Pirkko Holmberg:
Olen opintojeni loppuvaiheessa oleva esteetikko. Mustekalaan olen kirjoittanut kritiikkejä ja toimittanut opiskelijanumeroita jo nelisen vuotta. Kuvataide 1900-luvun alusta nykyaikaan on minulle läheisin aihepiiri – tosin jotkut eniten arvostamistani taiteilijoista ovat elokuvaohjaajia. Arvioin mielelläni hyviä taidekirjoja tai muuta asiaproosaa. Musiikkitieteen opinnot antaisivat myös valmiuden klassisten musiikkiarvioiden tekemiseen, mutta en ole vielä tullut käyttäneeksi sitä hyväksi. Vierastan tuote-esittelyiden kirjoittamista ja kommentoin mieluummin ilmiöitä, joita voi pitää ajattomina tai yleisinhimillisinä. Olen kiinnostunut taiteen ja elämän sekä taiteen ja luonnon kohtaamispinnoista. Parhaillaan kirjoitan graduani, joka käsittelee J. W. von Goethen luonnontutkimusten ja taideteorian välisiä yhteyksiä. Saksaa voisi kutsua henkiseksi kotimaakseni.
***
Korttipeli ”Führer-Quartett”, 193415. lokakuuta 2010 Saksan Historiallisessa museossa Berliinissä avautui näyttely Hitler und die Deutschen (Hitler ja saksalaiset). Näyttelyssä tuodaan esille natsipuolueen lupaukset yhteiskunnallisten olojen paranemisesta, jotka olivat vastaus kansalaisten toiveisiin. Myös juutalaisten ja epäilyttävinä pidettyjen kansanosien syrjäyttäminen vastasi tuon ajan oikeistokonservatiivisten porvarien kantoja. Puheenaiheeksi on noussut näyttelyn entistä ymmärtävämpi suhtautuminen aiheeseen, joka on saanut muun muassa uusnatsit vaeltamaan joukolla näyttelyyn. Kieltämättä tuntuu hämmentävältä nähdä maiharitakkisen esikaupunkinuorison jonottavan tuntikausia museoon.
Näyttely pyrkii kaventamaan rakoa uusimman historiantutkimuksen ja yleisten käsitysten välillä. Yhden museopedagogisen lähestymistavan tarjoaman uutuuden tulisi olla nykyisen kuvaston rinnastamisen aiempaan. Esillä on paljon Hitlerin henkilökulttiin liittyvää esineistöä, lippuja, lautapelejä ja muuta. Vuoden 1932 syntymäpäiväonnittelukirjeiden joukkoon on vielä mahtunut kukkoilevaa johtajaa irvailevaa aineistoa, vaikka Hitlerin pääsy johtoasemaan oli tuolloin jo hyvin pohjustettu. Näytteillä ovat lisäksi muun muassa Der Spiegel -lehden Hitleriä esittävät kansikuvat. Varhaisimmat näistä ovat vasta 1960-luvun alusta, ja nekin sävyltään melko toisenlaisia kuin demonisoimiseen pyrkineet myöhemmät kuvat. Ehkä niissä oli vielä jäljellä hitunen entistä johtajaa kohtaan tunnettua pelkoa ja kunnioitusta?
Olennaisin ero museon samaa aikakautta käsittelevään perusnäyttelyyn jää minulta kuitenkin tavoittamatta. Myös yritys rekonstruoida oletettu aikalaisnäkökulma jää pakostakin kyseenalaiseksi. Herättämäänsä kohuun nähden näyttely vaikuttaa melko vaatimattomalta.
Goethea käsittelevä graduni on pitänyt minut viime ajat melko tiiviisti 1700-luvun lopun Weimarissa. Lokakuussa pääsin käymään paikan päällä myös fyysisesti. Olin melkoisen vaikuttunut kaupungin kauneudesta ja eloisasta tunnelmasta, jota turismikaan ei ole kyennyt pilaamaan. Goethen ja Schillerin lisäksi muun muassa Herder, Bach, Liszt ja Mahler vuodattivat tähän uneliaaseen ruhtinaskaupunkiin henkistä ylijäämäänsä. Vuosina 1919–1925 Weimarissa sijaitsi myös uraauurtava Bauhaus -koulu, mutta kaupungin hallinnon konservatiiviset voimat pakottivat sen pian siirtymään pohjoisempaan Dessauhun. Läheinen Jenan yliopisto, idealistisen filosofian synnyinpaikka, on edelleen aktiivinen kulttuurivaikuttaja, jossa tehdään laadukasta tutkimusta.
Kuitenkaan, kuten kirjoitukseni lähtöasetelmista voi päätellä, Weimarista eivät jääneet itsepintaisimmin mieleeni kummittelemaan Schillerin sulkakynä tai Goethen puutarhatalon näkymät. Weimar oli kansallissosialistinen kaupunki ja Hitlerin henkilökultin keskuspaikka. Viimeiset vuotensa täällä viettäneen Friedrich Nietzschen sisar Elisabeth edisti veljensä perinnön vääristämistä natsitarkoituksiin. Joissakin piireissä ei nykyäänkään ole ongelmallista vetää yhdysmerkkejä romanttisen ja idealistisen filosofian ja tuhoavan kansallisen tai uskonnollisen fanatismin välille. Selvää onkin, ettei tämä tendenssi syntynyt yhtäkkiä natsiajan tuloksena, vaan sitä oli valmisteltu jo pitkään aikaisemmin.
