Siiri Korhonen käy tekstissään läpi kasvamistaan ja kouluttautumistaan taiteilijaksi sekä siirtymistään taidekentälle ammattilaisena. Korhonen tuo erityisesti esille niitä epäkohtia, joita hän opinnoissaan vammaisena ihmisenä kohtasi. Teksti raottaa veistotaiteen ja vammaisuuden suhdetta paitsi tekijän kokemusten myös veistosten tyypillisten aihevalintojen ja esitystapojen näkökulmasta. Teksti pohjautuu Korhosen Kuvataideakatemian lopputyön kirjalliseen osaan.
Suoritin taiteellisen kasvamisvaiheeni tekemällä monimateriaalisia paperikollaaseja postitaidepiireissä, mutta ennen kaikkea piirtämällä, enimmäkseen ihmisiä, enimmäkseen havainnosta. En pyri tarkkaan todellisuuden kopiointiin, mutta kehojen havainnointi sekä sisältä että ulkoa, yksilöiden ainutlaatuisen olemuksen vangitseminen, on aina kiehtonut minua. Niin kehon asennon välittämä sanaton viestintä kuin vaatteiden ja kasvonpiirteiden yksityiskohdat ovat minusta loputtoman kiinnostavia.
Jos julkisessa taiteessa esiintyy nykyään ihminen, se on kovin usein viitteellinen yleisfiguuri, joka ei esitä oikein ketään. Se on minusta sääli, sillä pidän hirveästi ihmisistä. Kun uusia taiteellisesti korkeatasoisia näköispatsaita ei tehdä, maailman ihmistä esittävien veistosten yhteenlasketussa kokonaisuudessa säilyy historiallinen epätasapaino. Naiset ovat aliedustettuja: Katriina Haikala ja Anna-Maija Pääkkönen laskivat Representations of Power -projektissaan kaikki Helsingin julkiset muotokuvat, ja löysivät vain yhden, joka esittää naista. Transihmiset, muunsukupuoliset, butch-lesbot, näkyvästi vammaiset tai biPOC-ihmiset eivät pääse edes osaksi tilastoa. Oikeastaan tästä ajatuksesta lähti kelautumaan kuvataiteen maisterintyöni aihe Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa. Halusin tehdä julkisen monumentin, ihmistä esittävän teoksen, joka on päivänselvästi joku.
Muotokuvien, erityisesti julkisesti näytteille asetettujen, kohteet ovat historiallisesti olleet korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa. Niinpä onkin genrelle tyypillistä, että kohde halutaan esittää edullisessa valossa, ja kuvan rakentamisen keinot tukevat arvokasta vaikutelmaa. Pyrin ihmistä kuvatessani olemaan tietoinen näistä muotokuvan konventioista, ja joko kommentoimaan niitä tai toimimaan niitä vastaan. Etenkin silloin, kun ne liittyvät kuvanveistotaiteelle erityisiin tapoihin viestiä yksilön asemasta.
Lopputyöni muodoksi valikoitui nuorta muunsukupuolista punkkaria esittävä, pienistä pikselimäisistä tammipaloista kasattu luonnollisen kokoinen puufiguuri. Seinällä pojottavan figuurin asennon avulla pyrin luomaan vaikutelman, että veistoksellani on erikoisista painovoimaoloistaan huolimatta mukavaa. Teoksen nimeksi tuli Exile and Pride ja sen brutalistinen palatekniikka keskusteli myös Mylly-näyttelytilan rakennusmateriaalien kanssa.
Nykytaiteen näyttelyissä jalusta harvemmin enää korostaa valtaa, mutta museotyyppisessä esillepanossa jalustan korkeus määrittelee silti sen, kenet esillepaneva taho olettaa keskivertokatselijaksi – ja kertoo siten esilleasettajan arvoista. Tyypillinen katsojia arvottava kysymys on, antaako pitkien ihmisten kumartua, jotta lapset ja pyörätuolin käyttäjät näkisivät paremmin. ”Laitetaan se katseen korkeudelle” on tyypillinen ripustuksessa sen kummemmin miettimättä heitetty lause, joka olettaa taiteen kokijan kehosta paljon.
