Ydinjoukko aivoalueita aktivoituu kaikessa musiikin käsittelyssä. Pelkkä kuuntelu vilkastaa dopamiinipohjaista palkitsemisjärjestelmää. Emotionaalinen vaikutus voi syntyä, vaikka emme edes havaitse kuuntelevamme musiikkia – tunnekokemus syntyy automaattisesti, koska yhteydet sijaitsevat aivojen syvissä osissa.[1]
Musiikki, musiikilla ja sävelillä ilmaisu on yksi ihmisen perustarpeista.
En ole mitenkään suunnitellut uraani muusikkona: päinvastoin, alkuaan yritin kaikkeni, että en joutuisi alalle. Aloin soittaa viulua kuusivuotiaana, ja veljeni päätyivät myös muusikoiksi – toinen veljeni on oboisti ja toinen säveltäjä ja viulisti. Vanhempani elivät sota-ajan ja olivat sitä sukupolvea, joka halusi lapsilleen parhaan mahdollisen koulutuksen ja yleissivistyksen, ja heidän mielestään musiikinopiskelu oli osa sitä. Isäni oli mukana perustamassa kotipaikkakunnalleni Forssaan musiikkiopistoa. Vanhempani halusivat antaa lapsilleen koulutusta, jota heidän oli itse aikoinaan mahdotonta saada.
Minulla ei ole ollut mitään harhaluuloja muusikon työstä. Olin hyvin itsekriittinen soitostani ja opiskelin hetken yleistä kirjallisuustiedettä. Olin vähällä ryhtyä opiskelemaan kulttuuriantropologiaakin, mutta tajusin pian, ettei minulla ole muuta vaihtoehtoa ammatikseni kuin tulla muusikoksi. Olen ollut tavattoman onnekas urani suhteen; sain vakituisen työpaikan Keski-Pohjanmaan kamariorkesterista nuorena, ja imin siellä orkesterisoiton saloja kuin pesusieni. Harjoittelin kaiket illat Kokkolan Raatihuoneella ja kirjoitin muistiinpanoja siitä, mitä kapellimestari Juha Kangas ja silloinen konserttimestari Jari Valo kertoivat orkesterisoitosta. Opiskelin lisää modernia ja myös barokkiviulunsoittoa tärkeän ajan Alankomaissa, ja kun mieheni työ vei meidät Etelä-Suomeen, löysin pian itseni Suomalaisen barokkiorkesterin (FiBO), silloisen Kuudennen kerroksen orkesterin riveistä, sitten myöhemmin myös Helsingin Barokkiorkesterista.
Pedagogin vastuu
Muutama viikko sitten havahduin yllättävään postaukseen Facebookissa: Hyvinkään musiikkiopiston rehtori julkaisi otteita Hyvinkään kaupungin virkamiesten listasta kaupungin talouden sopeuttamistoimista, ja listalla oli ehdotus musiikkiopiston määrärahojen leikkaamisesta yli 200 000 eurolla, mikä tarkoittaisi valtiontuen menettämistä ja musiikkiopiston toiminnan loppumista kokonaan ensi vuonna.
Musiikkipedagogina tunnen olevani aivan äärettömän vastuullisessa työssä. Olen ihastunut Shinichi Suzukin (1898–1998), yhden viime vuosisadan suurimman musiikkipedagogin, ajatukseen: soitamme, jotta meistä tulisi parempia ihmisiä. Yritän välittää tätä ajatusta ja opettaa lapsille ja nuorille nimenomaan positiivista suhdetta musiikkiin ja omaan itseen. Toivoisin, että musiikki olisi osa kaikkien oppilaideni elämää jatkossakin. Juuri kiinnostukseni Suzuki-metodiin johdatti minut töihin Keravan musiikkiopistoon, jonka silloinen rehtori oli aikanaan tuomassa Suzuki-metodia Suomeen.
Opetustyössä parasta on lasten avoimuus ja rehellisyys, ja työ on tavattoman pitkäjänteistä. On nähtävä tavoitteet tavallaan monen kymmenen vuoden päähän. Parhaimmillaan olen saattanut opettaa oppilastani yli 10 vuotta. Edes koulussa lapsella ei välttämättä ole niin pitkään samaa, turvallista aikuista elämässään.
