“Apuraha kuulostaa vähän niin kuin almulta. Se ei ole oikeaa palkkaa oikeasta työstä.” Näin toteaa eräs apurahanhakija näytelmässäni Apuraha ja tunteet (Sunklo 2022). Näytelmä perustuu avoimella kyselylomakkeella kerättyihin kokemuksiin apurahoihin liittyvistä tunteista. Vuoden 2019 lopulla ja 2020 alussa keräämäni aineisto toimi pohjamateriaalina keskustelutilaisuuden muotoon kirjoittamalleni tekstille, jossa 55 anonyymia apurahanhakijaa avautuu kokemuksistaan.
Valitsin tunteet teoksen näkökulmaksi apurahojen poikkeuksellisen emotionaalisen ja henkilökohtaisen latauksen vuoksi. Apuraha on siitä erityinen rahatulon muoto, että siinä sekoittuvat palkan ja palkinnon ulottuvuudet – välillä niin hakijoita kuin myöntäjiäkin hämmentävällä tavalla.
Apurahalla tarkoitetaan yleensä taloudellista tukea taiteelliselle ja tieteelliselle toiminnalle sekä esimerkiksi urheilijoille jaettavia valmennus- ja harjoitteluapurahoja ja opiskelijoille myönnettäviä stipendejä. Apurahoja jakavat erilaiset tahot yksityisistä säätiöistä julkisiin organisaatioihin. Säätiöiden jakamien apurahojen taustalla on yleensä testamenttiin tai keräykseen perustuva lahjoitus, jonka sijoitustuotot jaetaan apurahoina testamentin tai lahjoituksen määrittämään tarkoitukseen. Säätiöt muistuttavat tässä mielessä yksityisiä mesenaatteja, jotka vastaavat taiteilijoiden elatuksesta.
Suuruudeltaan tyypillinen taiteen apuraha on noin 2200–2700 euroa kuussa. Palkintojen tavoin apuraha on saajalleen tiettyyn rajaan asti veroton. Apurahan myöntäjän ja saajan välille ei muodostu työnantajan ja työntekijän välistä suhdetta: myöntäjällä ei ole päätösvaltaa apurahansaajan työhön eikä toisaalta työnantajan velvollisuuksia. Apurahaan ei sisälly esimerkiksi työterveydenhuoltoa, ja apurahansaaja vastaa itse työtilan ja työvälineiden hankkimisesta. Apuraha ei kerrytä palkan tavoin ansiosidonnaista työttömyysturvaa. Eläkemaksunsa apurahansaaja maksaa itse Maatalousyrittäjien eläkelaitokselle.[1]
Apuraha voi kuulostaa lahjalta, joka mahdollistaa oravanpyörästä irtautumisen ja omien unelmien tavoittelun. Apurahansaajat itsekin kuvailevat, miten myönteinen apurahapäätös saa sukat pyörimään jaloissa ja levittää onnen taikapölyä arkeen. Samalla tieteen ja taiteen apurahat ovat äärimmäisen kilpailtuja ja usein vain alle 10% hakijoista saa myönteisen rahoituspäätöksen. Apurahaa haetaan työsuunnitelmalla, joka kuvaa tulevan työn ideaa ja toteutusvaiheita mahdollisimman kattavasti. Jos apurahan saa, täytyy rahankäytöstä raportoida määräajan kuluessa. Tässä mielessä apuraha on kuin yritystukea, jota maksetaan yritystoiminnan sijaan tutkimuksen tai taiteen parissa työskentelemiseen.
Apurahanhakijalle palkan ja palkinnon päällekkäiset ulottuvuudet näkyvät epävarmuutena siitä, mikä kaikki on arvioimisen kohteena, kun apurahahakemus saapuu arvioijan tai esittelijän pöydälle ja edelleen lopullisesta rahoituspäätöksestä vastaavan toimikunnan tai säätiön hallituksen eteen. Työ- ja rahoitussuunnitelman tulee yhtäältä olla realistinen ja toteuttamiskelpoinen; toisaalta arvioinnissa painavat tekijän aiemmat ansiot, koulutus ja asema taiteen tai tieteen kentällä. Apuraha on siis yhtä aikaa tunnustuksena aiemmasta työstä annettu palkinto ja etukäteen maksettava korvaus tulevasta työstä ja siihen liittyvistä kuluista ja materiaalikustannuksista.
