Kun aivan pikkulapsena vierailin Helsingissä, kaupungista jäi minulle pysyväksi muistoksi lähinnä Varsapuistikossa sijaitseva Emil Cedercreutzin vuonna 1928 valmistunut tammaa ja varsaa esittävä pronssinen Äidinrakkaus-veistos. Hevoset olivat minulle tuttu ja läheinen asia, kenties siksi katseeni hakeutui eläimiä esittävään veistokseen vieraassa suuressa kaupungissa. En tietenkään ajatellut teosta sen tarkemmin, mutta yhä tänä päivänä mieleeni läikähtää lämpö kulkiessani sen ohi. Veistos on erityinen, koska käsitykseni Helsingistä kasvoi teoksen ympärille. Taidekokemukset ovat yllättäviä, eikä etukäteen oikeastaan voi valita, milloin ja mistä teoksesta nousee kullekin merkittävä asia.
Julkisten veistosten hieno puoli on, että ne nimenomaan yllättävät. Koska ne sijaitsevat vähän kaikkialla, ei taiteen kohtaamiseen voi aina valmistautua suunniteltujen näyttelyvierailujen tapaan. Yhtälailla ja yllättämättä yksittäiset teokset voivat vuosikymmeniä osua yleisönsä vakiintuneille reiteille, ne ovat elimellinen osa tuttua kaupunkiympäristöä ja ihmisten elämää. Useita katutaideprojekteja toteuttanut Sara Multanen painottaa julkisen tilan muokkaamisen olevan monitasoista vallankäyttöä. Julkiset tilat vaikuttavat käyttäjiensä elämään. Hän mainitsee esimerkiksi tilojen psykosomaattisen merkityksen ihmisten terveydelle ja valtaapitävien symbolisen vallan ilmenemisen ympäristössä olevien elementtien avulla. Siksi julkisessa taiteessa on taiteen autonomisuuden ja itseensä viittaamisen perinteen lisäksi huomioitava myös muita asioita. Multanen ehdottaa fokuksen kääntämistä kokijaan, sen pohtimista, mitä taide antaa yhteisöille ja ympäristöillemme. (Multanen 2023, 48.)
Vaikka ohikulkiessamme saamme jatkuvasti kokemuksia kiinteästi osaksi rakennettua ympäristöä kuuluvista taideteoksista, ei ole itsestäänselvää, että aktiivisesti hahmottaisimme niiden vaikutuksen elämässämme. Toisaalta julkisten veistosten roolit ja merkitykset voivat olla moninaisia ja yksittäiset veistokset ihmisille tai yhteisöille erityisiä ja tärkeitä. Amerikkalaisfilosofi John Dewey ajattelee yhteisöille läheisten ja yleisesti pidettyjen teosten kuvaavan teosta ympäröivän yhteisöllisen elämän yhtenäisyyttä (Dewey 2010/1934, 103). Taannoin vieraillessani Laajasalon päiväkodin juhlissa talossa työskentelevät hoitajat kertoivat Kalle Mustosen veistoksen Jääkarhupoika (2018) toimivan turvapaikkana, jonka jalkojen väliin piiloon lapset menevät jos kokevat olonsa surulliseksi tai muuten tarvitsevat tukea suurelta hahmolta. Lapset ovat yhteistuumin myös nimenneet teoksen karhupukuun sonnustautuneen lapsen Joriksi. Veistoksesta on tullut kiinteä osa päiväkodin arkea. Tällaiset taideteoksiin liittyvät kokemukset voivat hivuttautua jälkikäteen vaikuttaen osaksi ihmisen elämän kudosta, kuten Deweyn taidefilosofiaa tutkinut Philip Jackson esittää (Jackson 1998, 78). Kenties veistokset siis jättävät jo varhaisia muistijälkiä ja kasvattavat tulevaa taideyleisöä. Julkisella taiteella on monia tehtäviä ja syitä olla olemassa.
