Koiran omistajan salaiset ympäristöelämykset

12.7.2008 Salla Tiainen

Helsinki ei ole vain kaupunkia, taloja, katuja ja siellä täällä hoidettu puisto. Helsingistä löytyy myös risukkoja ja pusikkoja, tonttien väliin jäänyttä joutomaata. Kaupungin ympäristöjä voi tarkastella monella tavoin, saatavilla on erilaisia apuvälineitä kiikareista moottoriveneisiin. Oma kokemusmaailmani on laajentunut aivan huomaamatta eläessäni koiran kanssa.

Koiran kanssa liikkuminen on saanut minut tutustumaan lähiöalueen pieniin joutomaametsiköihin, joihin tuskin muuten jalallani astuisin. Vierailen näissä ympäristöissä myös toistuvasti, jolloin huomaan niissä tapahtuvia muutoksia, kuten kevään kasvit, jonkin polun umpeen kasvamisen ja lintujen pesimäpaikat. Kun samoissa paikoissa käy usein, kiinnittää enemmän huomiota yksityiskohtiin. Toisaalta jatkuva samoissa paikoissa kulkeminen saattaa myös estää huomaamasta hitaita muutoksia.

Koira pakottaa menemään ulos aikoina, joina en muuten ulkoilisi. Se pakottaa kokemaan syysmyrskyt ja kaatosateet moniaistisesti ulkotilassa miellyttävän ikkunasta katsomisen sijasta. Se on pakottanut minut kokemaan oman ympäristöni lähes kaikkina vuorokauden aikoina – eikä esimerkiksi kokemus aamuyöstä ole ollut välttämättä negatiivinen, kun on ensin saanut kammettua itsensä ylös ja ulos. Tällainen saa myös kokemaan sisätilan uudella tavalla: sen suojaa ja lämpöä arvostaa eri tavalla, kun on kokenut ulkona ikävätkin säät.

Kokemusmaailman laajentuminen ei kuitenkaan johdu vain siitä, että olen ollut tietyissä paikoissa tiettyinä aikoina. Teräväaistinen lenkkitoveri, koira, saa myös minut herkistämään aistejani erityisesti kuulon ja näön osalta. Myönnettäköön, että useimmiten en kuitenkaan tavoittele tällä esteettisen nautinnon maksimoimista, vaan riittävän nopeaa reagointia estääkseni koiraa esimerkiksi syöksähtämästä keskelle sorsaperhettä.

Kaupungin eläinasukkaat ovatkin tulleet minulle saalistus- ja riistaviettisten tovereideni ansiosta tutuiksi. Tiedän, että Helsingissä on runsas fasaanikanta perinteisten oravien, rusakkojen ja pullasorsien lisäksi. Koiran kautta voin myös saada tietoa asioista, joita en itse pysty havaitsemaan. Esimerkiksi aamuyöllä alikulkutunnelissa kajahtava ajohaukku kertoo minulle – ja koko naapurustolle – että tästä on jokin aika sitten kulkenut jänis tai rusakko.

Olen myös kirjaimellisesti päässyt tutustumaan elämän raadolliseen puoleen, kun koirat löytävät kuolleiden eläinten jäännöksiä. En kuitenkaan muista jääneeni näissä tilanteissa kertaakaan ihailemaan elämän kiertokulun valtavaa järjestelmää ja sitä, kuinka koirani siinä, pohjimmiltaan haaskansyöjänä, toteuttaa nyt osaansa.

Paul Ziff pohtii artikkelissaan ”Mikä vain nähty” (1976), sopiiko mudassa kylpevä alligaattori tai kuivunut lantakokkare esteettisen huomion kohteeksi. Itse en ole huomannut esittää vastaavaa kysymystä, kun koirani yrittää niellä epämääräisen ajan tienpuolessa lojuneen variksen siipeä nopeammin kuin minä ehdin repimään sitä siltä pois. Vallan saa aivan itsestään ällötys, enkä muista ollenkaan, että syön itsekin kuolleita eläimiä lähes päivittäin. Mutta millainen tämä voimakas reaktio oikeastaan on luonteeltaan?

