21.2.2009 Kari Kallioniemi
Legendaarisuus, klassikko ja luksus. Kaikki sanoja joista on tullut jälki-jälki-modernissa ajassamme yleistermejä ilmaisemaan ilmiöitä niiden viestittämän lupauspotentiaalin kautta ja katkaisemaan yhteyden sanojen historiallisiin merkityksiin. Nykykulttuurissa luksukseen voi törmätä astuessaan Lidl-halpahalliin, jonka ovenpielimainos lupaa asiakkaalle “arjen luksusta”, mitä se sitten onkin. Ehkä se on juuri lupaus vaurauden kokemisesta, sen esittämisestä ja siitä puhumisesta.
Tällaisen lupauksen luksuksen utooppisesta voimasta apunaan “klassinen maku” ja “legendaarinen liioittelun taito” muotoili aikanaan populaarikulttuurin aito genius Liberace. Hänestä tuli amerikkalaisen tyylin ja sen vulgääriyden symboli, ”Grandfather of Bling”, glitter-versio kreivi Draculasta, Amerikan sinikaulustyöläisten kuninkaallinen ja kitsch-Rockefeller.
Aionkin tässä miniesseessäni kysyä, millainen luksuksen ja siihen liitettyjen (pop)kulttuuristen merkkien/merkitysten kirjo ruumiillistui Liberacen elämässä, esiintymisessä ja tähteydessä ja millaisen perinnön hän tätä kautta jätti populaarikulttuurin estetiikkaan.
Showbisnes-luksusta massoille
Taustoiltaan puolalais-italialaisen Liberace (1919-1987) oli eksentrinen amerikkalainen viihdetaiteilija, jonka musiikillinen koti ja 1930-luvun lama-ajan kokemukset ajoivat hänet sitkeästi tavoittelemaan amerikkalaisen unelmapiiraan yhtä maukasta siivua – rikastumista showbisneksessä huomiota herättävien temppujen avulla.
Hänen uransa alkoi väliaikapianistina 1940-luvun new yorkilaisissa yökerhoissa. Hän rakensi jo silloin tavaramerkikseen valtavan flyygelin ja sen päällä kimaltelevan kynttelikön. Liberace alkoi hankkia vartavasten itselleen suunniteltuja koristeltuja flyygeleitä, joihin lisättiin mahtailevia lisäosia sekä peilejä. Vaikka hän oli aloittanut klassisena pianistina, liukuminen kohti viihdeuraa repertuaarilla ”poppia klassisten teemojen kera” sai vähitellen yhä enemmän sijaa hänen ohjelmistossaan. Tai kuten hän itse kutsui sitä: ”klassista musiikkia, josta on jätetty tylsät kohdat pois.”
Liberace loi supertähteytensä perustan television läpimurron avulla 1950-luvun alussa. Hänen ohjelmistaan tuli niin suosittuja, että vuoteen 1954 mennessä niitä esitettiin kaikkiaan 217:llä eri amerikkalaisella tv-asemalla. Vuoteen 1955 mennessä hänellä oli yli 200 virallista fanikerhoa ympäri Yhdysvaltoja. Ohjelmiensa lisäksi Liberace perusti antiikkiliikkeen Beverly Hillsiin, kirjoitti keittokirjoja ja muisti suurmiehen tavoin olla julkisuudessa aina kiltti eläimille ja lapsille.
Samalla hänestä kasvoi häpeämättömän kuluttamisen amerikkalainen symboli, joka keskittyi erityisesti luksusasuntoihin, autoihin, vaatteisiin ja koruihin. Guinnessin ennätysten kirjan mukaan hän oli 1970-luvulla maailman eniten ansaitseva muusikko. Noihin aikoihin Liberace teki kuolemattomaksi sanonnan ”Itkin koko matkan pankkiin” , jolla hän vastasi erään kriitikon ilkeämieliseen arvosteluun.
Kalvinismi ja kapitalismi
Liberacen ”ryysyistä rikkauksiin” -tarina ja sen luoma kulutusunelma toistui jatkuvasti niin hänen ekstravaganteissa esiintymisissään kuin lukuisissa luksus-symboleissa. Niitä hän esitteli konserttilavoilla, elävässä elämässä ja hänen muistoaan kantavassa Las Vegasiin perustetussa Liberace-museossa, johon on säilötty muun muassa hänen esiintymisasunsa, autoja ja keräilyflyygeleitä.
Koreat ja kuninkaallisuutta matkivat puvut joita täydensivät usein strutsinsulat, pitkät laahukset, minkit ja runsas määrä timanttisormuksia, pitkä kiemurteleva piano, Rockefeller-keskuksen Prometheus-patsas, antiikki-autot ja aristokraattisia interiöörejä matkivat kodit olivat kaikki symboleita kovalla työllä hankitun luksuksen esittämisessä.
