Tämä teksti on alun perin julkaistu osana Mustekalan ensimmäistä, sittemmin kadonnutta Ihme-nimistä numeroa. Alkujaan puheeksi kirjoitetun tekstin tarkkaa julkaisupäivää ei ole onnistuttu selvittämään; sen yhteyteen alun perin merkitty päiväys 11.9.2002 viitannee puheen pitoajankohtaan. Tekstiin ei ole tehty uudelleenjulkaisun yhteydessä sisällöllisiä muutoksia. Ainoastaan ilmeiset lyönti- ja välimerkkivirheet on oikaistu.
Tämä puhe koostuu kolmesta yhteen nivoutuvasta aiheesta, jotka ovat sen avainsanat: osallistuminen, kansainvälisyys ja nautinto. Kyse on teemoista, jotka toistuvat, kiertävät kehää, mutta samalla jatkuvasti pysyvät toiminnan keskipisteessä.
Eli oletko valmis tanssimaan ehdotettuun tyyliin. Onko kappale se mitä haluat tanssia? Voitko mahdollisesti vaikuttaa sen muuttamiseen ja muokkaamiseen, vai oletetaanko, että sinä teet täsmälleen niin kuin käsketään? Voitko vaihtaa partneria – tai kykenetkö muuttamaan tanssin sääntöjä ja edellytyksiä? Mitä tahdot, ja miten pitkälle olet valmis joustamaan? Ne ovat sarja kysymyksiä, joihin ei ole koskaan yleispäteviä vastauksia. Niitä ei voida erottaa itse toiminnasta. Olennaista on kokeileminen, usko omaan tekemiseen ja luottamus riskienottoon – tekoihin, joissa on tärkeää muistaa, että ne toteutetaan aina rajallisin mahdollisuuksin ja että niissä on erityisen tärkeää kuunnella itsesuojeluvaistoa.
Olen asiasta henkilökohtaisesti vakuuttunut. Kierkegaardin elämänohje on vääristynyt ja virheellinen. Me emme saa turvautua Suomessakin niin tyypilliseen kaukokaipuuseen, joka ei kohdistu ulkomaille, vaan omaan nostalgiseen menneisyyteen. Menneisyys, se mistä me tulemme, on tiedostettava tarkoin, mutta sen vangiksi ei saa jäädä. Nykyisyyden haasteet on kohdattava, ja ne on kohdattava aktiivisesti. Siis: omakohtaisesti ja omaehtoisesti. Ei nostalgiaan upoten, todellisuutta kieltäen tai sitä peläten.
Olennaista on ymmärtää, että me olemme – vertauskuvallisesti puhuen – jatkuvasti keskellä suurta tanssia. Varsin usein meiltä ei kysytä lupaa, eikä paljon mitään muutakaan. Me pyörimme ja meitä pyöritetään. Ainut rakentava ja yksilön itsemääräämisoikeutta kunnioittava keino on todella pyrkiä osallistumaan tähän suureen globaaliin tanssiin. Se ei saa tarkoittaa taustan kieltämistä, se ei saa tarkoittaa mihin tahansa taukojumppaan suostumista, mutta sen täytyy tarkoittaa rohkeutta osallistumiseen. Ja se on ennen kaikkea osallistumista paikallisuudesta käsin; paikallisuudesta, jota jatkuvasti määritellään ja muokataan toiminnan kuluessa ja edetessä yhä uudestaan ja uudestaan.
Mutta mistä me tiedämme – paitsi kokeilujen, epäonnistumisten ja taas uusien kokeilujen kautta – milloin meidän tulisi osallistua, mennä mukaan, ja milloin olisi ehkä mielekkäämpään jättää se kyseinen sählyturnaus läpikäymättä? Valitettavaa tai ei, mutta tähän kysymykseen ei ole kuin henkilökohtaisia vastauksia. Se paaluttuu niin usein toistamaani kysymykseen: mitä sinä haluat? Mikä on se kuvataiteen kentän alue, johon haluat osallistua, jota haluat kehittää ja johon tunnet ja haluat kuuluvasi? Eli: mitä haluat sanoa ja viestiä – ja kenelle?