Estetiikan tutkija Kalle Puolakka (2021, 171) muistuttaa, että vaikka julkiseksi luokiteltavia taideteoksia voi löytää jo varhaisista kulttuureista, julkinen taide on käsitteenä nuori, eikä sitä ole vielä kovinkaan perusteellisesti määritelty estetiikan- tai taiteenteoriassa. Silti sen kohdalla korostuu, etteivät teokset edusta puhtaan esteettisiä ilmiöitä, vaan niihin liitetään erilaisia teoksen ulkopuolisia asioita sosiaalisista puolista yhteiskunnallisesti merkittävien asioiden korostamiseen. Tämä näkyy vaikkapa siinä, miten julkisista teoksista yleisesti puhutaan mediassa: veistoksia toteutetaan esimerkiksi merkkihenkilöiden muistoksi tai niiden olemassaolosta tiedotetaan kustannusten kautta. Vain osa julkisia teoksia koskevasta puheesta kertoo taiteilijoiden intentioista tai perustuu teosten esteettiseen määrittelyyn. Viime vuosina taidemuoto on joka tapauksessa elänyt kukoistuskautta maassamme: uusia teoksia on valmistunut runsaasti ja prosenttitaiteen periaate on alettu ottaa käyttöön osana rakennushankkeita. Onnistuneita esimerkkejä julkisen taiteen hankkeista ja vaikutuksesta asuinalueiden ilmeeseen ovat muun muassa Arabianranta Helsingissä ja Kankaan alue Jyväskylässä.
Sata vuotta sitten kuvanveistoa määrittivät pitkälti klassiset kovat materiaalit, ja julkisen tilan osalta veistäjiä työllistivät lähinnä muistomerkki- ja sankaripatsashankkeet (Mamia 2010). Nykyinen julkisen taiteen kenttä on kasvanut monimuotoiseksi ja pysyvien julkisten veistosten rinnalle on alettu toteuttaa lyhytkestoisempia kaupunkikuvaa elävöittäviä hankkeita. Yksi tällainen oli Suomen Kuvanveistäjäliiton vuonna 2019 järjestämä Sculpture Expanded -näyttely, jonka tavoitteena oli nostaa nykykuvanveiston rikas kirjo esiin tilapäisen ja liikkuvan julkisen taiteen laboratorion avulla. Näyttelyn yhteydessä tehtiin myös aiempaa Suomen Taiteilijaseuran vuonna 2016 toteuttaman tutkimuksen tuloksia vahvistava yleisökysely, jonka mukaan suuri enemmistö ihmisistä toivoo kaupunkitilaan julkista taidetta ja ajattelee sen lisäävän alueiden esteettistä ilmettä. (Malin & Veräjänkorva 2019.)
Erilaisten kaupunkikuvaa elävöittävien, yhteiskunnallisten ja sosiaalisten ulottuvuuksien lisäksi julkisessa tilassa olevat veistokset ovat kaikille avoimesti esillä olevaa niin historiaa kuin nykyaikaa edustavaa kuvataidetta. Haluan ajatella, että teokset ovat olemassa myös – tai ennen kaikkea – koska taidetta ja sen kokemista pidetään tärkeänä asiana, jolla on itseisarvoinen asema osana kulttuuriamme. Siksi keskityn tekstissä ensisijaisesti kuvaamaan kokemuksiani veistoksista, jotka viime vuosina ovat puhutelleet minua.
*
Aloitan yhdestä itselleni rakkaimmasta. Monien muiden Jyväskylässä asuneiden tapaan suosikkini kaupungin julkisista veistoksista on keskustan kävelykadulla sijaitseva Jussi Heikkilän Silmällä pidettävä (2003). Teos on realistisen kokoinen pronssiveistos varpusesta, joka istuu elävien lintujen tapaan maassa roskalaatikon alla. Lintuja tarkkaillut ja niitä paljon taiteessaan työstänyt Heikkilä kiinnittää teoksen nimeämisellä huomion siihen, että varpuset ovat häviämässä Euroopasta. Teoksen ekologinen sanoma ei kenties kuitenkaan ole (ainakaan ainoa) syy sille, miksi se viehättää niin monia. Veistos on herkkä kuvaus pienestä eläimestä ja koska se on sijoitettu huomaamattomasti linnulle ominaiseen paikkaan, sen bongaaminen kadulta ohikulkiessa oikean linnun tapaan on ilahduttavaa.
