21.2.2009 Anni Venäläinen
Max Ryynänen kirjoitti Parnassossa (3/2007) esteettisestä häpeästä, joka liittyy siihen, että pitää Mariah Careysta ja joistakin muista kornin tapaisista kulttuuriteollisuuden tuotteista vastoin tahtoaan – siis silloin kun jokin nolo ilmiö todella kolahtaa. Ryynänen kuitenkin kieltäytyy camp-asenteesta ja rohkeasti, joskin punastuen ilmoittaa olevansa aseeton kolahtamisen suhteen ja vain nauttivansa.
Camp-asenteessa sen sijaan on kysymys jostakin muusta. Se on etäännyttävä ja ironisoiva tapa katsoa kohdetta, jonka esteettinen ylettömyys tai nyrjähtyneisyys kutsuu luokseen huvittuneen äimistyneitä katseita. Ehkä tällöinkin aito kolahtaminen herättää ensi kiinnostuksen, mutta kolahtamista seuraavassa kohteen haltuunottamisessa camp-asenne mitätöi mahdollisen esteettisen häpeän. Näin tapahtuu koska camp on tietoinen ihaillun objektin “hävettävyydestä”, kulttuurisesta kelpaamattomuudesta ja esteettisestä huonommuudesta. “Se on niin huonoa että se on jo hyvää” -ajattelu kohottaa camp-tunnistajan arvoa asiantuntijana, maun tuntijana, samalla kun se on kapinaa esteettisiä normeja vastaan.
taidetta vai kitschiä?
Väittäisin kuitenkin, että kolahtamisen ja campin erottaa toisistaan se, että camp-asenne muuttaa huonon hyväksi. Kohteesta ei nautita sellaisenaan, vaan vasta kun se on otettu haltuun ja käännetty campin kielelle. Camp-laatu on katsojan silmässä, ei kohteessa. Kolahtamista ei ole mahdollista haltuunottaa turmelematta sitä samalla. Kolahtamista voi vaalia vain kun sen antaa tulvia kaikkien älyllisten suojautumiskeinojen läpi. Camp-asenteen vastineen voisi sen sijaan väittää olevan kantilaisessa kontemplaatiossa, jossa esteettinen kokemus pidetään hallinnassa järjen avulla.
Camp poimii “helmiä” uudenlaiseen – myös taiteelliseen – tarkasteluun. Kysymys on siis eräänlaisesta kuriositeettien metsästyksestä ja tunnistamisesta. Banaali voi näyttäytyä campina yhtä hyvin kuin erikoinenkin. Camp on huumorin löytämistä sieltä minne sitä ei ole alunperin tarkoitettu. Maun hienostuneisuus, ylivertaisuus ja asiantuntijuus ovat campin itsetietoisuuteen sisältyviä piirteitä. Camp ei ole vallankumouksellista, avantgardea, sillä se ei pyri tuomaan vallitsevan maun tilalle uutta ja parempaa laatua tai väitä kohteitaan hyviksi, vaan päinvastoin saa nautintonsa niiden huonoudesta. Silti se on ollut keino uudistaa esteettistä kieltä. Periaatteessa pohjimmiltaan älyllinen, tarkkaa kulttuurista erottelukykyä edellyttävä camp-silmä voitaisiin kohdistaa lähes mihin vain. Näin voitaisiin ottaa paikka maun eturintamassa ja tehdä naurunalaisiksi ne, jotka joutuvat huomaamaan etteivät kuulu konössöörien joukkoon.
vitsi vitsinä
Eksploitaatioelokuvat, sentimentaalinen, pateettinen, sievä, sellainen nostalginen joka ei ihan ole kestänyt aikaa, populaarin yliampuvimmat ja räikeimmät tuotteet, koristetaide, rihkama ja kitsch saavat camp-viisarin värähtämään. Camp nousi samaan aikaan kuin muutkin modernia purkavat nykytaiteen ilmiöt. Tämä lista sopisi myös lähes sellaisenaan mainiosti kuvailemaan sitä, mitä moderni ei ole, tai pikemminkin mitä se ei ollut, ja mitä postmoderni puolestaan palautti ja toi taiteeseen hämärtäen korkean ja matalan rajoja. Monet edellä luetelluista mielletään myös dikotomisesti kuuluviksi feminiinisen alueeseen. Sellaisenaan ne ovat olleet modernin estetiikan ulkopuolelle suljettuja, vastakohtaisia lähes ultramaskuliiniselle modernille taiteelle, joka keskittyi järjen ja näkemyksen vaalimiseen. Paradoksaalista tai ei, myös varsinkin homojen campiin liittyy vähintään lievästi vihamielinen asenne feminiinistä kohtaan. Campin kohteeksi joutuneelle feminiiniselle nauretaan ja samalla hetkellä kun sitä ihaillaan, se tulkitaan huonoksi.