Sijoittamalla figuurini seinälle vaakatasoon, painovoimaa vastaan, asetin kaikki näyttelykävijät asemaan, johon yleensä joutuvat normista poikkeavassa kehossa elävät ihmiset: tarkastellakseen sitä läheltä, perinteisestä katseen suunnasta, täytyy käyttää kehoaan epämukavalla tavalla (yläviistoon niska kenossa kurkistellen), tai valita rikkoa julkisen tilan käytön sosiaalista normia asettumalla istumaan tai makaamaan lattialle teoksen alle. Tällä tavoin ripustettuna figuuri on ikään kuin maailmojen välissä: se on osa tilan ihmisjoukkoa, mutta se käyttää sitä eri säännöillä kuin muut.
*
Kuulumisen ja ei-kuulumisen teema on osa tämän sarjan teoksiani. Sen yhdistäminen taidekoulun aulaan teki työstä myös kommentin asemastani taidekoulun pienoisuniversumissa. Liikuntavammaisuuteni on enimmäkseen näkymätöntä, ja sijoitun pikemminkin sosiaalisesti häilyvään kroonisesti sairaiden ihmisten joukkoon, vaikka vammani onkin synnynnäinen ja pysyvä. Vammaisuuden yleisesti tunnustettujen symboleiden, kuten pyörätuolin, puuttuessa jää toimintakykyni poikkeavuudesta kommunikointi kokonaan minun harteilleni – ja epäonnistun tarpeideni ja motiivieni viestinnässä yhtä usein kuin onnistun.
Mahdollisuus piilottaa vammaisuuteni on kuitenkin myös etuoikeus, jota olen käyttänyt paljon hyväkseni. Voin halutessani mennä normaalista, ainakin jonkin aikaa. Viiteryhmäni ihmisille on tavallisempaa siirtyä täysi-ikäisenä suoraan sairaseläkkeelle kuin korkeakouluttautua. Ajattelin asiaa lähes joka kerta kulkiessani ovista koulussani: tämäkin ovi on rakennettu niin, että muuten itsenäisesti arjessa pärjäävä pyörätuolinkäyttäjä ei saa tätä yksin auki. Pystyäkseen opiskelemaan kuvanveistoa, hänen täytyisi hankkia avustaja jo pelkästään ovia avaamaan. Yrittäessäni itse selvitä vaihtelevan toimintakykyni kanssa korkeakouluopintojen läpi näin tilanteeni jatkuvasti kuin kaksoiskuvana. Koin täysin sattumanvaraiseksi tuuriksi, että olin siellä missä olin, ja että olin erittäin onnekas ja etuoikeutettu. Ja toisaalta: muistan ajatelleeni miksi helvetissä tämä laitos on suunniteltu niin, että minun pitää särkevien lonkkieni ja lihasheikkouteni kanssa vetää tämä rullakko kuuden kynnyksen, neljän sähköjohdon ja kahden minua päin avautuvan kapean oven läpi?
Olen sukuni ja perheeni myötä kasvanut vammaiskulttuuriin – niin vahvasti, että koska olen suvussani vähiten vammaisesta päästä, en ollut juurikaan edes ajatellut itseäni vammaisena. Ennen Kuvataideakatemiaa kävin kansanopistoa ja muutaman ammattikoulun, ja niissä moninaisten oppijoiden huomioon ottaminen oli 2010-luvulla hyvin hallussa. Niissä neuroepätyypilliset ja liikuntavammaiset opiskelijatoverit olivat normaali osa yhteisöä.
Niinpä minulle Kuvataideakatemiaan tullessani tuli suurena järkytyksenä se, miten huippuyliopisto suhtautuu vammaisiin. Tai siis miten ei suhtaudu: miten täysin näkymättömiä siellä olimme. Kuusivuotisen koulutaipaleeni aikana tunsin usein, että pidin tärkeänä asioita, jotka eivät kiinnostaneet ketään muuta ja koin syvää turhautumista yrittäessäni kommunikoida niistä. Itsestäänselvinä pitämäni asiat – kynnykset, ovet, luentojen tauot, istuimet ja tuolit gallerioissa, käytävät joilla mahtuu kulkemaan, reittien ja siirtymien kommunikointi, päivien aikataulujen ennustettavuus, jne. – olivatkin yhtäkkiä asioita, joista piti vääntää, taistella ja argumentoida. Dissonanssi kokemuksieni välillä oli lähes käsittämätön.