Tässä tilanteessa ei vastauksena ole kuin se, mikä on kullekin henkilölle itselleen tekemisen perimmäinen syy. Ainut kriteeri, mikä tilanteessa auttaa on se, tuottaako toiminta mielihyvää – eli onko se nautinnollista. Siis sanoja ja seikkoja, joita on totuttu tarkasti ja tuimasti epäilemään ja jopa vihaamaan. Mutta tämä nautinnon väärinymmärtäminen ja aliarvioiminen on tavaton sääli, se on suunnattoman säälittävää. Nautinto ja mielihyvä ei tarkoita narsistista ”minä minä minä” painia ja paapomista. Se kun ei ole maailmassaolemista, vaan sisäänpäin kääntymistä. Sen sijaan maailmassaoleminen edellyttää tarvetta ja edes pientäkin kykyä olla mukana, olla suhteessa itseensä ja ympäristöönsä – siis osallistua tanssiin.
Nautinto ja mielihyvä ovat sivutuloksia prosessista, jossa liikutaan jotakin kohti. Se on tarkentumista, omien intressien, tarpeiden, halujen ja pelkojen hahmottamista, joka ei voi tapahtua vain kuin itse teon yhteydessä. Nautinto ja mielihyvä tarkoittaa sitä, että kokee sen mitä tekee mielekkääksi ja tärkeäksi. Se on sitä, että kykenee nauttimaan, ottamaan etäisyyttä, nauramaan itselleen ja ympäristölleen – ja käsittelemään asioita, jotka ovat liian raskaita ja liian vaativia, jos suhde niihin ei ole yhtäaikaisesti läheistä ja etäistä, lähestyvää ja poistuvaa, kiinteää ja katoavaa.
Ja tässä risteyksessä, tässä kohtaa havahdumme tilanteeseen, joka on elämänpolitiikkaa kiivaimmillaan ja kiihkeimmillään. Se on loputonta vuorovetoa, se on jatkuvaa ristiaallokkoa. Tässä tilanteessa meidän tulee hahmottaa tietyt ääripäät. Toiselta laidalta erotamme säännöllisyyden, tasapainon, varmuuden ja turvan. Se on toistoa. Ja sen vastapäätä löytyy uudistusmiskyky, valppaus, riskit ja kyky epäonnistua. Se on muutosta. Ja näiden ääripäiden välinen vuoroveto on se, johon kunkin meistä tulee osata löytää se hetkellinen pysähdyspaikka, se omaksi koettu diskurssi, joka ei ole tasapainoa vaan yksilöllinen versio tanssista. Se on versio maailmassaoloon ja merkitysten muodostamisen prosessiin osallistumisesta.
Päätän Kuvataideakatemian lukuvuoden avajaispuheen kahteen lainaukseen. Niistä ensimmäinen on vuodelta 1952, ja toinen vuodelta 1976. Ne molemmat omalla tavallaan korostavat sitä, miten meidän tulee uskaltaa ottaa riskejä, epäonnistua ja nousta aina yhä uudelleen ylös – ja samalla nauttia siitä matkasta, jossa koskaan olennaista ei ole se, minne päädymme, vaan miten matkaa tehdään ja taitetaan.
Ensin sitaatti Tuomas Anhavalta ja vuodelta 1952:
”Ainoastaan ennakkoluulottomuus pelastaa meidät ikävystymiseltä.”
– Todenkaltaisuudesta, kirjoituksia vuosilta 1948–1979 (Otava 2002)
Ja sitten päätteeksi sitaatti Henrik Tikkaselta, ja vuodelta 1976:
”Jos ei paremmasta tiedä, on keskinkertainen hyvää, huono mukiinmenevää, kurja siedettävää, sietämätön mahdollista, surkea normaalia.”
– Majavatie 11, Herttoniemi (WSOY 1976)
Teksti: Mika Hannula