Minä ajattelen, että taiteen perusopetuksen parissa koetaan oppimisen iloa, kehitetään vuorovaikutustaitoja ja myönteistä minäkuvaa. Taideharrastus lisää mielikuvituksen käyttöä ja luovuutta ja tarjoaa positiivisia haasteita. Opittuja taitoja hyödynnetään koulussa, myöhemmin aikuisena työpaikalla tai muuten elämässä. Jos olet tottunut esiintymään soittimesi kanssa, esitelmän pito on taatusti helpompaa! Soittoharrastus parantaa oppilaiden toiminnanohjausta, joka on tärkeää lapsen kasvaessa yläkoululaiseksi ja lukiolaiseksi. Nuori joutuu miettimään opettajan ohjeita, miten harjoitella tiettyä teknistä kohtaa paremmaksi tai miten ylipäänsä organisoida aikaa harjoitteluun. Musiikilla on yhteys ihmisen sieluun, se on energiaa!
Muusikkona
Muusikkona toimeentuloni koostuu monista pienistä puroista. Olen erikoistunut klassisen musiikin alagenreen, eli barokkimusiikkiin. Meitä barokkimuusikoita ohjaa historiallisesti informoitu – ja kuten olen joskus kuullut – historiallisesti inspiroitu esityskäytäntö ja käytämme soittimia, jotka ovat niin lähellä barokin tai klassisen ajan soittimia kuin mahdollista. Historian saatossa soittimien rakenteissa on tapahtunut suuria muutoksia. Viulunkielet ovat erilaisia: moderneissa viuluissa käytetään joko synteettisiä, metallisia tai metallipäällysteisiä kieliä, barokkijousisoittimissa puolestaan suolikieliä. Barokkiviulun ääni on vivahteikas ja yläsävelikkäämpi kuin modernin viulun. Viulun jouset ovat kokeneet myös suuria muutoksia aikojen saatossa, ja barokkijousi on kevyempi, ketterämpi ja artikuloivampi kuin raskaampi moderni jousi.
Pääosan leivästäni saan opettamisesta; en itse asiassa tiedä kuin muutaman suomalaisen barokkiviulistikollegan, jotka tienaavat elantonsa pelkästään freelance-muusikkoina. Molemmat suomalaiset barokkiorkesterit toimivat freelance-muusikoiden voimin. Orkestereilla on vakituinen jäsenistö, mutta palkkiot maksetaan projektikohtaisesti eikä jatkuvana kuukausipalkkana. Työtä ei riitä kaikille kokopäivätyöksi asti.
Muusikon ja musiikkipedagogin palkka on opiskeluaikaan ja työmäärään nähden aika vaatimaton. Ei liene montaa ammattia, joissa ammattiin valmistautuminen tavallaan aloitetaan jo lapsena? Tälle alalle päätyy ihmisiä, joilla on todella voimakas sisäinen tarve soittamiseen ja syvä kiinnostus musiikkialaan. Sukulaistyttöni, joka valmistui huippukorkeakoulusta Sveitsistä, ei lakkaa ihmettelemästä alhaista palkkausta Suomessa. Saksassa ja Sveitsissä muusikoiden ja musiikkipedagogien arvostus yhteiskunnassa näkyy myös palkoissa.
Suunnittelen yleensä puolta vuottakin etukäteen, miten järjestän oppilaideni tunnit ja kaikki ryhmäprojektit niin, että ne sopivat perheille mahdollisimman hyvin ja niin, että pystyn itse soittamaan erilaisissa projekteissa, esimerkiksi Suomalaisen barokkiorkesterin tai Helsingin Barokkiorkesterin konserteissa. Soitan muissakin kokoonpanoissa jonkin verran. Muutama vuosi sitten olin perustamassa lähinnä Keski-Uudellamaalla toimivaa Keskisävel-nimistä vanhan musiikin yhtyettä.