Tiesin, miten paljon pienemmillä resursseilla toimivassa Limingan Taidekoulussa opiskeli sähköpyörätuolilla kulkevia opiskelijoita sekä kuvataiteen että näyttelijäntyön puolella. Samaan aikaan Suomen tuntihinnaltaan kalleinta opetusta tarjoavassa yliopistossa, joka ylpeilee yhdenvertaisuudellaan ja arvoillaan, ja sen juuri valmistuneessa kalliissa uudisrakennuksessa, minulle – kaksin jaloin pystyasennossa kulkevalle ihmiselle, jonka tarpeet ovat suhteessa hyvin pieniä ja edullisia, vaikkakin minulle välttämättömiä – jatkuvasti kerrottiin, miten pyytämiäni esteettömyysmukautuksia ei voitu toteuttaa. Yleensä perustellen budjettisyillä ja sillä, että mikäli olen liian ”sairas” opiskelemaan, minun täytyy jäädä sairaslomalle. Usein pyyntöni vain katosivat jonnekin byrokratiakoneiston myllyyn ja luovutin niiden kanssa, nostin rullakon pyörät yksitellen sähköjohtojen yli kiroillen, ja makasin kolme päivää kotona sen jälkeen toipumassa, jättäen kurssit kesken ja poissaolot selittämättä.
Kuvataideakatemiassa on sen historian aikana opiskellut monenlaista enemmän ja vähemmän viallista kulkijaa. Helene Schjerfbeck raahautui Ateneumin kiviportaita niin kauan kuin jaksoi, ja syntymäkuuro Juho Felix Talvia valmistui kuvanveistäjäksi ja työllistyi koko elämänsä ammattitaiteilijana. Kuvataideakatemian sulautuminen Taideyliopistoon asetti opetuksen samojen koko ajan kiristyvien tulostavoitteiden ja opintoaikarajoituksien armoille, joista muutkin yliopistot kärsivät. Suomen pienimmässä, muutaman sadan hengen yliopistotasoisessa oppilaitoksessa, vähemmistö jää tavallistakin pienemmäksi, eikä järjestelmälle kartu kovin nopeasti kokemusta vammaisuuden kohtaamisesta. Tämä saa aikaan esteellisyyden kehän: eihän meillä ole koskaan ollut yhtään asiaa X tarvitsevaa ihmistä, joten miksi tuhlaisimme aina niin rajallisia resursseja jonkin potentiaalisen esteettömyysongelman ratkaisemiseen? Tämä on ymmärrettävää, mutta yksittäisen opiskelijan kannalta pahimmillaan hirveän raskasta. Sen sijaan että vammainen, pitkäaikaissairas tai neuroepätyypillinen opiskelija saisi keskittyä taiteilijaksi kasvamiseen, on hänen tuhlattava (muutenkin yleensä keskimääräistä rajallisempia) resurssejaan ympäristön kouluttamiseen, käytännön ongelmien ratkomiseen ja oman olemassaolonsa perusteluun.
*
Vaikka yhdenvertaisesta kohtelusta puhutaan nykyään enemmän kuin lapsuudessani yhdeksänkymmentäluvulla, ovat moottorisahaaminen ja valimotyö yhä valintoja, joita harva fysiatri liikuntavammaiselle suosittelee. Tiedän että omaa fyysistä todellisuuttani vastaan kilvoittelu osaksi ajaa minua haastavien, raskaiden materiaalien, kuten raudan tai tammen, pariin. Haluan jatkuvasti testata pystyvyyteni rajoja ja pyrkiä tekemään mahdottomia asioita.
