31.8.2006 Verna Kuutti
Helsingin juhlaviikkojen nimikkotaiteilija, muotikuvaajanakin toiminut Wolfgang Tillmans on ollut luomassa valokuvaustyyliä, joka on nykyään arkipäivää muotilehtien sivuilla.
Snapshot -estetiikassa kuvien rajauksella tai valaistuksella ei ole niin väliä, harkittu suunnittelemattomuus loihtii esiin oikeanlaisen välittömän, läsnä olevan tunnelman. Naturalismi on valttia, kohteiksi valikoituvat usein alastomat tai ainakin vähäpukeiset ihmiset; myös roskat, oksennus tai vaikkapa teollisuus ovat inspiroivia aiheita.
Taidehallin näyttelyssä on oikea paraatiesimerkki snapshotista: kaunisvartaloinen alaston irokeesipää tupakka kädessä pissaamassa tuolille. Ne pakolliset lähikuvat sukupuolielimistä nähdään myös, mutta Tillmans ei sorru shokeeraukseen, päinvastoin, yleistunnelma näyttelyssä on – uskaltaisinko sanoa – herkkä?
Yhdistävänä tekijänä näyttelyn teoksille on Tillmansin tapa lähestyä kohdettaan. Oli kyseessä sitten pissaava punkkari tai kaksi rupsahtanutta hedelmää, Tillmans on aina samalla tasolla kuvattavansa kanssa. Hän ei glorifioi, vaan uskaltaa katsoa maailmaa tuoreesti jättäen kangistuneet näkemisen kaavat nurkkaan. Ruma, pieni ja alhainen, ja toisaalta kaunis, suuri ja ylevä ovat käsitteitä, joiden merkitykset kyseenalaistuvat Tillmansin kuvissa.
Hän saa Concorde-lentokoneen näyttämään hieman hullunkuriselta ja toisaalta vedessä lilluvan kankaan mielettömän kauniilta ja kiinnostavalta. Kuvasarja, jossa Venus-planeetta ohittaa kuun ei tarjoa katsojalle avaruudellista mahtipontisuutta, vain pieni musta piste liikkuu vaatimattomasti isommalla pyöreällä pinnalla.
Tillmansin näyttelyssä huomio kiinnittyy myös harkittuun näyttelyn rakentamisen tapaan. Taiteilija oli hyödyntänyt Taidehallin pienoismallia, ja määrätietoinen suhtautuminen esillepanoon näkyy. Tillmansin kuvat eivät pönötä, itse asiassa vain muutama valokuva on kehyksissä, suurin osa on kiinnitetty arkisesti teipillä seinään.
Näyttely ei ole kappeli, jonka ikoneiden äärelle katsoja pysähtyisi nöyränä ratkomaan kuvan mysteeriä. Pikemminkin kuvat tulevat vastaan kuin sattumalta, ja katsojan mieli muuttuu pian avoimeksi vastaanotolle. Seinäpinnalla olevia kuvia voi katsoa myös kokonaistaideteoksena, jossa erilaisiin muodostelmiin asetellut erikokoiset kuvat muodostavat tyhjän pinnan kanssa harmonisen kokonaisuuden.
Näyttelyssä leikitellään myös valokuvan koolla ja formaatilla. Jylhät ilmakuvat menettävät tehoaan, kun niiden formaatti on perinteinen lomakuvakoko. Tuhnuiset baarikuvat sen sijaan saavat lisää vaikuttavuutta, kun ne ovat miltei koko seinän kokoisia ja kehystettyjä.
Tillmans on loputtoman kiinnostunut elämästä, hän on tutkija, joka löytää jotain kuivuneesta leivänkäntystä planeettoihin asti. Näyttelyn ytimen muodostaakin Helsinkiä varten rakennettu, osuvasti nimetty tilateos ”Todellisuudentutkimuskeskus”. Pöydillä olevat kollaasit valokuvista, valokopioiduista lehtiartikkeleista ja esineistä rinnastavat poliittiseen ja yksityisen.
Rinnastukset ovat hämmentäviä ja humoristisia; tuossa on valokopio maailman rumimmista Tarjoustalo-kalsareista, tuossa artikkeli Irakin sodasta, tuossa kuva muurahaisesta, tuossa gay-pride -kulkueesta. Tällainen epätavallisten assosiaatioiden herättely on Tillmansille ilmeisen tärkeää, myös näyttelyn muut kuvat ovat aseteltu sikin sokin teemoista tai sarjoista välittämättä. Tämä korostaa kontekstin tärkeyttä kuvan tai tekstin merkitykselle, lopullinen tulkinta jää ainoastaan katsojalle.
Todellisuudentutkimuskeskuksen mahdollinen sanoma aiheuttikin minulle kohtalaista päänvaivaa. Rationaaliseen ajatteluun taipuvainen katsoja yrittää löytää jonkinlaista poliittista agendaa, totuutta tai logiikkaa Tillmansin todellisuudesta. Ahaa-elämys syntyy lopulta, kun hyväksyy epäloogisuuden ja sattumanvaraisuuden, mikä vastaa todellisuuden perimmäistä olemusta. Maailman absurdius on yllättävän vaikea kohdata.
Tillmans on tutkinut kuvissaan paljon valokuvaa myös pinnan tasolla. Pidin paljon sarjasta, jossa on kuvattu erilaisia vaatemyttyjä. Lähikuvat pinkistä kankaasta vedessä tai vihreästä silkkikankaasta muistuttavat abstraktia maalaustaidetta. Niiden kiehtovuus syntyy nimenomaan siitä, että katsoja voi nähdä ne esittävinä tai vain nauttia herkullisista värimassoista ja kiehtovasta tekstuurista. Valokuvissa päähuomio pyrkii suuntautumaan kohti sisältöä, joten puhtaasti muotoon keskittyvät teokset virkistävät. Väri, valo ja varjot asettuvat päärooliin.
Toisaalta Tillmansilla on taito kuvata elottomia asioita, kuten naulaan ripustettuja housuja niin, että ne ovat miltei inhimillisiä. Tämä lämmin ja suvaitsevainen asenne kuvattavia kohtaan näkyy jopa Still life -kuvissa, jotka olivat minulle ehkäpä koko näyttelyn kohokohta. Asetelmat ryppyisistä hedelmistä ja nuukahtaneista kasveista tai pöydälle jääneestä aamiaisesta henkivät unohdettua kauneutta.
Yhden tällaisen asetelman nimi, ”In the verge of visibility”, tuo esiin valokuvaajan voimaa tehdä nähtäväksi asioita, jotka muuten olisivat ”näkemisen kynnyksellä”. Ajatus valokuvaajasta näkemisen kätilönä on mielenkiintoinen, ja pätee myös muihin Tillmansin teoksiin. Ajatuksella on myös poliittista merkitystä vaikkapa kuvassa, jossa kaksi poikaa suutelevat posket punaisina. Näkymättömäksi tai näkyväksi tekeminen on yksi valtakeino, jolla esimerkiksi seksuaalivähemmistöt pakotetaan marginaaliin.