Samanlaista löytämisen iloa aiheuttava veistos sijaitsee Turussa Aurajoen rannalla. Oona Tikkaojan Piiloleikki (2011) on yhteisöä osallistava teos, joka koostuu jokivarteen Martinsillan ja Turun linnan välille erilaisiin yllättäviin kohtiin piiloon ripotelluista pienoisveistoksista. Niitä voi kahden kilometrin matkalla kulkiessa etsiä esimerkiksi kadun reunuksilta, koloista tai vaikka joen ylittävältä kaupunkilautta Föriltä. Kolmekymmentä veistosta on toteutettu lasten kanssa. Tikkaojan teoksessa lapset ovat ammattitaiteilijan rinnalla saaneet kokemuksen osallistumisesta julkisen teoksen valmistamiseen ja pysyvän esteettisen jäljen jättämiseen kaupunkitilaan. Lapset ovat muovailleet teoksensa työpajassa Lastenkulttuurikeskus Seikkailupuistossa, minkä jälkeen Tikkaoja on valanut aihiot pronssiin. Veistokset ovat muotokieleltään selkeästi lasten tekemiä: ne esittävät erilaisia pieniä hahmoja, jotka ovat tyyliltään rentoja ja eläväisiä. Niistä löytyy lapsille tyypillistä välitöntä ja vapaata ilmaisua. Piiloleikin voi määritellä kuuluvan niin kutsutun uuden aallon julkiseen taiteeseen, jossa taiteilija perinteisen itsenäisen teoksen valmistamisen sijaan toimii katalyyttinä muiden ihmisten luoville pyrkimyksille. Sara Multanen kutsuu tällaista ei-ammattilaisten taiteilijoiden luovuudelle tilan antamista pieneksi vallankumoukselliseksi teoksi. Julkisen taiteen tekijyyttä laajentavan ja tilaa haltuun ottavan, omaehtoisesti yhteisöstä käsin toteuttavan Piiloleikin voi ajatella edustavan julkisen tilan uudelleen määrittelyä ja yhteisöllistä vallan ottamista elinympäristön muokkaamisessa. (Multanen 2023, 94.)
Myös Jan Lütjohann työskentelee taiteilijana yhteisöllisesti. Hän on pitänyt viime vuosina useita työpajoja, joissa on jakanut tietämystään puunveistosta, perinteisistä käsityömenetelmistä ja työkalujen käytöstä. Osallistujat ovat työpajoissa saaneet käyttää veiston välineitä ja harjoitelleet käsillä tekemistä vuolemalla puunoksista esiin pyöreitä muotoja. Näin he ovat päässeet jakamaan ja tutkimaan Lütjohannin työssään tarkastelemaa käsillä tekemisen merkitystä. Työpajoissa oksista syntyy helminauhoja, Lütjohann kutsuu tätä ilmiasua ooooooo-muodoksi. Muodosta on vuodesta 2020 lähtien kasvanut Daylight, Traces, Talks – nimellä kulkeva teossarja. Kokonaisuuteen kuuluu sekä jo mainitsemiani työpajoja, taiteilijan omia veistoksia ja näyttelyitä – joista viimeisin oli tänä syksynä Kuvanveistäjäliiton Galleria Sculptorissa – että Helsingin kaupungin tilaama julkinen teos.
Honkasuon päiväkotiin valmistunut veistos Daylight, Traces, Talks (2023) sisälsi taiteilijan projektiin sopivasti päiväkodin henkilökunnalle vetämät työpajat, joiden tarkoituksena oli tuoda yhteen taiteilijan ja päiväkodin henkilökunnan työn tekemisen tavat ja vahvistaa osallistujien suhdetta teokseen. Kaarevista puukappaleita veistetty teos on tyyliltään pelkistetty, luonteeltaan lämmin ja helposti lähestyttävä. Pintojen koskettamisen kerrotaan erikseen olevan sallittua, sillä se patinoi teoksia. Pyöreät, käsintehdyt muodot ja puun luonnolliset vaaleat sävyt nousevat herkästi esiin valkeaa seinää vasten. Lütjohannin seinälle installoitu teos on itsessään kaunis veistos. Samalla se on esimerkki siitä, miten teosten kokeminen voidaan taiteen omien ehtojen kautta rakentaa yleisölle alusta asti paitsi omakohtaiseksi myös yhteisöllisesti jaetuksi kokemukseksi.
Toisaalta taide voi olla hyvin yksityinen ja yksilöllinen kokemus. Armi Nurmisen Kalakoto-teoksen (2011) äärellä katsoja voi saada voimakkaan ja moniin aisteihin perustuvan muistijäljen. Neljä metriä leveä ja kaksi ja puoli metriä korkea betonista valettu veistos on sijoitettu merenpohjaan Dalskärin rantaan, ja sen nähdäkseen on sukellettava veden alle. Yksittäisistä, hiukan pisaran ääriviivoja muistuttavista paloista koostuva teos leviää ylöspäin viuhkamaisena muotona. Samalla teos toimiii keinotekoisena riuttana. Se tarjoaa suojaa kaloille, kiinnitymispintaa simpukoille, leville ja muille mereneliöille. Taiteilijan kotisivuilta löytyvä, yhdessä Metsähallituksen luontopalveluiden kanssa toteutettu dokumentointi paljastaa teoksessa ajan myötä tapahtuneet muutokset: veistoksen alkujaan sileä pinta on toivotulla tavalla kuorruttunut merenelävillä.