Hiukan samanlaista asetelmaa käsittelee Eli Clare kirjassaan Exile and Pride, josta teokseni lainasi nimensä. Clarella on näkyvästi kävelyyn vaikuttava CP-vamma, ja hän harrastaa vuorikiipeilyä. Hän käsittelee kirjassaan odotuksia, joita vammaisen elämän valintoihin kohdistuu. Ihmisoikeustyö on saanut aikaan, että yhteiskunta alkaa jo tunnustaa vammaisille teoreettisen oikeuden opiskella ja vaikkapa mennä naimisiin, vaikka näistäkin vielä saa välillä tapella. Kysymys siitä, saako vammainen toimia tavalla, joka voi olla hänelle jollain tavoin ”haitaksi” tai ”liian kunnianhimoista” on kuitenkin monisyisempi – ja erityisesti se, pitäisikö häntä esimerkiksi yhteiskunnan varoilla tällaisissa toimissa tukea. Mitä jos vammainen perustaa punkbändin? Tai haluaa juoda kaljaa ja kiroilla, valaa pronssia? Opiskella tai opettaa yliopistossa? Systeemit, ja ihmisetkin, menevät vielä aika hämilleen tällaisten kysymysten äärellä.
Kun kuulin, että Laila Pullisella oli lapsuudessa sairastetun tuberkuloosin jäljiltä vain yksi keuhko, naksahti päässäni ymmärryksen valo päälle. Pullinen nousi maineeseen muotoilemalla kuparilevyveistoksia räjäytysaineilla, vaikka hänen pronssiveistoksensa tunnetaankin nykyään parhaiten. Niissä on tavoiteltu mahdotonta: liikkeen vangitsemista liikkumattomaan materiaaliin. Pullisen työt olisi helppo luokitella jonnekin toksisen maskuliinisen kuvanveistäjämyytin (SUURTA! VAIKEAA! ENEMMÄN!) egoilun alle. Arvelen itse, ettei ihmeen tavoittelu tällä tasolla voi olla enää vain näyttämisen halua, jolla pyritään todistamaan muille omaa kelpoisuutta. Jotta pystyy tekemään töitä Pullisen intensiteetillä, täytyy rakastaa työtään sen itsensä vuoksi. Mahdotonta mahdottoman, ihmettä ihmeen vuoksi. Täytyy olla sisäsyntyinen palo voittaa keho, eli kuolema.
Kuvanveistolla on siis myös tekemisen pyhä fyysinen kieli. Se melkein kiduttava rakkaus, jota tuntee kun käsittelee sulaa metallia, lyö puuta terävällä kirveellä, kuuntelee painavan laivaketjun ääntä, liukumista ja kolahtelua. Tai kevyen silkin läpi ohuen terävän neulan pistelyä, tai lasin reunojen kiillottamista, niin että valo näkyy kaikista suunnista läpi kuin merenjäästä luistelutalvina. Asioiden ja materiaalien kehossa tuntuva todellisuus ja se ihme, että voin saada niiden muodon muuttumaan.
Samanlaisen jännityksen värittämän rakkauden materiaaliin koin jakavani ystäväni, opettajani Radoslaw Grytan kanssa. Vahvana urheilullisena miehenä ja taitavana käsityöläisena Gryta tarvitsi suuria vastustajia, kuten kovia graniittimöhkäleitä ja myrkyllisiä metalleja – tai todella hauraita, herkästi rikkoutuvia pikkuruisten tappiliitosten rakennelmia. Koin Grytan kanssa taiteesta keskustellessani, että puhuimme samasta todellisuudesta: materiaalien fyysisestä universumista, jota ei arvioida järjellä, vaan joka tuntuu kehossa, vatsanpohjassa, käsien lihaksissa. Sen kanssa operointi, se kun joku on saanut kuuman metallin, tai elottoman puun, asettumaan juuri niin, se on pyhää. Kuten hyvyys, tai porno, sitä on mahdotonta määritellä, mutta sen tunnistaa kun sen kokee.
*
Tuo kummallinen, fyysinen tuntematon on minulle itseisarvo, jonka ympärille elämäni rakentuu, eikä minun tarvitse sitä itselleni perustella. Neuropsykiatrian parissa saatetaan puhua ilmiöstä nimeltä ’sensory seeking behaviour’. Keskimääräistä helpommin yli- tai alivirittyvän hermoston kanssa elävä ihminen usein tajuamattaankin hakeutuu tilanteisiin, jotka tuottavat äärimmäisiä tuntemuksia: vaaraa, jännitystä, haastetta, mutta myös kylmää, kuumaa, kipua, pehmeyttä tai karkeutta. Sietokyvyn ikkunan määrittymiseen (ja siten intensiteettiin, joka tarvitaan sen ulkopuolelle menemiseen, niin että jokin tuntuu joltain) vaikuttaa paitsi synnynnäinen neurologia myös kokemushistoria.