Rockefeller-keskuksen Radio City Music Hall oli useasti Liberacen esiintymiskohde. Niin keskuksen amerikkalaisen työn ja menestyksen eetosta julistava kuvasto kuin Liberacen show uhkuivat vaurastumisen sanomaa lähes uskonnollisessa hengessä. Kaikki tämä kertoi Liberacen esiintymisten ytimessä toistuvasta vakavan kalvinistisesta sanomasta, jossa ”raa’alla työllä” ansaittu maallinen vauraus viestii predestinaatio-opin mukaisesti siitä, että tulevaisuuden taivaspaikka tuonpuoleisessa on myös turvattu.
Eurooppalaisuus, kuninkaallisuus ja katolisuus
Liberacen esiintyminen ja ura pitivät monessa mielessä sisällään viittauksia uskontoon ja erityisesti uskonnollisen kulttuurin eurooppalaiseen kuvastoon.
Hänet on ehkä liian erheellisesti liitetty eurooppalaisen dandyismin perinteeseen, vaikka vitsailikin erityisesti konserteissaan tavaroidensa ja omaisuutensa kustannuksella, koska hän ihaili 1800-luvun dandyjä edeltäneiden aristokraattien ja kuninkaallisten seremonioita ja tyyliä.
Samalla Liberace oli poliittisesti ja uskonnollisesti konservatiivi, joka uskoi ehdoitta kapitalismin siunauksellisuuteen, ja kätki showbusiness-leikkisyytensä alle jyrkän ehdottomuuden näissä asioissa. Hän oli itse asiassa hyvin harras katolinen, joka kertoi uransa kohokohdan olleen paavi Pius XII:n tapaamisen sekä esiintymisen vuonna 1960 Lontoossa Englannin kuningattarelle Elisabeth II:lle.
Jos protestanttisessa katsannossa ylellisyydellä pröystäily on myös ristiriitaisella tavalla jumalatonta, motiivi luksuksen esittämiseen paljastuu siinä, että se toistaa katolisuuden seremoniallista esittämistä. Liberacen luksus-tyyli on siis lähellä katolista kirkollista tyyliä, mikä osaltaan selittyy myös hänen perhetaustansa kautta.
Liberace tokaisi kerran olevansa ”yhden miehen Disneyland”. Hänen tyylissään onkin samoja piirteitä Walt Disneyn kanssa, joka kunnianhimoisissa animaatioissaan (Lumikki ja 7 kääpiötä, Fantasia, Pinokkio, Prinsessa Ruusunen) yritti yhdistää periamerikkalaisuutta ja eurooppalaista korkeakulttuuria keskenään ja luoda sitä kautta eräänlainen utooppinen amerikkalaisuuden muoto. Tässä mielessä Liberacea on kuvattu myös amerikkalaisena versiona 1800-luvun eurooppalaisyleisöjä kosiskelleista muusikkovirtuooseista kuten Franz Lisztistä ja Niccolo Paganinista.
Camp, seksuaalisuus ja campin vastakulttuurinen merkitys
Liberacen ja hänen tyylinsä konservatiivisuudesta huolimatta häneen liitettiin pitkään myös radikaaleja merkityksiä, jotka liittyivät hänen seksuaalisuuteensa.
Margaret Thompson Drewal analysoi artikkelissaan ”The Camp Trace in Corporate America – Liberace and the Rockettes at Radio City Music Hall” Liberacen konserttia Rockefeller-keskuksessa ja toteaa, että hän myi amerikkalaiselle ”heteroseksuaaliselle” keskilännen yleisölle hyväksyttävän kuvan miehen feminiinisestä flirtistä ja homoseksuaalisesta poseeraamisesta. Samalla hän loi tämän perinteisesti homofobisen yleisön kanssa stereotypian hyväksyttävästä tavasta esittää homoseksuaalisuus. Julie Burchill on todennut, että tämä kuva on vahvistunut erityisten homoseksuaalien julkisuuden henkilöiden kautta. Tyypillisiä esimerkkejä ovat Sir Elton John ja St Gianni Versace. He ovat “luovia”, rikkaita ja veljeilevät aateliston kanssa. Juuri tämän stereotypian Liberace myi oman tähtikuvansa kautta amerikkalaisille kieltäen samalla kaikissa yhteyksissä olevansa homoseksuaaali.
Televisio oli väline, jonka kautta hän saavutti myös homoseksuaaliset miehet, joista tuli tärkeä osa hänen yleisöään. Elton John on kertonut, että Liberace oli nuorena poikana hänen sankarinsa ja ensimmäinen homoseksuaalinen mies, jonka hän on nähnyt televisiossa.