Opetustuntien ajan suunnittelu ja niiden säätäminen on joskus todella tarkkaa palapeliä. Koen kuitenkin, että esiintymällä ja konsertoimalla itse pystyn opettamaan sitä paremmin oppilaillenikin. Saan konsertoimisesta todella paljon energiaa, ideoita ja inspiraatiota opetustyöhön. Saan uusia ideoita muun muassa ohjelmistoihin, fraseeraukseen, yhteissoiton harjoittamiseen ja jopa jousiteknisiin asioihin, sormituksiin ja niin edelleen. Konsertoimisen myötä minulla on myös onni olla osana montaa eri työyhteisöä. Opettaja- ja muusikkoyhteisöt ovat joissakin tapauksissa aika erilaisia, on rikkaus kuulua molempiin.
Koen opettamisen tavattoman vastuulliseksi ja vastuu painaa. Konsertoimalla taas olen tavallaan vastuussa vain itsestäni ja omasta soitostani. Opettajana minulla on vakituinen virka Keravan musiikkiopistossa, johon kuuluu tietty tuntimäärä ja tietyt velvollisuudet. Onneksi esihenkilöni ja oppilaideni vanhemmat musiikkiopistossa ovat olleet joustavia. Opettajan aktiivinen konsertointi on etu kaikille, ja siitä hyötyvät erityisesti oppilaat. Opettaja pysyy todellakin soittokunnossa, eikä taatusti uraudu. Lisäksi siinä saa perspektiiviä ja etäisyyttä työhönsä, näkee kauempaa asiat, jotka voisi tehdä paremmin.
Olen myös musiikkiopiston isompien oppilaiden Tanto-orkesterin toiminnan suunnittelija ja saan paljon ohjelmistoideoita, kontakteja, ja vierailijaideoita soittaessani muualla. Tämä yhdistelmä juuri näin päin, että otan opetustyön ehdoilla vastaan muita soittotöitä, toimii minulla. Mieheni tokaisi joskus, että teen tavallaan jatkuvasti ja samanaikaisesti kahta työtä.
Musiikkia ja arkea
Aamupäivisin harjoittelen useimmiten seuraavaa konserttia varten ja valmistelen opetustunteja, iltapäivät ja illat opetan, monet viikonloput peräkkäin saattavat mennä hyvinkin orkesteriprojekteissa ja konserteissa. Perheeni ja sisarukseni ovat välillä huolissaan jaksamisestani. En kuitenkaan koe itse ongelmaa jaksamisessa – päinvastoin – minua ajaa jokin käsittämätön energia konsertointiin, saatan jollakin tasolla jopa suorastaan tylsistyä, jos seuraavaan kiinnostavaan projektiin onkin pidempi väli.
Yhteen konserttiin valmistautuminen saattaa kestää yllättävänkin kauan, jos ohjelma on monimutkaisempi. Kesällä on pakko suunnitella loma niin, että mahdollisen soittotauon jälkeen täytyy alkaa taas harjoitella itseään soittokuntoon paria viikkoakin ennen seuraavaa konserttia. Eräs kuuluisa viulisti on lausahtanut, että jos pidät päivän paussia harjoittelusta, sen huomaat konsertissa vain sinä itse, mutta jos pidät kaksi päivää, sen huomaa jo yleisökin.
Ihmiset eivät välttämättä tule ajatelleeksi, miten jatkuvaa ja jokapäiväistä työtä soittokunnon ylläpitäminen ja konserttiin valmistautuminen muusikoilla on. Se on myös hyvin fyysistä. Viulisteille saattaa kehkeytyä tenniskyynärpää tai olka-hartiavaivoja, vaikka soittoasento olisi ergonominen ja rento. Olen itse säästynyt aika hyvin rasitusvammoilta, luultavasti kiitos tanssiharrastukseni, metsäretkien ja joogan. Hyvä fyysinen kunto auttaa jaksamaan paremmin pitkät, intensiiviset työpäivät.
Omalla riskillä
Muusikon täytyy ottaa yleensä lainaa soittimiensa hankintaan; niiden hankkimiseen voi hakea apurahoja esimerkiksi Suomen Kulttuurirahastolta tai muilta säätiöiltä, mutta apurahat eivät yleensä kata kuin osan soittimen hankintahinnasta. Kulttuurirahastolla ja OKO-pankilla on vain muutamia arvosoittimia, joita voi hakea käyttöön tietyksi ajaksi.
