13.3. 2005 Milja Nuorkivi
Osa ‘Pahan maan’ henkilöistä edustaa selvästi poeisis-kulttuuria, taitojen ja huolenpidon, käsityön, ruoanlaiton, puutarhanhoidon ja kirjallisuuden kulttuuria, kun osa taas on selvästi teknologia-aikakauden lapsia, jossa päämääränä on enenevässä määrin halujen ja tarpeiden nopea tyydyttäminen. Näiden kulttuurien törmääminen johtaa erilaisiin kriiseihin.
’Paha maa’ jakaa henkilöhahmonsa kahteen kastiin – hyviin ja pahoihin. Tosin henkilöiden moraalisuutta hämärretään saattamalla katsoja arvioimaan heidän tekojensa motiiveja, mutta tästä huolimatta jako paholaisiin ja enkeleihin tapahtuu salakavalasti katsojan samaistumisen perusteella.
Elokuvan enkelit ovat nuoria, kauniita ja tietämättömiä: lapset, Arhamon perhe, Tuomas ja Elina. He eivät vielä ole oppineet tuntemaan ahdistusta olemassaolonsa perustattomuudesta ja kuolemaa-kohti-olemisesta. He jaksavat olla vahvoja ja moraalisia, rohkeita, luottavaisia ja jaloja, koska eivät vielä tunne huolta ja jos tuntevatkin, kohdistuu se aina johonkin käsinkosketeltavaan; se ei ole olemassaolon nimetöntä ahdistusta vailla kohdetta.
Heidän maailmassaan toiset ihmiset ovat oletusarvoisesti hyviä. Toisaalta heidän Daseininsa ei ole tosi, koska se ei vielä ole syntynyt: he eivät tiedosta mahdollisuuksien rajallisuutta, eivätkä siis tee päätöksiään kuolemaa silmälläpitäen, maailma on heille vielä itsestäänselvyys ja tosiasiallisuus (facticity) rajoittavaa enemmän kuin merkityksiä luovaa ja mahdollistavaa.
Hahmoista vain Elina ja Tuomas nuoressa, urheassa idealismissaan näkevät vallitsevan maailman puutteet ja yrittävät avautua uudenlaisille maailmoille, tavoittaa oikean Daseinin, ehkä siinä jossain määrin onnistuenkin. Kaavan murtaa elokuvan lopussa Niko, joka heikoista lähtökohdistaan huolimatta (tai ehkä niiden ansiosta) lopulta löytää päättäväisyyden ja vapauden avautua uudelle maailmalle jossa Dasein tulee todeksi.
Pahantekijät ovat keski-ikäisiä ja elämän kolhimia. Opettaja-Pertti ja imurikauppias Teuvo ovat ovat ehkä avanneet muitakin maailmoita, mutta joutuneet palaamaan nykyiseen, jossa myötätunto ja menestys ovat luksusta joihin vain muilla on varaa. Heidänkään Daseininsa ei ole tullut todeksi tai ei ole sitä enää, sillä he eivät ole vapaita tai päättäväisiä – elämän kolhut ja Oleminen–kohtti kuolemaa on heikentänyt ja väsyttänyt heidät, eivätkä he jaksa ponnistella ulos. He ovat objekteja myös itselleen, eivätkä kykene suuntautumaan itsensä yli maailmaan.
Samaistuminen Nikon ja Iston hahmoihin on vaikeampaa, heissä on perusteetonta ja harkittua julmuutta, vaikkakin myös yllin kyllin typeryyttä, ajattelemattomuutta ja välinpitämättömyyttä. Heidän maailmansa on ’Pahan maan’ maailma pelkistetyimmillään: siinä ihmiset ovat resursseja, heidän arvonsa kiinni tuottavuudessa. Resursseina he eivät kykene avautumaan uusille maailmoille eivätkä saavuta Daseinia. He eivät usko ihmisluonnon hyvyyteen, ja negatiiviset odotukset saavat heidät toiminaan väärin muita kohtaan. Tästä seuraa katkeamaton ja itseään ruokkiva pahuuden kierre.
Resursseina ihmiset eivät myöskään ole vapaita. ’Pahan maan’ asukkaat ovat juuri yhtä kuin nykyolosuhteittensa summa, eivä näe mitään horisonttinsa tuolla puolen. Ehkä vapautta ei tiedosteta tässä maailmassa, siksi sitä ei ole. Ehkä maailma, jonne heidät on heitetty, ei yksinkertaisesti sisällä vapauden ideaa. Tässä maailmassa kysymys kuuluu ”vaikka voin, niin miksi auttaisin?”, kun se voisi kuulua ”miksi en auttaisi kun kerran voin?”.
’Pahaa maata’ voidaan tulkita myös Heideggerin teknologiaskeptisyyden kautta. Osa henkilöistä edustaa selvästi poeisis-kulttuuria, taitojen ja huolenpidon, käsityön, ruoanlaiton, puutarhanhoidon ja kirjallisuuden kulttuuria, kun osa taas on selvästi teknologia-aikakauden lapsia, jossa päämääränä on enenevässä määrin halujen ja tarpeiden nopea tyydyttäminen. Näiden kulttuurien törmääminen johtaa erilaisiin kriiseihin.
Smolanderin opettama äidinkieli käy vanhentuneeksi ja korvataan, samoin kuin Smolander itse, modernilla tietotekniikalla, mikä johtaa vanhan opettajan syrjäytymiseen. Imurikauppias Hurskainen on elellyt hyvin hoidetussa asunnossaan, jonne on helppo kuvitella huolekas rouva Hurskainen kotiaskareissaan, kunnes yksinäisyys heittää hänet raiteiltaan.