Siksi Liberacesta tuli uransa iltaruskon aikoihin yksi trash-viihteen ikoneista, jonka pilailu tähtikuvallaan, juorujulkisuuden hyödyntäminen ja itseironinen esiintyminen 1960-luvun popsarjassa Batman, tulkittiin radikaaliksi ja ironiseksi campiksi, joka kommentoi amerikkalaisen materialistisen unelman vulgääriyttä ja irvokkuutta. Nyt kun ”Liberace has left the building” ja tämä kuvasto on liukunut osaksi valtaviihdettä, voi kysyä onko sillä enään mitään radikaalia potentiaalia ja onko Liberacen camp matkannut täyden ympyrän showbusineksen tähtitaivaalla.
Eksentrisyys ja tähteys
Liberacella oli maaninen keräilyvimma, jota hän purki täyttämällä kartanonsa taidekitschillä, antiikkipianoilla, koruilla, vanhoilla autoilla ja turkeilla, jotka museoitiin lopulta vuonna 1979 Las Vegasiin. Hän muokkasi itseään plastiikkakirurgian avulla vanhaksi mieheksi asti. Liberacen kolkolla tavalla outo, makeileva ja lässyttävä ääni lisäsi hänen tähtikuvansa ambivalenssia ja esiintymisessä korostetut näyttävät kädenliikkeet, julma itseironinen huumori ja tv:tä varten kehitetyt teatraaliset kasvonliikkeet loivat kaikki hänen ympärilleen groteskiuden tuntua, joka oli usein ristiriidassa hänen pyrkimyksiinsä luoda näyttämöille ”kodikas” tunnelma. Liberacen äiti, sisko ja veli istuivat usein konserttien ja tv-ohjelmien yleisössä, minkä mainitseminen useasti ohjelman aikana vahvisti perheen ja kodin tuntua.
Liberacen perintö
Liberacesta kasvoi “hyvän huonon maun” ikoni, jonka teennäisyys ja liioittelunhalu liitettiin amerikkalaisen tähteyden pyrkimyksiin säilyttää jotain toisen maailmansodan jälkeen pois haihtuvasta Hollywood-glamourista. Julkisuuden riepotellessa häntä ja syyttäessä homoseksuaalisuudesta Liberace osasi siitä huolimatta aina pitää yllä tabloid-pääomaansa, jota kasvatti äidin tuominen minkkiturkissaan tarpeeksi usein parrasvaloihin.
Liberace olikin tärkeä lenkki siinä prosessissa, jossa Hollywoodin rappeutunut tähtiglamour siirtyi Las Vegas- ja tv-viihteen pariin. Vaikka Las Vegasista tuli vanhentuneen ja mauttoman viihteen vertauskuva, Elvis Presley päätyi paljettijumpperissaan kasinokaupunkiin tekemään 1960-luvun lopulla comebackin, mikä oli yksi sysäys myös suuruudenhullulle rock-kulttuurille alkaa matkia Liberacen “ylellistä mauttomuutta” ja siihen kätkeytyviä dekadentteja piirteitä. Elton John on ehkä suurin yksittäinen Liberacelta vaikutteita haalinut rock-tähti, mutta myös 1970-luvun glam-rock Gary Glittereineen ja myöhemmin Freddy Mercuryn kaltainen esiintyjä camp-aristokraattisine eleineen ja puvustoineen on tämän estetiikan kehittäjä.
Liberace toi luksuksen massoille ja ymmärsi sen raamatulliset ulottuvuudet. Läpiteknologisoitunut hypertalouden yhteiskunta peittää luksuksella rumia jälkiään samaan tapaan kuin teollistumisesta kauhistuneet viktoriaanit, jotka taivuttivat teräsrakenteet ornamenteiksi rautatiehalleissa ja tehdasrakennuksissaan.
Lähteitä
Asbury Pyron, Darden, Liberace: An American Boy, The University of Chicago Press, 2000.
Burchill, Julie, Sad about the Boy, The Guardian Weekend, 18.4.1998, 7.
Core, Philip, Camp. The Lie That Tells the Truth, Delilah Books, New York, 1984.
Drewal, Margaret Thompson, ‘The Camp Trace in Corporate America – Liberace and the Rockettes at Radio City Music Hall’, Teoksessa The Politics and Poetics of Camp, Toimittanut Moe Meyer, Routledge, London, 1994.
Dyer, Richard, ‘It’s being so camp as keeps us going’. Teoksessa Only Entertainment, Routledge, London, 1992.
Garber, Marjorie, ‘The Transvestite Continuum: Liberace-Valentino-Elvis, Teoksessa Vested Interests: Cross-Dressing & Cultural Anxiety, HarperPerennial, New York, 1993.
Sontag, Susan, ‘Notes on Camp’. Teoksessa Against Interpretation, Julkaistu ensimmäisen kerran 1963, London, Eyre and Spottiswood, 1982.