Camp on valtavirtaistunut nykytaiteessa ja populaarissa sellaisella tavalla, että siitä on tullut erottamaton osa uutta estetiikkaa, ja siksi voisikin puhua campin lopusta. Se on tehnyt tehtävänsä ja vaikuttanut nykyestetiikan tunnistettavien piirteiden syntyyn, kuriositeetteja etsivään absurdin estetiikkaan, itseään ja aihettaan problematisoivaan ja ironisoivaan otteeseen. Samalla kuitenkin tahatonta, itsestään syntynyttä campia alkaa olla vaikeampi löytää. Campista on tullut väline, jota käytetään tietoisesti myös tekosyynä tai esiliinana epäasialliselle huumorille. Tarantinon fanit esimerkiksi ovat sisäistäneet ohjaajan taitavan camp-kerronnan niin ehdoitta että he nauravat lähes automaattisesti myös silloin kun naurun kohteena oleva asia on pelkästään vastenmielinen. Elokuvateatterissa seurasin äimistyneenä kuinka miespuoliset katsojat nauraa hekottivat Kill Billin kohtauksessa jossa koomassa makaavaa sankaritarta raiskataan. Nyt minun pitää tietenkin lisätä, että Tarantino on toki erinomainen ohjaaja, ainakin Pulp Fiction on ylittämätön. Enhän toki ole tosikko. Minusta erinomaisen hauska kohtaus oli se missä mustaa miestä raiskataan asekaupan kellarissa. – Vai oliko?
Kitsch kuvataiteessa
Kitschin tietä nykytaiteen museoihin tasoittivat ensin Duchampin readymade, sitten poptaide. Esteettisiin ilmiöihin ja representaatioihin sisältyviä merkityksiä työstävä nykytaide on jo pitkään löytänyt kitschistä herkullista materiaalia. Kitsch alkaa kuitenkin pikkuhiljaa olla, vaikkakin hauska, myös positiivisessa mielessä vakavasti otettava akateemisen keskustelun aihe sen ansiosta, että tämän alueen kautta moninaiset arvot ja asenteet, käytännöt ja kaanonit tulevat näkyviksi. Enää ei tarvitse koettaa määritellä sitä miksi kitsch on huonoa ja taide hyvää, tai yrittää vetää rajaa näiden välille, vaan kitsch voi olla tutkimuksen kohteena ihan omana itsenään.
vitsikästä kitschiä
Max Ryynäsen mukaan taiteilija Jeff Koons haluaa vapauttaa ihmiset esteettisestä häpeästä, hän haluaa tehdä teoksia asioista, joista ihmiset oikeasti pitävät. Koonsin kultainen Michael Jackson osuu asian ytimeen ja metallin hohtoinen pupu on tyylikäs. Ja ennen kaikkea se on kallis, siis eräänlainen taiteen luksusesine, kuten muutkin Koonsin tuotteet, öhöm, siis teokset. Mitä enempää tarvitsemme ymmärtääksemme taidemaailman käänteissä piilevää tyhjyyttä jonka parissa tämä taiteilija juhlii?
Kaiken banaalius ja turhuus kiteytyvät näissä teoksissa laittamattomalla tavalla. Taiteella ei todellakaan ole mitään sanottavaa. Koonsin teoksissa voisi nähdä myös paluun vanhemman taiteen arvoihin. Jeff Koonsin teokset ovat suurenmoisia, koska ne ovat niin taitavasti tehtyjä ja näyttävän näköisiä. Ne ovat suurenmoisia esineitä, jotka on tuotettu mestarin pajassa jossa kisällit huolehtivat perusduunista, eli taitoa vaativasta käsityöstä, ja taiteilija itse ohjaa teosten valmistumista antaen itse niille kenties vain idean ja viimesilauksen. Tai joskus esiintyen itse niissä.
Koonsin teoksia voi pitää supertaidekitschinä, joita ei ole tarkoitettu ihailtavaksi campin lasien läpi. Onko siis juuri Koonsin taide sitä rehellistä ja aitoa, jos todellakin sen ainoana tarkoituksena on kolahtaa? Tai olisiko kenties syytä alkaa etsiä ja tunnistaa myös kitschin mestariteoksia? Taidemuseoiden ulkopuolelta löytyvän kitschin joukossa on nimittäin helmiä, laatukitschiä, jotka upealla tavalla edustavat tyylisuuntaansa. Aika ei silti tunnu vieläkään kypsältä sille että kitschistä tulisi osa taiteen kaanonia ihan sellaisenaan, ilman taiteilijan käsittelyä. Readymade-kitschkin muuttuu taiteeksi vasta kun se löydetään. Taiteilija siis sittenkin tekee jotakin kitschille. Jossakin kohden tarvitaan taiteellista tekoa joka muuttaa kitschin taiteeksi.