Tuomaksen isoisä elelee rapistuneessa rintamamiestalossaan moottoritien varressa, teknologiasta tietämättömänä ja samalla poeisis-kulttuurista karkotettuna. ’Pahan maa’ nuorilla menestyjillä näyttää tekniikka ja samalla elämä olevan hallinnassa.
Asunnoilla on elokuvassa merkittävä symbolinen rooli. Ne kuvaavat asukkaitten olemisen viitekehystä, tapaa asettua ja juurtua maailmaan (Heideggerin wohnen). Asunnoissa kuvastuu henkilöiden arkipäiväoleminen, huolenpito, Sorge.
Arhamoiden idylli alkaa punaisessa, luottavaisessa mökissä, jonka asteittainen rappeutuminen ja epäsiisteys etenee Antin mielenterveyden heiketessä. Alunperin turvallisuudelle, huolenpidolle, ruoanlaitolle ja puutarhanhoidolle perustunut poeisis-perheyhteisö degeneroituu Hannelen kuoleman jälkeen kylmäksi ja kaoottiseksi, tuska imee isältä tahdon ja sen myötä mahdollisuuden varsinaiseen Daseiniin.
Elinan vanhempien luksuskoti heijastaa kovine materiaaleineen ja design-huonekaluineen teknologisen kulttuurin kovia arvoja; pinta ja menestyksen ulkoiset merkit ovat tärkeitä, tarpeet ovat kohdistuneet materiaan ja ne on tässä poikkeuksellisen onnekkaassa kodissa saatettu tyydyttää. Nuoret kapinoivat näitä kovia ja tyhjiä, ihmisyyttä polkevia bisnes-arvoja vastaan murtautumalla firmaan.
Teuvon pedantti kerrostaloasunto on tunkkainen, neuroottisen järjestelmällinen, pysähtynyt ja kankea, vaimon mukana sisältä kuollut. Kuolema näyttäytyy Teuvon elämässä liikkeelle panevan voiman sijaan lamauttavana – sen synnyttämä ahdistus ei jaksa laukaista hänessä olemisesta välittämistä. Teuvo ei elä ”päättäväisesti kuolemaa silmälläpitäen”, häneltä puuttuu usko ja voima. Pitämällä asuntonsa ehdottomassa järjestyksessä Teuvo yrittää pitää itsensä, juomisensa ja maailmansa hallinnassa.
Ajallisuus (temporality) – tai sen puute – korostuu; asunnossa vallitsee ei-enää-menneisyys, auttamattomasti vanhentuneet kuosit tapeteissa ja patjassa, mutta ei-vielä (eikä-ehkä-koskaan-) tulevaisuus, jähmettynyt tunnelma ja täydellinen toivottomuus.
Elinan omassa asunnossa on rohkean lapsen myötä paljon enemmän toivoa, elämän jälkiä, jotka kielivät juurtumisesta ja sitoutumisesta. Toisaalta asunto on hämärä, epävarma ja vähän pelokas, ikään kuin se ei uskaltaisi kuuluttaa varmoin, kirkkain keittiölampuin hämärtyvään iltaan ”katsokaa miten onnellinen tämäkin koti onkaan!” Tuomaan vierailu saa lampun hetkeksi syttymään Elinallekin.
Smolanderit asuvat vaatimatonta, Nikon tavoin laiminlyötyä kerrostaloasuntoa. Asunnosta paistaa juurettomuus ja välinpitämättömyys, isä-Pertti on menettänyt tuottavuuden myötä ihmisyytensä. Vailla toivoa, rakkautta ja henkistä pääomaa myös materia muuttuu merkityksettömäksi. Daseininsa myötä asunnostaan luopunut Pertti muuttaa muiden kadotettujen tavoin maan poveen metroasemalle. Jälkeen jäävästä Nikostakaan ei ole kodin huolehtijaksi, hänen sieluntilansa on tässä kohden elokuvaa vielä sekainen ja piittaamaton.
Tuomaan isoisä on oudolla tavalla juurtunut rikki menneeseen rintamamiestaloon moottoritien kupeeseen. Elämä ajaa hänestä ohi ympäri vuorokauden, ja sameasta ikkunasta hän tarkkailee sen menoa ulkopuolelta. Ukko näkee maan pahuuden sellaisena kuin se on, ja koska ei osaa sitä muuttaa, pysyttelee sen ulkopuolella keinotekoisessa poeisis-idyllissään.
Elokuvan tärkeät julkiset tilat, koulu, poliisiasema ja tietoturvayritys, henkivät anonyymiä tehokkuutta, kylmyyttä ja juurettomuutta vailla lokaaleja tunnusmerkkejä. Paikallisuudella on muutenkin hyvin vähän merkitystä – nämä asunnot voisivat olla missä päin Suomea tahansa, kotiseutu on merkityksetön, ihmiset liikkuvat ulkona vain ajaessaan autoilla paikasta toiseen Tuomasta lukuun ottamatta, joka osoittaa hiukan tiiviimpää suhdetta ympäristöönsä pyöräilemällä. Talviset kuvat korostavat maailman kylmyyttä, vihamielisyyttä ja jäykkyyttä, joka ei suo tilaa ymmärtämiselle tai vapaudelle, ei suostu avautumaan edes sinnikkäimmälle kokijalle.
Kirjoittaja opiskelee arkkitehtuuria Teknillisessä korkeakoulussa Espoossa.