Apurahan hakemisesta – esityksenä
Apurahan poikkeuksellisuus tulomuotona tuntuu viittaavan siihen, että kysymys on budjetin ulkopuolisesta, ylimääräisestä rahasta. Sitä koskevat erilaiset säännöt ja odotukset kuin palkkatuloa – syystäkin, sillä taiteen ja tutkimuksen kohdalla työn tulokset ovat usein vaikeasti mitattavissa ja todennettavissa. Apurahalla tehtävää työtä puolustetaan juuri sen arvaamattoman, tulevaisuuteen suuntautuneen potentiaalin näkökulmasta.
1700-luvun Ruotsissa talonpojille jaettiin apurahaa uuden juureksen eli perunan viljelyyn. Nykyhetken apurahataide ja -tutkimus on oletettavasti sekin täynnä tulevaisuuden perunanituja. Koska potentiaalisuuden luonteeseen kuuluu sen realisoituminen vasta joskus myöhemmin – jos milloinkaan – potentiaalisen tulevaisuuden näkymien retorisella esiin loihtimisella on keskeinen rooli apurahahakemuksen tekstilajissa. Tuolle tekstilajille on ominaista vakuutteleva luulottelu, jonka kieliopillisena subjektina toimii hakemuksen allekirjoittanut yksikön ensimmäinen persoona: keskeinen aikamuoto on preesens, ei nykyisyyden vaan tulevaisuuden aikamuotona.
Apurahahakemuksen teossa tiivistyy jotain nykytyön luonteesta toisten katseelle suunnattuna esityksenä. Tuo toinen on hakemusten nimetön arvioija, mutta myös kollegoiden ja seuraajien yhteisö, joka määrittää mikä on uutta, kiinnostavaa tai tärkeää. Erottumisen kannalta on olennaista tunnistaa hakemuskielen kaavamaisuudet ja toisaalta nousevat mikrotrendit – kenties viimeisellä hetkellä ennen kuin niistä tulee kliseitä. Onnistuneen hakemuksen kirjoittaminen muistuttaa sanamagiaa, jossa sanoilla on ilmimerkityksensä ohella lausujaansa suojaava ja vahvistava maaginen vaikutus. Edellisen vuoden myönnettyjen apurahojen tiivistelmien kopioiminen ja niiden retoristen rakenteiden ja tyylien anastaminen omaan käyttöön vie tämän vielä astetta pidemmälle, kilpailijan tekstuaalisen ruumiin ja aivojen kannibalisoimiseen asti. Eräs vastaaja muistelee kauniita alkusyksyn päiviä, jotka on käyttänyt joka vuosi tietokoneen ääressä hakemusta tehden. Hakemus on täyttäjänsä elinvoimaa imevä parasiitti, joka viettelee lupauksilla pian koittavasta apurahaonnesta.
Apurahahakemusten tekemisellä on lisäksi performatiivinen ulottuvuus: työsuunnitelmaan kirjattu kuvaus suunnitteilla olevasta teoksesta tai tutkimuksesta tekee siitä todemman myös hakijalle itselleen. Teoksesta tai tutkimuksesta kirjoittaminen on monesti jo osa hankkeen toteuttamista, sillä uskottavan hakemuksen tekeminen vaatii valmisteluja ja mahdollisten yhteistyökumppanien ja tuotantotahojen kontaktointia, jotta hankkeen toteutumisesta on enemmän varmennettuja tosiasioita kerrottavaksi.
On helpompi kirjoittaa, jos tietää mitä on tekemässä. Toisaalta hakemustyön logiikka avaa mahdollisuuksia hiljaiseen vastarintaan. Jotkut hakevat rahoitusta työhön, jonka ovat kaikessa hiljaisuudessa jo tehneet, jolloin apurahan voi käyttää seuraavan teoksen tekemiseen ilman aikataulupaineita. Eräs näytelmässä siteerattu anonyymi tunnustaa kirjoittavansa hakemuksiin aivan eri teoksista kuin mitä oikeasti tekee, jotta kosketus taiteelliseen prosessiin pysyisi tahriintumattomana.