Keisari Vilhelm II:n ajan militantti nationalismi valjasti 1900-luvun vaihteessa korskeasti kulttuuriperinnön omiin käyttötarkoituksiinsa. Niinpä satiirikko Karl Krause piti jo vuonna 1908 tarpeellisena muuttaa ”runoilijoiden ja ajattelijoiden kansan” (Volk der Dichter und Denker) ”runnojien ja teloittajien kansaksi” (Volk der Richter und Henker). Näköetäisyydellä Goethen puistoista, sen vastakkaisella rinteellä, voi erottaa Buchenwaldin uhrien muistomerkin. Mäen takana, jolla Goethen näytelmä Ifigeneia ensiesitettiin ja jonka puiden alla hän sepitti Vaeltajan yölaulun, avautuvat keskitysleirin jäänteet: krematorio ruumisvarastoineen ja hirttokoukkuineen, desinfiointilaitos, parakkimeren kivijalat, joiden yllä puhaltaa hyytävä, vaikertava tuuli.
Useimmat meistä ovat nähneet valtavan määrän dokumentteja holokaustista ja lukeneet sitä käsitteleviä kirjoja. Jonkin asian tietäminen tai ymmärtäminen eroaa kuitenkin ratkaisevasti siitä, mitä kutsun asian tajuamiseksi; siitä, mikä on asian varsinaista ilmenemistä, sen paiskautumista vasten omaa kokemusmaailmaa ja syöpymistä sen osaksi. Suosittelen siksi vakavasti käymistä tapahtumapaikoilla. Ei ainoastaan siksi, että näkisi konkreettisia todistuskappaleita tapahtuneesta, että voisi todeta, että tällä paikalla on todella ollut keskitysleiri. Paikasta ei tee piinallista ajatus tuhoamisen järjettömyydestä ja ristiriitaisuudesta sinänsä, vaan itse kidutettu paikan henki. Läheisen muistomerkin neuvostotyylinen veistos keskitysleirivangeista vain vahvistaa puristavaa tunnetta, joka vasta jälkeenpäin muuttuu vakuuttumiseksi tapahtuneen vahingon, suoranaisen pyhäinhäväistyksen, peruuttamattomuudesta.
Mutta miksi minäkin tartun tähän paljon kaluttuun aiheeseen? Mitä uutta siitä voi sanoa? Tai oikeammin: mistä johtuu pakottava tarve yhä uudelleen puhua asiasta? 
Syynä on ristiriitainen rakkaus, jota tunnen Saksaa kohtaan. Rakkaus, joka jatkuvasti saa kylmiä pyyhkeitä kasvoilleen ja pitäviä todisteita siitä, että sen kohteena on itse paholainen. Rakkaus, joka ei silti sammu. Sillä molemmat ovat yhtä totta, sekä korvaamattomat kulttuuriaarteet että käsittämätön julmuus. Saksa itse tuhosi ja veti lokaan keisariajalta periytyvän pyhän erityisasemansa, asemansa eurooppalaisen kulttuurin esitaistelijana. Michael Haneken elokuva Valkoinen nauha (Der Weiße Band, 2009) kuvaa mielestäni osuvasti tätä syvää ristiriitaa Saksan sielunmaisemassa. Sen hahmot, kuten lastensa synnittömyydestä huolta kantava pastori ja ihmisiä vihaava lääkäri, ovat toisaalta varsin bergmanilaisia, ehkä siis yleisinhimillisiä. Kertojana toimivan maalaiskoulun opettajan ja lastenhoitajan tosikkomainen ja maanläheinen rakkaustarina tuntuu täydentävän elimellisesti julmien keskushahmojen muodostamaa kokonaisuutta.
Valkoisessa nauhassa sodan kauhut pysyvät taustalla ja pienten ihmisten julmuus esiintyy niiden vertauskuvana. Tämä on ollut käytäntönä aiemminkin monissa elokuvissa, mutta viime aikoina Saksan elokuvateollisuus on omaksunut toisen suunnan ja alkanut tuottaa historiaa vääristeleviä spektaakkeleita Hollywoodin tyyliin. Aiemmin elokuvien taustalla pysytelleet tapahtumat nousevat juonenkulun keskipisteeseen esimerkiksi elokuvassa Der Untergang (2004), joka kertoo Hitlerin viimeisistä päivistä.Tämän vuoden lokakuussa ensi-iltansa saaneessa Goethe! -elokuvassa nuori Goethekin saa esitellä öljyttyjä rintalihaksiaan, ja parhaillaan on valmisteilla Star Wreckin tekijöiden suomalais-saksalais-
Adolf Reich: Das grössere Opferaustralialainen suurproduktio, jossa natsit lähetetään ulkoavaruuteen (Iron Sky, tulossa 2012).
Kumma kyllä yhtä huonolta vitsiltä ei tunnu seurata valkokankaalta Thomas Jeffersonin naisjuttuja tai ulkoavaruuden olioiden soluttautumista CIA:han. Amerikkalaisethan keksivät koko tämän historian ”luovan uudelleenkäytön” lajityypin, ja he ovat tehneet synnistä melkein hyveen. Saksalaiset vain käyttävät sitä toisenlaisessa sävyssä, josta puuttuu pilke silmäkulmasta. Saksalaisten tuotannot saavat simulaation ja suoranaisen valehtelun luonteen.
Sillä onko mikään lopultakaan muuttunut? Nykypäivän saksalaisia ympäröi natsipropagandan sijaan mainosten propaganda, joka omalla tavallaan myös yllyttää maailman tuhoamiseen ja esittää sen hyväksyttävässä valossa. Ja jälleen tavallinen kansa saa sitä mitä se itse tilaa. Se ottaa vastaan asiat, jotka lupaavat eniten aineellista hyvää arvohorisontin perään kyselemättä. Ja jälleen, sen takaan, on luvassa kollektiivista syyllisyyttä.