Kitsch ei ole järkevää, eikä kitschin yhteydessä kuule käytettävän sanaa näkemys, joka modernismin yhteydessä tarkoittaa suunnilleen samaa kuin korkea taiteellinen arvo. Olemme tottuneet ajattelemaan, että kitsch on pöhköä, kehittynyttä esteettistä makua alkeellisempien sielun kielten soittelua. Kitschille herkistymistä vastaan pystytellään näkemyksen torjuntavalleja tai etäännytetään kokemus campin avulla siten, ettei kolahtaminen enää uhkaa minäkuvaa esteettisesti arvokkaan tunnistajana. Kuitenkin kitsch on kuten taide ja niitä voidaan tarkastella samanlaisella silmällä. Kumpikin voi saada aikaan esteettisen kokemuksen. Kummassakin voi olla jotain erityisen sykähdyttävää, jotain mikä pakenee sanoja niin etteivät sen ominaisuudet sulkeudu kielellisiin määritelmiin. Mutta tällaista ei saa aikaan kaikki kitsch eikä kaikki taide.
Kitschin tuominen museoon sisälsi aluksi shokkiarvoa. Tämä ei tarkoittanut niinkään aikaisemmin taiteen ulkopuoliseksi mielletyn ja nyt esteettisen piiriin siirtyneen määrittelemistä kauniiksi kuin sitä, että “huono” sai oman roolinsa myös nykytaiteessa. Tämän ilmiön haltuunottamiseen voi kokeilla esimerkiksi käsitettä “rumuuden estetiikka”, joka merkitsee ruman ja huonon tarkastelemista esteettisestä näkökulmasta. Esteettinen ei enää tarkoita samaa kuin kaunis ja hyvä, siis nimenomaan siinä merkityksessä jossa nämä käsitteet lähenevät eettistä. Kysymys on esteettisen alueen laajenemisesta, liikkeestä jolle ei periaatteessa lopulta ole minkäänlaisia rajoja.
Kitschiäkö?
Esteettisesti arvokas tai kiinnostava löytyy jostakin muualta kuin kauneudesta. Mikä tahansa aikaisempi taiteen tyylisuunta voi näkyä sitaattien kautta nykytaideteoksessa, mutta nykytaiteen tarkasteluun annettu ohje ”kaikki mielipiteet ovat yhtä oikeita ja hyviä” ei johdattele puhumaan hienostuneisuudesta, tyylitajusta, hyvästä mausta. Hyvästä ja huonosta ylipäänsä. Hyvän maun merkityksen pohtiminen taiteellisin keinoin on enemmän kuin passée. Silti taidepuhe edelleen tuottaa eroja esteettisen piiriin hyväksyttävän ja kelpaamattoman välille. Max Ryynänen mainitsee kolahtamisen esimerkkinä alueesta joka on suljettu kaappiin, taidepuheen ulkopuolelle. Raja on olemassa mutta siitä ei puhuta.
Toisaalta taas camp on kietoutunut mielenkiintoisesti myös paljon hienovaraisemmalla tavalla osaksi nykytaidetta. Siinä on ollut vaikuttavaa esteettistä potentiaalia. Se näkyy nykytaiteessa kielenä, joka vaikkapa Jari Silomäen kohdalla on tahallisen naivin sentimentaalisen kuvallisen ja sanallisen ilmaisun tuomista valokuvataiteeseen, esimerkiksi teoksessa Harjoitelmia aikuisuuteen, 2001, sekä lattean ja koomisen rajoilla keikkuvan kommentoinnin käyttämistä keinona kauhistuttavista ja traagisista aiheista puhumiseen, kuten teoksessa Personal War Stories of an Outsider, 2007. Lopputulos on samaan aikaan huvittavaa ja vakavaa, mutta myös visuaalisesti kaunista ja koskettavaa, ajatuksia herättävää taidetta. Nämä ovat nykypäivän taiteilijoiden keinoja puhua suurista tunteista, vakavista tai kauniista asioista, ikään kuin kiertoteitse. Niitä ei tohdita ilmaista suoraan. Etäännyttävä huumori, kuin se tietty naiselliseksi sanottu tapa pehmentää argumentteja pikku naurahduksella, tämä ”enhän minä ihan tosissani ole” -hymähdys, saattelee taiteen muotoon puettuja ajatuksia. Sen varjolla on taiteen piiriin uskallettu jälleen varovasti ehdotella myös sellaista kaunista, jollainen joku aika sitten miellettiin pelkästään koristetaiteeksi ja kitschiksi.