Kuolleissa eläimissä on usein haitallisia suolistoloisia, joista kuitenkin pääsee eroon tavallisella matokuurilla ja lintujen luut saattavat lohkeilla suolistossa vaarallisiksi piikeiksi, mutta todellista vaaraa kuolleen eläimen syömiseen ei luullakseni useimmiten sisälly. Lisäksi suhtaudun auton alle jääneeseen eläimeen samalla tavoin kuin muusta, tuntemattomasta ja mahdollisesti haitallisemmasta syystä kuolleeseen lajitoveriinsa. Inhoni ei tunnu olevan kovin rationaalista, tietoon ja järkeilyyn perustuvaa.

Arvelenkin, että se on laadultaan ennemmin kulttuurista ja esteettistä kuin lääketieteellistä. Raato ei ole mielestäni inhottava, koska tiedän, että siinä on loisia ja bakteereja tai eläin on saattanut kuolla tautiin, vaan koska se edustaa saastaista epämääräistä massaa. Siinä eläin on muuttumassa maaksi minun silmieni edessä: se on yhtä aikaa maata, lihaa ja eläintä (niin etääntynyt olen ruokani alkuperästä, että huomaamattani asetan eläimen ja lihan eri kategorioihin). Raato on eläimen ulko- ja sisäpuolta yhtä aikaa ja siten se on käsitteellisesti epävakaa kategoriarikkomus, kuten Mary Douglas on kulttuurista likaisuutta kuvaillut teoksessaan Puhtaus ja vaara. Rituaalisen rajanvedon analyysi (1966).

Koirat eivät vain mielellään niele ihmistä ällöttäviä asioita, vaan myös tuottavat niitä ympäristöömme, kuten osoittaa joka keväinen keskustelu koirien ulosteiden aiheuttamasta hajuhaitasta. Väitän kuitenkin, että kevään hajua eivät aiheuta satunnaiset pökäleet siellä täällä, vaan paljon laajempi ilmiö: viime kesän kuolleet, puoliksi hajonneet kasvit, jotka pakkasten jälkeen sulavat jatkaakseen hajoamistaan. En toki väitä, etteivätkö koiran ulosteet olisi niin sanottu esteettinen haitta, ne kuitenkin lienevät sitä ennemmin alkuperästään johtuen kuin siksi, että ne todella haisisivat niin voimakkaasti. Haju- ja meluhaittoihin vetoamista vain pidetään yleensä visuaaliseen häiriöön vetoamista tehokkaampana.

Kaupungista pyritään saamaan mahdollisimman miellyttävä ympäristö ja siksi ympäristökäyttäytymistäni ohjataan myös säännöin. Helsingin kaupungin järjestyssääntöjen mukaan koirat on pidettävä kytkettyinä ja niiden jätökset kerättävä. Toisinaan tämä vaikuttaa reittivalintoihini: saatan muuttaa reittiäni vain roskiksen sijainnin takia. Tai jos haluan nauttia vapaana liikkuvan koiran katselusta ja olen kuuliainen kaupunkilainen suuntaan kohti siihen tarkoitettua, päätöksellä ja aidoilla kehystettyä aluetta. Kaikissa paikoissa taas ei ole sallittua ulkoilla koiran kanssa ja juuri siksi tunnen Helsingistä ulkoilualueita paremmin joitain epämääräisiä risukoita.

Koira vaikuttaa siis monin tavoin tapoihini kokea ympäristöä, niin hyvässä kuin pahassa. Se ei toki ole minulle yhtä merkittävä aistien jatke kuin opaskoira sokealle, mutta parempi kuin keppi ja monipuolisempi kuin kiikarit.