Työ on nykyihmisen keskeisimpiä identiteetin osia. Jatkuva arvioituna oleminen muistuttaa oman ammatillisen itsetunnon ja minäkuvan hauraudesta. Apurahoja hakiessa arviointi tapahtuu pahimmillaan kymmeniä kertoja vuodessa. Myönnetyt apurahat eivät muuta tilannetta kovin pitkäksi aikaa, sillä apurahakaudet tarjoavat toimeentuloa tyypillisesti vain muutamasta kuukaudesta puoleen vuoteen, ja niiden päätyttyä joutuu jälleen hakemaan rahoitusta. Tulovirran katkeaminen jokaisen apurahapätkän välissä muistuttaa, että mahdollisuus tehdä omaa työtä on väliaikainen. Silloinkin kun rahaa on, sitä pitää yrittää säästellä selvitäkseen seuraavan kuivan kauden yli.
Rahaan liittyvä epävarmuus, kilpailu ja niihin kytkeytyvät tunteet eivät ole ainutlaatuisia apurahatyölle, vaan eri tavoin läsnä kaikkialla nykyajan sirpaloituneessa työelämässä, jossa elämän aikaa ja työaikaa ei voi erottaa toisistaan. Apurahatyö edustaa kuitenkin monia nykymuotoiselle työlle ominaisia tendenssejä paljaimmillaan. Onhan se työtä niukkuutta vastaan, unelmien sanoittamisen biopolitiikkaa, uusliberaalia rukousta ja maagisen ajattelun muoto.
Tunteiden jaetussa maastossa
Sain ajatuksen Apuraha ja tunteet -näytelmään tilanteessa, jossa olin ensimmäistä kertaa hakemassa apurahoja taiteelliseen työskentelyyn. Apurahojen maailma näyttäytyi avoimena ja tutkimattomana – sekä samalla mahdottomana saavuttaa. Kun keskustelin aiheesta pidempään teatterialalla työskennelleiden kollegoiden kanssa, aistin äänensävyssä patoutunutta katkeruutta. Apurahoja ympäröi kademielisen ihailun ja vaikenemisen ilmapiiri. Miksi apurahoista oli niin vaikea puhua, vaikka keskustelijat olivat korkeasti koulutettuja tunnetyön ja itseilmaisun ammattilaisia?
Kyselylomakkeella kerätyt vastaukset tarjosivat tavan lähestyä aihetta nimettömyyden turvin. Näytelmä syntyi lopulta muun taiteellisen työn ohessa, sivuprojektin sivuprojektina jonka toteuttamiseen sain eräältä säätiöltä kahden tuhannen euron apurahan ja myöhemmin pienen avustuksen näytelmäkirjailijoiden yhteisöltä. Ensimmäisestä ideasta teoksen esittämiseen lukudraamana kului vajaa kaksi vuotta, josta aktiivista työstämistä oli lopulta vain muutama viikko. Huolimatta siitä, että käytin näytelmään kenties vähemmän aikaa kuin mihinkään muuhun teokseeni, se on herättänyt yllättävän paljon vastakaikua. Apuraha ja tunteet on noussut vuosien mittaan esiin erilaisissa kirjoituksissa ja keskusteluissa ja ollut mukana ainakin yhdessä taidenäyttelyssä. Lisäksi tiedän, että näytelmää on käytetty taidekoulujen opetuksessa.
Minulle näytelmän tekeminen oli yritys tutkia apurahoihin liittyviä tunnemekanismeja osana taiteen tekemisen edellytyksiä. Menetelmä muistuttaa modernia työläistutkimusta, jossa tutkijan ja tutkimuksen kohteen välillä ei ole tarkkaa rajaa. Näytelmän tuottama tieto ei tähtää kokemuksesta erotettuun objektiivisuuteen, vaan asetelmaan jossa rahaan liittyvää tunnepuhetta tutkitaan konventiona ja jaettuna maastona, topoksena.
