12.7.2008 Sampsa Nisonen
Kun kaupunkeja arvioidaan esteettisesti, on Helsinki mielestäni monessa suhteessa yksi erikoisimmista Suomessa. Kukaan tuskin kiistää sen merkitystä maan poliittisena, väestöllisenä, ekonomisena ja kulttuurillisena keskuksena. Mutta erityisen jännittäväksi esteettisen tarkastelun kohteeksi sen tekee yksinkertaisesti kaupungin koko. Muissa kaupungeissa ”luonnolliset” ympäristöt, joissa ihmisen kätten jälki ei ole helposti havaittavissa, eivät koskaan tunnu olevan kaukana, mutta Helsingissä täytyy nähdä hieman vaivaa, jos haluaa päästä selvästi pois kulttuurin vaikutuspiiristä.
Helsingissä minua kiinnostava piirre on siluetti, jollaisen voi havaita vain tämän kokoisessa tai suuremmassa kaupungissa. Vaikkapa Suomenlinnan lautalta tai Kulosaaren sillalta avautuu näkymä, joka on täysin rakennusten ja muiden ihmisen käden tuotteiden hallitsema. Ajatukset, joita tämä laaja ja kaukaa havaittu näkymä herättää, ovat hyvin erilaisia verrattuna niihin, joita saisi kulkiessaan keskellä tätä ympäristöä. Huomio kiinnittyy suuriin muotoihin pienten yksityiskohtien sijaan. Veden ja taivaan väliin asettuu siluetti, joka ei kuitenkaan ole stabiili, vaan sen näkyvätkin yksityiskohdat muuttuvat jatkuvasti pienissä määrin – puhumattakaan siitä kuohunnasta, jonka katsoja tietää tapahtuvan pinnan alla.
Valitsemastani lähestymistavasta Helsinkiin paljastuu yllättävä piirre. Helsinki muuttuu näennäisesti samankaltaiseksi kuin taideteokset, joita katsellaan ulkopuolelta olematta osa niitä. Jos kaupunkia katsotaan etäältä ilman näköesteitä, esimerkiksi laivasta, se hallitsee näkymää ilman että olisimme osa sitä. Todellisuudessa olemme edelleen samassa tilassa sen kanssa, mutta mielessämme voimme asettaa itsemme ulkopuoliseksi, objektiiviseksi tarkkailijaksi. Tässä erityisessä mielentilassa kaupunkia voi katsoa uusin silmin, mikä auttaa nauttimaan sen estetiikasta tuoreella, raikkaalla tavalla.
Allen Carlsonin artikkelissaan ”Tarkasteluun kasvattaminen: mikä on olennaista maisemassa?” ehdottama opinto-ohjelma oikealle maiseman esteettiselle tarkastelulle soveltuu hyvin helsinkiläisen kaupunkimaiseman arviointiin. Ensimmäiseksi tarkastellaan siluetin muotoa ja värejä verrattuna taivaaseen, veteen ja ehkä pieneen määrään metsää, jota sitäkin saattaa kyllä vielä nähdä Helsingissä. Maisemaa hallitsevat tietysti korkeat rakennukset. Kirkot, Pasilan torni sekä nostokurjet erottuvat selvästi Helsingin suhteellisen matalien perusrakennelmien keskeltä.
Helsinkiläinen rakennustyyli ei ole kovin yhtenäinen, mutta se tuo maisemaan rikkautta ja eloa. Voisi olla vaikuttavaa, jos koko kaupunki olisi rakennettu Senaatintorin malliin, kuten Pietarissa on tehty, mutta alkuviehätyksen jälkeen yllätyksellisyyden puute alkaisi vaivata.
Carlson tuo esiin seuraavan tärkeän asian: maiseman sisältöä tulee myös arvioida. Helsinki ei ole pelkkiä muotoja ja värejä; hyvä esteettinen arvio tarkastelee kaupunkia rakennuksina, puistoina ja ihmisinä. Esteettistä kokemusta syventää sekä yksityiskohtien että kokonaisuuden historian ja rakenteen, ts. niiden ominaisuuksien tunteminen. Rakennustekniikoita tuntiessa voi arvostaa sitä ammattitaitoa, jota on tarvittu rakennelmien pystyttämiseen ja maiseman muokkaamiseen.
Paikallisen historian tunteminen voi saada katsojassa aikaan kokemuksen kaupungista elävänä organismina, joka kasvaa ja leviää uusille alueille eri kaupunginosien syntyessä. Nämä kokemukset ovat usein negatiivisiakin. Jotkin rakennukset eivät ole hyvin tehtyjä tai ne saattavat edustaa jotain tahoa, joka koetaan epämiellyttävänä. Greenpeacen edustajat tuskin ihailivat Nesteen toimistotaloa kerääntyessään sen eteen osoittamaan mieltään biopolttoaineita vastaan. Vuosaaren sataman rakentaminen on toinen vastaava esimerkki. Sen rakentaminen uhkaa läheistä Natura-aluetta, jolloin se häiritsee monien mielestä maisemaa riippumatta sen varsinaisesta muodosta.
Fiktiivinenkin tieto voi vaikuttaa katsojan kokemukseen Helsingistä. Carlson tuo tämän esiin myyttien, symbolien ja taiteen tapauksissa; jollakin Helsingin rakennuksella saattaa esimerkiksi olla tarkastelijalle erityinen symboliarvo, mikä saa hänet näkemään ja kokemaan kohteen hänelle ainutlaatuisella tavalla. Arto Haapala valaisee taiteen vaikutusta luontosuhteeseen artikkelissaan Art and Nature: The Interplay of Works of Art and Natural Phenomena. Mielenkiintoinen ero heidän näkemyksissään on se, että Carlson väittää fiktiivisen informaation voivan vaikuttaa vain yksittäisen ihmisen tasolla, kun taas Haapala katsoo taiteen voivan vaikuttaa niin paljon, että jokin luonnonilmiö mielletään aina myös sen kautta.
Mielestäni ristiriita ei ole suuri ja ero on ehkä vain taideteoksen vaikutuksen intensiteetissä. Haapalan esimerkki suomalaisista kesäöistä F.E. Sillanpään keksintönä toimii myös Helsingin yössä. Toisaalta Aki Kaurismäen Laitakaupungin valot -elokuvan esille tuoma lohduttomampi puoli Helsingistä ei varmasti vaikuta kaikkiin suomalaisiin, mutta elokuvan nähneet voivat ottaa senkin huomioon pääkaupungin maisemaa tarkastellessaan.