Tämä teksti on alun perin julkaistu Mustekalassa 28.5.2003 osana lehden ensimmäistä, sittemmin kadonnutta Ihme-nimistä numeroa. Tekstiin ei ole tehty uudelleenjulkaisun yhteydessä sisällöllisiä muutoksia. Ainoastaan ilmeiset lyönti- ja välimerkkivirheet on oikaistu.
Sibelius pohtii eräänä päivänä mahdollisuutta ryhtyä ruumiillisen työn tekijäksi, kun säveltäminen ei suju. Kyse on siitä, että aina hänellä ei ole ”ihmettä” ja tällöin hänen on keksittävä jokin muu tapa toimia. Sibelius on masentunut ja ahdistunut vailla inspiraatiotaan. On väitetty, että Sibelius viittaa ”ihmeellä” Runebergin Hjärtans Morgon (”Sydämen aamu”) -runon seuraaviin loppuriveihin:
”Dessa hopplöst långa stunder / detta liv i dödens rike / utan ljus och under”.
(”Nämä toivottoman pitkät tunnit / elämä kuoleman maassa / ilman valoa ja alamaissa”)
Tavaststjerna: Sibelius II, s. 135–136.
Varmasti ”ihme” voidaan ymmärtää inspiraatioksi. Kuitenkin ihme voidaan nähdä myös asiana, joka liittää Sibeliuksen romanttis-modernistiseen traditioon. Voidaan väittää, että olennaisimpana osana säveltämisessä on laskelmoinnin ja ammattitaitoisen työskentelyn ohella, ruumiillisen työnteon vastakohtana, niiden yläpuolella jonkinlainen juhla, jossa ollaan yhteydessä ihmeelliseen. Tavaststjernan siteeraamissa päiväkirjamerkinnöissä Sibelius, joka toisinaan puhuttelee itseään sanoilla ”Sinä, ihana Ego!”, vaikuttaa usein hyvinkin varmalta musiikin mahdollisuuksista irrottautua ilmeisestä todellisuudesta ja luoda hämmästyttävä, toinen todellisuus. Ja mikä sopisikaan toisaalta paremmin kuvaamaan tilannettamme ollessamme musiikin vallassa kuin ajatus ihmeellisen kohtaamisesta?
Romanttis-moderni käsitys taiteesta syntyi 1790-luvun saksalaisessa varhaisromantiikassa, tai ”Jenan romantiikassa” kuten on tapana sanoa, vaikka ko. liike liittyi yhtä hyvin Berliiniin kuin Jenaan. Tällöin luovuttiin taidekäsityksestä, jota voitaisiin nimittää ”retoriseksi” sikäli, että sen mukaan taiteessa on kyse ennen kaikkea jonkin etukäteen olemassaolevan sisällön taidokkaasta välittämisestä. Meillä Suomessa tätä taidekäsitystä, ja samalla askelta taaksepäin suhteessa suomalaisittain edistykselliseen Sibeliukseen, edustaa monien muiden joukossa esimerkiksi presidentti M. Koivisto, jonka erään lausuman mukaan (vapaasti siteerattuna) ”taiteessa pitää olla ensinnäkin jotain sanottavaa ja toiseksi kyky esittää sanottava”.
Varhaisromantikot kuitenkin tekivät naurunalaiseksi käsityksen, jonka mukaan taide vain esittäisi sisältöjä, jotka voitaisiin esittää myös muilla tavoin, esimerkiksi käsitteiden avulla asiatekstin muodossa. Varhaisromantikot antoivat taiteelle paljon suuremman arvon. Heidän ohjelmansa mukaan ei voida pitää itsestään selvänä, että käsitteiden avulla ilmaistavissa oleva ”järjen valaisema alue” kattaisi koko todellisuuden. Tämän lisäksi ihmisen – ei välttämättä poroporvarin, jonka todellisuus rajoittuu ekonomian rakenteiden mukaan ja jossa kaikki muu määritetään epätodelliseksi, sen sijaan kyllä olion, jota romantikot suostuvat kutsumaan ihmiseksi: taiteilijan, taidetta ymmärtävän filosofin jne. – on ”yhtä järkevää” helliä suhdetta yölliseen, oikulliseen, arvoitukselliseen, vieraaseen, yllätykselliseen ja ihmeelliseen. Tämä voi toteutua ainoastaan taiteen runouden, musiikin, kuvataiteiden avulla, julisti Friedrich Schlegel muutaman vuoden ajan ennen vuotta 1800.
Jacques Derrida on 1990-luvulta lähtien kirjoittanut ja keskustellut asioista, jotka näyttävät liittyvän yllä hahmoteltuun romantiikasta alkaneeseen juonteeseen. Emmanuel Levinasin ”toisen kasvoihin” ja Walter Benjaminin messianismiin liittyen Derridan tuotannossa on noussut esiin kysymys siitä, miten suhtautua vieraaseen, johonkin sellaiseen, mitä emme etukäteen tunne ja jonka identiteettiä emme voi ennalta määrittää. Hänen mukaansa meidän on kyettävä ”absoluuttiseen vieraanvaraisuuteen” kohdatessamme tuntemattoman. Derrida siirtää tämän romantiikasta lähteneen taiteeseen liittyvän asian myös politiikan alueelle: hänen mukaansa politiikka, jolle absoluuttinen vieraanvaraisuus on mahdotonta (eli politiikka, joka ei kykene solmimaan suhdetta vieraaseen haluamatta heti vaatia vierasta sovittautumaan siihen mikä on meille jo tuttua) on menettänyt yhteytensä oikeudenmukaisuuteen. Siis: politiikka, joka ei enää kykene hämmästymään, olemaan tekemisissä vieraan, tuntemattoman ja hämmästyttävän kanssa, on menettänyt mahdollisuutensa oikeudenmukaisiin päätöksiin.
Suomalainen politiikka näyttää suurelta osaltaan menettäneen oikeudenmukaisuuden mahdollisuutensa. Ulkomaalaisvirasto hyvin todennäköisesti vaalien jälkeenkin kohtelee, edelleenkin, vieraita ihmisiä epäluuloisesti ja epäinhimillisesti. Kuitenkin meillä on myös ilonaihe: suomalainen uusi kuvataide on luonut itselleen suhteen vieraan, hämmästyttävän, tuntemattoman kanssa. Se toivottaa tervetulleeksi sen, mitä muuten ei ole (ollut) olemassa. Ja kuvataide on saanut tämän aikaan huolimatta loputtomasta huonosta kohtelusta, jota se on joutunut sietämään poliitikkojen ja viranomaisten taholta. (Lisää ”ihmeellisestä kuvataiteesta” jatkossa.)
Teksti: Veli-Matti Saarinen