Ajattelen Apuraha ja tunteet -näytelmää harjoitusvälineenä, jonka avulla voidaan lähestyä apurahoihin liittyvien tunnekokemusten yhteiskunnallista luonnetta. Apurahojen hakemiseen ja saamiseen liittyy valtava määrä tunteita, joita ei voi välttämättä jakaa edes lähimpien kollegoiden kanssa. Kilpailuasetelma tuottaa vertailua, häpeää ja hybristä – riippumatta siitä, millainen oma sijoitus kilpailussa on. Monien vastaajien mukaan menestyminen apurahahaussa tuottaa huijarisyndrooman, jossa hakija uskoo saaneensa apurahan vain koska on onnistunut esittämään jotain muuta kuin mitä on. Myönteistä päätöstä voi olla vaikea juhlia, mikäli oma työpari, kollega tai samalla alalla työskentelevä perheenjäsen jää haussa rannalle. Tunteet ovat ristiriitaisia eikä tilaa niiden käsittelylle välttämättä ole. Samalla ne voivat jäädä vaikuttamaan pitkäksi aikaa ihmisten välisiin suhteisiin – sekä ihmisten käsityksiin itsestään.
Kyselylomakkeen vastauksissa kokemukset apurahoihin liittyvistä yksityisistä tunnemyrskyistä toistuvat yllättävän samankaltaisina. Tunnepuhe on täynnä kirjallisia trooppeja, jotka uusintavat ja vahvistavat itseään. Anonyymeissä tunnustuksissa on jotain valmiiksi esityksellistä: sisäinen puhe on julkista jo ennen kuin se laitetaan näyttämölle. Esityksissä yleisön nauru kertoi minusta juuri vapautuneisuudesta, joka syntyy kun yksityisen tunnepuheen teatterillisuus tulee esiin näyttämöllä. Tämä tulee lähelle esseisti ja tutkija Eetu Virenin huomiota taiteen poliittisesta tehtävästä: luoda tilanteita, joissa aivot ja ruumis voivat rentoutua, keventyä ja ottaa etäisyyttä tavanomaisesta tavasta katsoa ja kokea yhteiskunnallista ympäristöä.[2]
Muuttaako tunteen tunnistaminen näyttämöllä sen kokemista? Vähintäänkin näytelmän näkeminen tai lukeminen muistuttaa kokemusten ylirajaisuudesta, siitä että tunteet ovat olemassa yksilöiden välillä eivätkä vain heidän sisällään. Omalla kohdallani näytelmän tekeminen vahvisti käsitystä, ettei apurahoissa tai ehkä rahassa ylipäätään ole kysymys yksilöiden ansioista tai teoista, vaan kollektiivisista virtauksista, joissa liikkumalla voidaan tuottaa ideoita, tyylejä, tavaroita, haluja ja kokemuksia, siis erilaista aineellista ja aineetonta arvoa – ja hetkittäin kirjata tuo arvo rahaksi omalle pankkitilille. Ulkoa opittujen kaavojen sijaan kysymys on artikulaatiosta, joka tapahtuu aina jossakin hetkessä ja kontekstissa: käännöksestä, jossa teolle tai kokemukselle annetaan ilmaisu ja merkitys osana sosiaalisen kentän jatkuvaa uudelleenjärjestäytymistä.
Vertaisarvioinnin paradoksit
Suurin osa kyselyvastauksista kuvaa apurahanhakijoiden kokemusta apurahoista. Joukossa on kuitenkin myös apurahahakemusten arvioijina toimineita, “hyviä haltiakummeja”, joiden nimettömistä kommenteista avautuu kiinnostava näköala apurahajärjestelmän sisälle.
Apurahahakemuksia arvioivat eri hakualojen asiantuntijat, jotka ovat tyypillisesti itse apurahalla olevia tutkijoita tai taiteilijoita. Heidän vastauksissaan nousee esiin apurahahakemusten arvioimisen vaatima työmäärä: satojen hakemusten läpikäyminen vie aikaa, joka on poissa omasta työskentelystä. Samalla arviointi on vapaaehtoistyötä, jota korvataan huonosti jos ollenkaan.[3] Kokouspalkkion hinnalla yhteiskunta saa huippuunsa raakattua tiedettä ja taidetta, jonka tekijät on valittu asiantuntijavoimin tuhansien hakijoiden joukosta.
