Eeva Kemppi: Olen vapaa teatterikriitikko ja teatterin sekatyöläinen, joka ei useinkaan väistä kohdalleen osuvia tehtäviä. Olen kirjoittanut teatterikritiikkejä viitisen vuotta ja pitänyt välillä tervetulleita hengähdystaukoja, viimeksi tänä vuonna asuessani Boliviassa ja matkustaessani muualla Etelä-Amerikassa kahdeksan kuukauden ajan. Pääasiassa olen kirjoittanut kritiikkejä Turun Sanomiin Helsingin ja pääkaupunkiseudun ensi-illoista.
Päivälehtikritiikki on omanlaistaan kirjoittamista, jota rajoittavat aika-, tila- ja muotorajoitukset, joka pyrkii jokamieslukijoiden ulottuville, tapahtuu nopeasti eikä ole täysin punnittua. Kaikesta parjauksesta(ni/kin) huolimatta pidän siitä, usein. Minusta on tyydyttävää tavoitella kirjoitusta, joka ei ole tahallisen vaikeaa vaan mahdollisimman suoraa.
Mietin toisinaan, miksi kirjoitan Mustekalaan. Minusta tuntuu, että olen vieraantunut ja liukunut kauas teoreettisuudesta ja lähestyn kokemuksellisuutta. Mahdollinen asiantuntijuus syntyy yhä enemmän siitä mitä olen nähnyt, kokenut ja ajatellut, ei siitä mitä olen lukenut.
Etsin uusia tapoja kirjoittaa ja osallistua keskusteluun. Kannatan taidepuheessa ja kirjoittamissa moninaisuutta ja monopolien purkamista. Toivon muutosta ja laajentumista. Minusta kritiikki, edes perinteisin päivälehtikritiikki, ei ole jumalansanaa tai kaiken yli käyvää totuutta, vaan puhtaan subjektiivista dialogia. Pyrkimystä keskustella ja osallistua.
Pääasiallisesti hallitsen teatteria ja esittäviä taiteita, joista olen eniten kiinnostunut. En sylje perinteisemmän draamateatterin päälle, joka perustuu puheeseen tai jopa tekstiin. Eniten minua kiinnostavat kuitenkin esittävän taiteen uudet muodot, fyysisyys, ei-esittäminen, dokumentaarisuus ja taidelajien välillä liikkuvat esitykset, muiden muassa. Mutta käsitteelliseen ja puhki ajateltuun voi sotkeutua. Raivostuttavaa, jos mitään ei tule ulos, vaan kaikki jää esityksen sisälle tai kokonaan näkymättömiin. Muoto ja yleisön mietitty paikka ovat tärkeitä.
Teatteri laajasti herättää minussa ihastusta, himoa, intoa, ärsytystä ja kyllästymistä. Haluan ja jaksan katsoa monenlaisia esityksiä, muuten en voisi kritiikkejä kirjoittaakaan. Uusi ei saa kauhistuttaa, mutta myöskään vanha ei voi automaattisesti tylsistyttää. Kirjoittaakseen on luovuttava ymmärtämistä koskevista peloista.
Into, himo tai vastenmielisyys ei synny minulle automaattisesti jostakin tyylilajista tai lajityypistä vaan siitä, että tehdään täysillä ja syystä. Suurin ärsytys ja turhautuminen syntyvät laiskuudesta: ajattelun ja tekemisen laiskuudesta. Nautin siitä kun tehdään säästelemättä, mieluummin vaikka pahasti metsään ja ohi, ennemmin kuin ei yhtään mihinkään.
Intohimoja minussa herättää teatterin ja taiteen lisäksi yhteiskunta, politiikka, sen rakenteet ja järjestelmät. Kritiikki, kuten mikä tahansa kirjoittaminen, on aina yhteiskunnallista: samoin kuin jokainen esitys todentaa tekijöidensä maailmankuvaa, niin myös jokainen teksti kirjoittajansa käsitystä maailmasta.