Omalla kohdallani ajattelen enemmän tai vähemmän rikki olevan kehon kanssa kasvamisen vaikuttaneen asiaan. Minun on arjessa toimiakseni ollut opeteltava sekä dissosioimaan itseni tietyistä kehon signaaleista että tarkkailemaan toisia tietoisesti ja herkeämättä. Vaikkapa käveleminen on minulle usein toiminta, jota pitää ajaa ns. manuaalivaihteella. Toisaalta taas pystyn lajittelemaan kivun kokemuksen päässäni lokeroon, josta otan sen esille vain tarvittaessa.
Lokerointi kuitenkin vie energiaa ja aivojen prosessointikapasiteettia, sitä samaa jota kuluttavat kirkkaat valot, kovat äänet, kaikuvat tilat ja huono ilma. Aistiyliherkkyys onkin aistialiherkkyyden toinen puoli. Molemmat ovat osa samaa ilmiötä, neuroepätyypillisyyteen usein liittyvää aistikokemusten prosessoinnin profiilin epätasaisuutta. Uskallan väittää, että näitä piirteitä esiintyy taiteilijoiden keskuudessa muuta väestöä enemmän, niin opiskelija- kuin opettajakunnassakin.
Minulle itselleni se ei ole haitta vaan koko taiteellisen praksikseni ydin. Kangas, joka tuntuu erityisen kankaalta, tai puu, joka on erityisen puinen, tuottaa minulle paljon mielihyvää jo itsenään. Minun on hyvin helppo käyttää työhuoneella tuntikausia hoitamalla ja lajittelemalla erilaisia esineitä ja materiaalinpaloja. Jos valitsen viisaasti, pystyn tämän voimalla työskentelemään toisteisten, pienten toimintojen parissa niin pitkäjänteisesti, että sillä voi muodostaa vaikuttavia kokonaisuuksia. Pyrin aina järjestelemään työni niin, että tällainen palauttava toiminta on siihen sisään rakennettua – ihan jo sen takia, että aikani loppuu kesken, jos sitä pitää harrastaa jossain erikseen.
Toisaalta välillä kaikki liikkuminen ja kehon käyttäminen on minulle kallista, sillä palaudun hitaasti. Haluankin kehollani tekemien asioiden olevan vaivan arvoisia: henkisesti stimuloivia, hauskoja ja merkityksellisiä. Suurimpia työskentelyni ratkaistavia ongelmia on tietysti, että toisinaan kehoni ja mieleni haluavat tyydyttyäkseen eri asioita. Tämä tuskin koskaan varsinaisesti ratkeaa. Mitä enemmän olen pyrkinyt olemaan itselleni ja ympäristölle rehellinen tarpeistani ja seurailemaan joskus vähän epäloogisiakin impulsseja ja mielitekoja, sitä vähemmän tähän on sotkeutunut sisäistettyjä ulkopuolisia odotuksia. Ja sitä paremmin olen voinut.
*
Vuosi 2024 on ollut poikkeuksellinen monella tapaa. Olen elänyt ensimmäisen vuoteni vapaana kuvataiteilijana, suureksi osaksi valmistellen ensimmäistä soolonäyttelyäni Galleria Huutoon Taiken työskentelyapurahalla. Olen saanut muovata työskentelytilani itselleni sopivaksi, sijoittaa muutamat apurahatyökoneeni lattian rajaan, niin että ensimmäistä kertaa elämässäni voin opetella käyttämään niitä minulle luontaisessa asennossa. Olen siirtynyt kollaasipuutöissäni pehmeämpiin puihin kuten mäntyyn, ja löytänyt siitäkin iloisen haastavan vastustajan. Piirtäminen ja värit ovat alkaneet hiipiä veistoksiini, kun ne opiskeluaikoina pysyivät aika tiukasti erillisinä, yksityisinä asioina. Jo vuodessa työni ovat rentoutuneet ja muuttuneet paljon, ja ihastuttavasti tunnen vasta raapaisseeni pintaa, olevani ihan uuden alussa.