Näytelmässä apurahahakemusten vertaisarviointia pidetään osoituksena pienten piirien tyranniasta. Pärstäkertoimen sijaan toivotaan nimetöntä hakua, jossa hakijat olisivat arvioijien tavoin anonyymejä. Toisaalta pelkkiin hakemuksiin keskittymisen pelätään tuottavan tasalaatuista ja keskinkertaista taidetta. Apuraha-arvioinnin paradokseihin kuuluukin, että se mikä yhtäältä voi altistaa sisäpiirien harjoittamalle piilovallalle, laajentaa toisaalta arviointiperusteiden alaa ja mahdollistaa vaikeammin puolustettavat rahoitusvalinnat.
“Joskus olen kokenut todella tärkeäksi puolustaa jotain hakemusta, jonka hakijasta ja hänen työskentelytavastaan muilla raatilaisilla ei ole ollut yhtä paljon tietoa kuin minulla. Vaikka on tuntunut väsyttävältä istua ylipitkässä kokouksessa, olen kuitenkin sitten ollut tyytyväinen osallistumisestani, jos muuten mielestäni tärkeä hakija olisi jäänyt ilman tukea”, eräs anonyymi arvioija kirjoittaa.
Vaikka apurahahakemusten vertaisarvioinnissa on omat sudenkuoppansa, on historiallisesti poikkeuksellista, että rahan jakautumisesta tekijöiden välille päättävät taiteilijat itse, vaikka raha tulisi yksityisiltä säätiöiltä tai valtion budjetista. Apurahahakemusten vertaisarviointi säilyttää päätösvallan lähellä taiteen tekemisen käytäntöä – sekä apurahan hakemisen käytäntöä, sillä yleensä jokainen apuraha-arvioija on ollut itse hakija.
Lopuksi
Näköala taiteen rahoituksen tulevaisuuteen on muuttunut hämärämmäksi siitä, kun keräsin näytelmäni kyselyaineiston vuosina 2019–2020. Hieman aineiston keräämisen jälkeen alkanut pandemia osoitti kulttuurialan kiikkerän yhteiskunnallisen aseman ja olemassa olevien rahoitusinstrumenttien puutteet. Nykyisen hallituksen kulttuuriin kohdistamat leikkaukset karsivat apurahoina jaettavaa tukea miljoonilla.
Kilpailun koventuminen tuskin hälventää apurahaan liittyviä tunnekomplekseja, pikemminkin päinvastoin. Apurahatyön vaatimat tunteelliset investoinnit alkavat helposti näyttäytyä liian suurina niistä saatavan rahallisen korvauksen määrään nähden. Jo nyt yhä useammat taidealalla toimivat tuttuni ovat luopuneet vähin äänin apurahojen hakemisesta ja etsineet itselleen muita tulonlähteitä, jotka vaativat vähemmän henkilökohtaista sitoutumista. Muilla töillä itsensä elättäminen tuntuu vähemmän kuluttavalta kuin kiduttava identiteettityö apurahahakemuksia kirjoittaessa.
Vuosien aikana oma suhteeni apurahoihin taiteen tukemisen muotona on kirkastunut ja arkistunut. Arkistunut, sillä apurahojen hakeminen ei tarkoita enää kuin työtä, ehkä palkatonta ja väärällä hetkellä eteen lankeavaa, mutta työtä yhtä kaikki. Ainakin sen voi unohtaa heti hakemuksen lähetettyään.