Olin itse suhteellisen onnekas barokkiviulun hankinnan suhteen: laadukkaan barokkiviulun etsiminen voi nimittäin olla aikamoista metsästystä. Minä ostin lopulta oman 1700-luvulta peräisin olevan soittimeni kollegalta, joka oli teettänyt siihen ison remontin Saksassa. Siinä yhteydessä soitin muunnettiin modernista trimmistä alkuperäiseen barokkitrimmiin, eli siinä viulun sisälle muokattiin uusi bassopalkki, tehtiin uusi otelauta, jonka kulmaa muutettiin, ja viuluun tehtiin lisäksi uusi talla. Jousisoittajan täytyy lisäksi löytää itselleen myös ominaisuuksiltaan erilaisia ja laadukkaita jousia. Eli muusikoilla lainoja riittää maksettavaksi!
Kova itsekritiikki, jopa perfektionismi ja alituinen itsensä arvioiminen on tyypillistä ammattimuusikoille. Tämä ei kyllä itse asiassa koskettane pelkästään muusikoita, vaan monia muitakin taiteen aloilla toimivia ja myös musiikin opettajia. Tavallaan sitä tekee koko ajan niin täydellä sydämellä ja intohimolla työtään, että työ tulee väistämättä osaksi omaa persoonaa ja olemista.
Olen itse kovalla työllä yrittänyt karsia pois sitä ajatusta, että jotkut epäonnistumisen hetket soitossani, joita joskus vain tulee, tarkoittaisivat sitä, että olen huono soittaja ja huono ihminen. Mitä näillä hetken mokilla on merkitystä maailmankaikkeudessa? Tässä on aina opettelemista – armollisuudessa omaa itseään kohtaan – ja sitä yritän välittää oppilaillenikin.
Musiikki kuuluu kaikille
Aivotutkija Minna Huotilaisen mukaan “musiikki kehittää aivoalueita, jotka vastaavat kuulemisen tarkkaavaisuudesta ja muistista […] Musiikin kuuntelu tehostaa kognitiivista suoriutumista ja nostaa vireystilaa. Musiikki parantaa muistisairaan kommunikointikykyä ja kykyä olla läsnä.”[2]
Neurologian professori Seppo Soinila puolestaan toteaa, että “ihminen ei kuule musiikkia korvillaan, vaan aivoillaan, jotka muuntavat sävelten tuottaman kuuloaistimuksen musiikin kokemukseksi. […] Musiikki stimuloi aivojen palkitsemisjärjestelmää, jonka erittämä dopamiini ja endorfiini tuovat mielihyvän kokemuksen, jopa elämyksen tunteen. Elämys voi syntyä myös kognitiivisena (tiedonkäsittelyn) prosessina, kun oivaltaa jonkin uuden asian, vaikkapa teeman variaation tai polyfonian, kuuntelemassaan musiikissa.”[3]
Häkellyttävää tietoa! Ovatko suomalaiset päättäjät ja vanhemmat tietoisia näistä tutkimuksista? Jokaisen lapsen pitäisi saada soittaa! Jokaiseen päiväkotiin täytyisi tuoda musiikinopetusta, koulujen ja taideaineitten opetusta lisätä. Sairaaloihin täytyisi luoda sairaalamuusikon töitä sekä muistisairaiden, vanhusten että aivoinfarktipotilaiden hoitoon. Miten paljon yhteiskunta loppujen lopuksi säästäisi olemalla säästämättä musiikista!
Teksti: Tiina Aho-Erola
Kuva: Maja Björk
Aho-Erola on muusikko ja viulunsoiton lehtori.
Viitteet
[1] Särkämö, Teppo, “Musiikilla jarrutetaan muistisairauksien etenemistä”, 5.5.2021, verkkolähde: https://www.aivopankki.fi/fi_FI/home/aivoterveys/musiikilla-jarrutetaan-muistisairauksien-etenemista.html
[2] Lyhty, Minna, “Musiikkia lääkkeeksi muistisairaille” [Minna Huotilaisen haastattelu], Super – Hoitoalan ammattilaisten verkkolehti, 21.9.2021: https://www.superlehti.fi/hyvinvointi/musiikkia-laakkeeksi-muistisairaille/
[3] Soinila, Seppo, “Miten musiikkielämys syntyy ja vaikuttaa aivoissa?” https://www.aivosaatio.fi/ajankohtaista/miten-musiikkielamys-syntyy-ja-vaikuttaa-aivoissa/