Vuodenajat, kellonaika ja sää vaikuttavat teoskokemukseen. Värit ja näkyvyys, niin ikään teoksen ympärillä oleva elämä, on erilaista eri hetkinä ja poikkeavissa sääolosuhteissa. Merestä eliöineen, pinnan alle taittuvasta valosta ja vedestä sukeltajan ympärillä tulee veistoksen jatke, osa teosta ja sen kokemista. Olen huono sukeltaja. En siis ole teoksen otollisinta yleisöä, mutta minua viehättää ajatus siitä, että päästäkseen teoksen luo, täytyy nähdä hiukan enemmän vaivaa. Viitseliäisyyden ja itsensä ylittämisen jälkeen lopputulos voi olla tavanomaista palkitsevampi, ja jäädä kokonaisvaltaisena fyysisenä ja esteettisenä elämyksenä mieleen. Kaiken kaikkiaan Kalakoto on sisällöltään puhutteleva ja muodoltaan sekä esteettisesti että funktionaalisesti harkiten toteutettu veistos, joka on julkisena teoksena merenpohjassa laadultaan erityinen.
Saman meren rannalla, Kalasataman Sompasaaren laiturisaarekkeella, on Heini Ahon teos Ajatuksen huuhtomaa (2024). Helsingin taidemuseo HAM:in tiedotteessa kerrotaan teoksen perustuvan taiteilijan eri vuoden- ja vuorokaudenaikoina tekemiin havaintoihin veistoksen paikan tunnelmasta, ominaispiirteistä ja käytöstä. Huomioista on syntynyt viisi yhteen kuuluvaa teosta, jotka ehdottavat yleisölle tapoja asettautua maiseman äärelle. Koleana alkutalven päivänä ilma on kostea, saareke loskainen ja aallot äänekkäät. Kylmä ilma pureutuu vaatteiden läpi ja märkyys saa veistoksen materiaalin kiiltämään. Teoskokonaisuuden osat ovat luonteeltaan leikkisiä, vaikka niiden materiaali on raskasta ja sisältö voi pysähdyttää syviinkin mietteisiin. Teoksen ja sen ympäristön kokemista suuntaavat myös niihin hiekkapuhalletut ja kaiverretut runoilija Virpi Vairisen tekstit. Samalla kun säe ”aallon laella haahka kahlaa vaahto haihtuu aava vaihtuu” kurottaa kohti maisemaa, Ahon veistämällä kämmenellä lepää simpukka, jonka avulla tavataan kuunnella meren huminaa. Tänään meri enemmän kuin humisee, vaahtopäät ovat rajut ja haahkat ovat poissa. Toisenlaisissa sääolosuhteissa valoisa tunnelma varmasti korostuisi, sillä nytkin teokset onnistuvat muistuttamaan lämpimästi siitä, että tila on yhteinen ja maisemassa kulkee muitakin. Heistä on jäänyt jälkiä, pieniä hukattuja tai rannalle huuhtoutuneita esineitä osaksi niistä koostettua Ajatusta. Kylmässä tuulessa on lohdullista antautua ajatuksen huuhtomaksi.
Ahon teokseen ikuistuu huomioita ympäröivästä maailmasta ilmaistuna hienovaraisesti materiaalien, muotojen ja sanojen yllättävillä yhdistelmillä. Hiiltynyttä nuotiota esittävä veistos kaiverrettuine sanoineen ”lempifossiili”, ” arkimusta” ja ” pilvimaali” on Ahon kertoman mukaan muistomerkki, joka lähestyy teoksen valmistamisen aikana maisemasta hävinnyttä energialaitoksen hiilikasaa lämmöllä ja rakkaudella. Hiili energiamuotona on jäämässä historiaan, teoksessa ihastellaan mustan eri sävyjä ja hiilen valtavaa merkitystä elämälle maapallolla keskittyen energian esteettiseen puoleen. Avoimuudellaan teos paljastaa jotain ajastamme, mutta jättää kokijan äärelleen pohtimaan itsenäisesti fossiilisen energian merkityksiä. Ahon tapa liittää erilaisia ajatuksia ja visuaalisia elementtejä toisiinsa on kutkuttava, hänen teoksiaan vaikuttaa kannattelevan jonkinlainen looginen mutta samalla maaginen järjestys. Ehkä teokset kannustavat myös yleisöä tarkastelemaan kokemaansa vapaasti assosioiden ja tarjoavan mahdollisuuden ravistella arkitodellisuutta.