2024 oli myös vammaisnäkyvyyden hurja vuosi. Jenni-Juulia Vallinheimo-Heimonen edusti Suomea Venetsian biennaalissa, Tilaa taiteilijuuteen -hankkeen julkaisu ilmestyi, ja viimeisimpänä Riikka Leinosen ja Sofia Tawastin kirja Suuri valhe vammaisuudesta voitti Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon, vain muutamia asioita mainitakseni. Yhtäkkiä aiheet, joiden kanssa koin opiskeluaikanani olevani yksin, ovat olleet näkyvästi esillä valtamediassa. Olen kokenut syvää huojennusta ja kiitollisuutta kaikkia näitä tahoja kohtaan – ja myös siitä, ettei minun monimutkaisen häilyvine onkos-vai-eikös vammaisidentiteetteineni ole tarvinnut osallistua keskusteluun, vaan viisaat, asiasta enemmän tietävät puhumisen ja kirjoittamisen osaajat ovat sitä käyneet. Olen saanut rauhassa syventyä biohajoavien puuliimojen kehittämiseen ja rapueläinten nivelten rakenteiden ajatteluun, vain satunnainen julkisen terveydenhuollon tutkimuslähete kiusanani.
En tavannut Laila Pullista koskaan, mutta ajattelen häntä yllättävän usein. Tarinoiden perusteella olen muodostanut hänestä mieleeni kuvan itsepäisenä ja ylpeänä ihmisenä. Tunnistan molemmat piirteet itsessäni, ja erityisesti ensimmäistä pidän suurena luonne-etuna kuvanveistäjän kummallisessa ammatissa. En silti halua kärsiä taiteeni vuoksi, tai ole muutenkaan kiinnostunut toistamaan menneitä myyttejä itselleen tai ympäristölleen tuhoa tekevästä taiteilijasta, joten yritän jatkuvasti etsiä tapoja olla mahdoton ihminen jotenkin rakentavilla tavoilla. Se voi tarkoittaa avun pyytämistä ja antamista, lepäämisen laskemista työaikaan, tai sitä, että asentaa studiolleen pehmeän lattian, etteivät polvet olisi niin mustelmilla siellä konttailusta. Työhuoneellani on sänky ja paljon lämpimiä vilttejä, joihin voi kääriytyä veistämisen lomassa ja väleissä, ja Savion Taiteilijayhteisön kahvihuoneesta löytyy tarvittaessa koiria, joita silittää ja ymmärrystä sille, että joskus työpäivä alkaa kahdeksalta illalla tai koostuu lähinnä nukkumisesta.
Uskon vahvasti, että eräs taiteilijan tehtävä yhteiskunnassa, tai ainakin minun tehtäväni, on katsoa maailman normeja hiukan viistosta, ja ennakkoluulottomasti etsiä työn tekemisen ja olemisen tapoja, jotka paitsi sopivat erityiselle kehomielelleni myös saavat sen epätyypilliset ominaisuudet kääntymään vahvuuksiksi ja kukoistamaan. En vielä osaa edes aavistaa mitä kaikkea tulen työstäni löytämään, mutta odotan sitä innolla.
Teksti: Siiri Korhonen
Kuvat: Kati Rapia, Siiri Korhonen, Mette Matilda, pacingpixie / SelkoSeks ry, Sauli Tvaltvadze
Kirjoittaja työstää parhaillaan Galleria Huutoon tulevaa yksityisnäyttelyään Hävikkiaika (10.1.–2.2.2025).
Lähteet
Clare, Eli 2015. Exile and Pride. Disability, queerness, and liberation. Durham & London: Duke University Press.
Kiiski-Finel, Päivi (toim.) 2006. Laila Pullinen: Atti d’amore. Wäinö Aaltosen museon julkaisuja, 49. Turku: Wäinö Aaltosen museo – Turun kaupungin taidemuseo.
Korhonen, Siiri 2023. Suhteestani portaisiin ja muuhun. Kuvataiteen maisterin opinnäytetyö. Helsinki: Taideyliopiston Kuvataideakatemia.