Taiteen kuvia rakentamassa, kaatamassa ja yhteen törmäyttämässä
Mustekala -headline 24.10.2005 Irmeli Hautamäki
Mikä kulttuurinen rooli kuvilla on ja miten paljon työtä niiden eteen nähdään sen jälkeen, kun kuva on valmistunut ja lähtenyt tekijänsä kädestä? Kuvan julkinen elämähän alkaa todella vasta sitten, kun tekijä on luovuttanut sen esitettäväksi.
Poliittisessa elämässä kuvat ovat politiikan keskeistä sisältöä, kuvat luovat toivoa tai pelkoa. Tieteellisessä elämässä kuviin otetaan etäisyyttä: kuvat, kuviot, mallit ja havainnollistukset ovat hyödyllisiä ajattelun apuvälineitä. Kuvien välittynyttä luonnetta pidetään tieteessä selvänä, kuvat ovat ihmisen aikaansaannoksia. Mitä useampien käsien lävitse tieteen kuvat ovat kulkeneet, sitä luotettavampina niitä pidetään. Entä taiteen kuvat? Sen jälkeen kun uskonpuhdistus hävitti ne kirkoistamme, on suhteemme kuviin ollut ambivalentti.
Taiteen kuville ei voi enää yksinkertaisesti antautua muuten kuin taiteilijan itsensä järjestämässä näyttelyssä. Siellä katsoja voi rauhassa nauttia, mietiskellä ja seurustella kuvien kanssa. Tilanne muuttuu, kun näyttelyn järjestäjänä on taideinstituutio. Instituutiolle kuvat ovat materiaalia, josta näyttelytuote tehdään. Näyttely vahvistaa tai luo tiettyjä mielikuvia tai asenteita, jotka ovat aiheen kannalta relevantteja tai sitten ei. Näyttelyssä kävijöiden on syytä kiinnittää huomiota kuvien käyttötapaan ja taustoittamiseen.
Slovenilaisen arkkitehdin Petra Ceferinin suhde arkkitehtuurin kuviin edustaa tieteellistä asennetta. Ceferinille valokuvat ovat todistuskappaleita, jotka ovat hyödyllisiä, jos ne ovat luotettavia. Ceferinin näyttely ”Legenda rakentuu” Rakennustaiteen museossa osoittaa, etteivät suomalaisen arkkitehtuurinäyttelyiden kuvat olleet aivan luotettavia huolimatta dokumentaristisesta luonteestaan.
Asian tekee kiinnostavaksi, että Ceferin on tutustunut myös siihen tausta-ainekseen, jolla näyttelyinstituutio vahvisti suomalaisen arkkitehtuurin mielikuvaa. Modernismi itsessään ei riittänyt, lisäksi piti saada koskematonta luontoa, loppumattomia järviä, saunaa ja tervan hajua. Ne nyt eivät ole alkuunkaan moderneja asioita, vaikka tarkoituksena oli esitellä modernia Suomea. Moderniin Suomeen kuuluvat kaupungit tehtaineen, elokuvineen, ravintoloineen, sanomalehden luku, jazz-musiikki ja kauppojen näyteikkunat, vai kuinka?
Näyttelyn järjestäjällä on suuri vastuu siinä, miten se esittelee haltuunsa saaman materiaalin, miten se taustoittaa näyttelyn ja mihin se johdattaa katsojaa. Instituutiollahan on siihen loputtomat mahdollisuudet. Viime vuosikymmeninä taideinstituutiossa on tullut tavaksi törmäyttää yhteen erilaisia ristiriitaisia mielikuvia. Ranskalainen sosiologi Bruno Latour on tarkastellut tätä ilmiötä vuonna 2002 Karlsruhessa järjestetyssä “Icconoclash”- näyttelyssä.
Kuvien yhteen törmäyttäminen, iconoclash on eri asia kuin ikonoklasmi, kuvien särkeminen, jonka tarkoituksena on yksinkertaisesti rikkoa kuva ja luoda kenties tilalle uusi kuva. Ikonoklasmia harrastavat usein taiteilijat itse, mutta Iconoclash on nykyaikaisen taideinstituution kehittämää ambivalenttia liikettä, jossa yleisöä pidetään epävarmana kuvien statuksesta. Kuvien yhteen törmäyttämisestä on tullut taideinstituutiolle jonkinlainen pakkomielle, jolla uskotaan taiteen pysyvän kiinnostavana. Latourin kriittisen näkemyksen mukaan Iconoclash kuitenkin syö taiteen uskottavuutta.
Kun Nykytaiteen museo Kiasma rakentaa näyttelytiloistaan skeittihallin, niin ellei sitten ole kyse puhtaasta populismista, mistä muusta kuin iconoclashista, mielikuvien yhteen törmäyttämisestä? Korkean ja matalan taiteen mielikuvien yhteen törmäyttämistä on taideinstituutiossa harrastettu 1980-luvulta väsymiseen asti. Tennispalatsissa esillä oleva Japanin nykytaiteen ja mangan näyttely-yhdistelmä edustaa tämän ajattelun loppua. Näyttelyn katsoneille Nykytaiteen tutkimus ja kritiikki -kurssin opiskelijoille, jotka alla tarkastelevat sitä, näyttely jätti hämmentyneen kokemuksen.
Vertailun vuoksi voi todeta, ettei piirretty kuva sinänsä ole lainkaan litteä väline: Enki Bilalin ”Immortel”- elokuva sisältää kosmologista syvyyttä jolla päästään länsimaisen kulttuurin perimmäisiin kysymyksiin saakka.