Samaan tapaan arkitodellisuutta hiukan nyrjäyttävä ja maiseman tarkkailuun kutsuva veistos löytyy maan toisella laidalta, pohjoisesta Kilpisjärven tullitoimipaikalta. Rajalle on sijoitettu Anssi Pulkkisen ja Nestori Syrjälän maantiekaiteista veistetty teos Ylösalasalasylös (2021). Pylväiden varaan asettuvan kookkaan teoksen linjat nousevat ja laskevat aaltoillen, ne mukailevat tunturimaisemaa ja toisaalta kohoavat juovina taivasta kohden kuin revontulet. Saamenmaan luonto on suuri, melkein minkä kokoinen tahansa veistos tai rakennus jää sen rinnalla pieneksi. Teos kuitenkin asettuu luontevasti paikalleen osaksi ympäristöä, vuoropuheluun sen kanssa yrittämättä kiinnittää huomiota vain itseensä. Materiaali osaltaan tukee sulautumista: maantiekaiteet kuuluvat teille ja rajanylityspaikalle, taiteilijat ovat jalostaneet teoksessaan sinne leimallisesti kuuluvaa ainesta sen sijaan, että olisivat tuoneet ympäristöön täysin uusia visuaalisia elementtejä. Luonnon ja kulttuurin suhdetta käsitellessään John Dewey on ajatellut kulttuuria kasautuneena vuorovaikutuksena ympäristön kanssa (Puolakka 2021, 61). Pulkkisen ja Syrjälän teoksen voi tulkita toimivan samanlaisten voimien varassa. Se toimii valtavana maamerkkinä, samalla sitoutuen ja kunnioittaen paikkaa, jossa se päivittäin tarjoaa esteettisiä kokemuksia rajaa ylittäville ihmisille.
*
Kuvaamani veistokset poikkeavat esteettisesti toisistaan. Ne myös sijaitsevat vaihtelevissa paikoissa maantieteellisesti laajalla alueella. Se on yksi julkisen veistotaiteen hienouksia: teokset levittäytyvät pitkin maata myös sellaisiin paikkoihin, josta uupuvat esimerkiksi museot. Valikoin käsittelemäni teokset mukaan kuitenkin ennemmin intuitiivisesti, sattumanvaraisten kokemusten kautta. Osittain siksi, että haluan jakaa kokemukseni toivoen muidenkin löytävän samojen veistosten ja niistä syntyvien omien kokemustensa äärelle.
Teksti: Outimaija Hakala
Kuvat: Kati Rapia, HAM/ Sonja Hyytiäinen
Kirjoittaja on veistoksia rakastava kuvataiteilija ja taidehistorioitsija.
Lähteet
Dewey, John 2010. Taide kokemuksena. Suom. Antti Immonen & Jarkko S. Tuusvuori. Tampere: niin & näin. Alkuteos Art as experience, 1934.
Jackson, Philip 1998. John Dewey and The Lesson of Art. New Haven & London: Yale University Press.
Malin, Sampo & Veräjänkorva, Tiina 2019. ”Tilapäistä nykykuvanveistoa kaupunkitilassa” teoksessa Tikka, Moona & Veräjänkorva, Tiina (toim.) Sculpture Expanded. Liikkuvan julkisen taiteen laboratorio Helsingissä. Helsinki: Parus Verus Kustannus.
Mamia, Hanna 2010. ”Suomen kuvanveistäjäliitto. Historiasta ja toiminnasta” teoksessa Mamia Hanna (toim.) Kuvanveisto ajassa ja tilassa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden seura.
Multanen, Sara 2023. ”Ei pelkkää pintaa – Julkisen taiteen eriytyneet kokemukset ja maku” teoksessa Pekkilä, Sirke & al. (toim.) Julkisen taiteen äärellä – Näkökulmia julkisen taiteen tilaan. Helsinki: Kuvataideakatemia.
Puolakka, Kalle 2021. John Deweyn Estetiikka. Kokemus, luonto ja kulttuuri. Helsinki: Gaudeamus.