Toisaalta suhteeni apurahoihin on selkeytynyt, sillä koen ymmärtäväni nyt paremmin, miten erikoisesta ja ristiriitaisesta rahan muodosta puhutaan. Vaikka apurahat ovat monin tavoin kietoutuneet kapitalistisen rahatalouden rakenteisiin, ne tekevät mahdolliseksi vapauden, jollaista ei voi kuvitella palkkatyössä tai yrittäjyyden hirsipuussa. Kaikista nykyisistä rahatulon muodoista juuri apuraha muistuttaa eniten vastikkeetonta perustuloa. Apurahalla omaa aikaa ja työtä voi organisoida itsenäisesti, lupia kysymättä. Työssä voi keskittyä etsimään juuri kyseiselle prosessille ja elämäntilanteelle parhaiten sopivia tekemisen tapoja. Työlle asetetut päämäärät eivät sanele valintoja, sillä myös projektin odottamaton uusi suunta tai täydellinen epäonnistuminen ovat osa apurahatyön luonnetta. Toisin kuin suurin osa työstä, apurahatyö on työtä, jota tehtäisiin myös ilman apurahaa. Apuraha mahdollistaa itseisarvoiseen työhön keskittymisen ilman tarvetta tehdä toisarvoista työtä sen rahoittamiseksi.
Apurahan vapaus voisi toimia positiivisena esimerkkinä luovuudesta ja inhimillisen potentiaalin kirjosta myös muilla yhteiskunnan alueilla. Tyypillisempää kuitenkin on, että palkkatyön normit ja odotukset uivat kuin huomaamatta mukaan apurahalla työskentelyyn. Tämä voi aiheuttaa vahinkoa työprosessille ohjaamalla sitä liian nopeasti kohti lopputulosta. Apurahansaaja päätyy usein tekemään turhaa työtä yrittäessään myötäillä apurahan myöntäneen tahon odotuksia ja seuratessaan apurahamyöntäjien ja erilaisten viranomaisten ohjeita liian kirjaimellisesti – vain törmätäkseen ennen pitkää siihen, ettei apurahatyötä ole virallisen yhteiskunnan silmissä olemassa eikä kukaan osaa sanoa, mitä apurahansaajan pitäisi tehdä suoriutuakseen kaikesta oikein.
Olennainen apurahatyössä selviytymisen taito on olla välittämättä liikaa toisten odotuksista. Työsuunnitelman tunnontarkan toteuttamisen sijaan kysymys on kaikkien suunnitelmien räjäyttämisestä: apurahalla tehtävän työn arvo ei ole vain tehdyissä teoksissa, vaan uusissa tavoissa toimia, ajatella ja tuntea.
Apurahatyössä elämää ja työtä ei voi eristää toisistaan. Palkan ja palkinnon ulottuvuudet yhdistyvät apurahassa kimeerimäisellä tavalla: se on aina sekä ansaittu että lahjaksi saatu. Tästä sisäisestä ristiriidasta huolimatta tai juuri sen ansiosta apuraha – mikäli sellaisen onnistuu saamaan – mahdollistaa elämän järjestämisen toisella tavalla, uudenlaisessa mahdollisuuksien horisontissa. Näin elämä apurahalla tulee lähelle ajatusta elämästä kokeellisena vapauden harjoittamisena – eräänlaisena kommunismin toteutuneena muotona, “vapaana yksilöllisyyksien leikkinä”.
Teksti: Klaus Maunuksela
Kuva: Maja Björk
Maunuksela on dramaturgi ja apurahataiteilija, joka tekee taiteellisen tutkimuksen alan väitöskirjaa Taideyliopistossa.
Viitteet
[1] Tieteen ja taiteen apurahansaajat rinnastuvat eläkelainsäädännön silmissä kalastajiin, maatalousyrittäjiin, metsänomistajiin ja poronhoitajiin, jotka saavat työeläkevakuutuksensa Maatalousyrittäjien eläkelaitoksesta Melasta. Lisätietoja apurahansaajien eläkevakuutuksesta Melan sivuilla: https://www.mela.fi/apurahansaajat/
[2] Eetu Viren, 2021. Vallankumouksen asennot: Brecht, Benjamin ja kysymys estetiikan politisoimisesta. Helsinki: Tutkijaliitto, 207.
[3] Sittemmin esimerkiksi Taiteen edistämiskeskus on alkanut maksaa taidetoimikuntien jäsenille kokouspalkkioiden lisäksi arviointipalkkioita (1,5 euroa hakemukselta): https://www.taike.fi/fi/tietoa-taikesta/asiantuntijaelimet/tietoa-taidetoimikunnista