija Saariahon ja Olli Lyytikäisen romanssi on paljastettu vasta 90-luvulla.) Naiset esiintyivät taustalla, mukana hengaajina ja avajaisten sulostuttajina. Kaikki miehet halusivat valokuvaan yhdessä Terhi Panulan, kauniin nuoren näyttelijättären kanssa. Kun Elonkorjaajat sittemmin alkoivat vakiintua, he perustivat Kasvis-ravintolan Korkeavuorenkadulle. Tällöin mukana liikkuneet naisetkin saivat jotakin tekemistä, tyypillistä kyllä, keittöstä. Vihreiden kansanedustaja ja europarlameentaarikko Heidi Hautala, joka kuului myös Elonkorjaajien seurapiiriin, oli yksi Kasviksen perustajajäseniä.
Elonkorjaajien ryhmä edustaa tyypillistä avantgardistista liikehdintää sekä hyvässä että huonossa. Pääasia oli, että oltiin liikeellä ja tietyllä asenteella, joka yhdisti ryhmän jäseniä ja erotti sen valtavirrasta. Läheskään kaikki ryhmän aikaansaannokset eivät olleet hyvää taidetta. Avantgardistisena ryhmänä Elonkorjaajia ei voi arvioida lainkaan hyvän taiteen mittapuulla. Tuskinpa yksikään teoksista kelpaisi vieläkään Ilona Anhavan galleriaan?