Taiteen ja kulttuurin julkisesta rahoituksesta leikataan historiallisen paljon, ja keskustelua taiteen työllisyysvaikutuksista, yhteiskunnallisesta merkityksestä, pitkäaikaisista hyödyistä ja itseisarvosta käydään vilkkaasti. Mutta mitä taide todella maksaa? Millaisesta työstä maksamme, kun maksamme taiteesta? Tämä teemanumero koostuu puheenvuoroista, joissa taiteen ammattilaiset kertovat taiteen taloudellisista ulottuvuuksista ja siitä, millaista taiteen tekeminen käytännössä on.
Kysymys “Mitä taide maksaa?” sisältää jo itsessään monta lisäkysymystä: Kuka maksaa taiteesta ja kenelle? Mistä maksetaan, kun maksetaan taiteesta? Mitä taiteen tekemisestä saa? Tässä teemanumerossa vastaukset ovat moniäänisiä kertomuksia taiteen taloudellisista todellisuuksista; tyhjentäviä vastauksia ei ole mahdollista antaa.
Edustettuna teemanumerossa ovat kuvataide, nukketeatteri, klassinen musiikki, tanssitaide, elokuva, julkinen taide, tila- ja performanssitaide, runous ja kaunokirjallisuuden kääntäminen. Lisäksi me päätoimittajat kerromme, miten paljon työtä ja rahaa tämän teemanumeron tekemiseen kului. Toimittajina pyrimme yleistajuisuuteen ja siihen, että tekstit antaisivat ajateltavaa sekä taidealan sisäpiiriläisille että niille, joille taiteen tekeminen ja siihen liittyvät taloudelliset reunaehdot ovat uusi aihe. Toivomme, että teemanumero auttaa ymmärtämään entistä paremmin, mihin taiteen tekemisessä menee rahaa ja aikaa.
Tämän teemanumeron kuvitukset ovat ruotsalaisen taiteilija Maja Björkin kädenjälkeä. Raha on itsessään niin vakava aihe, että toivomme lukijan nauttivan kuvituksen monitulkinnallisella huumorilla varustetuista hahmoista, jotka tuovat teemanumeroomme väriä ja elämää. Björkin lisäksi haluamme kiittää lämpimästi kaikkia kirjoittajia, podcast-vieraita, Mustekalan päätoimittajia ja hallitusta ajasta ja huolenpidosta sekä Visuaalisen viestinnän suunnittelijoiden järjestö Grafiaa ja Suomen Kulttuurirahastoa tämän numeron taloudellisesta tukemisesta.
Kuka maksaa taiteesta?
Taiteen tekeminen alkaa usein taiteilijan omasta investoinnista. Vasta kun työ on pidemmällä, voi yrittää hakea rahoitusta muualta eli yksityisiltä säätiöiltä ja valtiolta. Yleisö pääsee osallistumaan taiteen kustannusten jakamiseen vasta viimeisessä vaiheessa. Taiteilija saattaa maksaa taiteen tekemisestä korkean hinnan myös sekä psyykkisellä että fyysisellä jaksamisellaan.
Dramaturgi Klaus Maunuksela avaa omassa tekstissään apurahajärjestelmän rakenteiden lisäksi tunteita, joita apurahojen hakeminen ja saaminen aiheuttavat. Tunteiden kirjo häpeästä euforiaan on suuri. Maunuksela kertoo, kuinka välillä on vaikea iloita saadusta apurahasta, koska huijarisyndrooma iskee, ja apurahansaaja kyseenalaistaa oman hakemuksensa arvon. Yksi tapa vastata taiteen tekemistä kehystävien järjestelmien tuottamaan häpeään on suuttuminen. Alankomaissa työskentelevä taiwanilainen monitaiteilija M.C. Julie Yu vapauttaa patoutuneita tunteitaan vertaamalla taiteilijaa uhkapeluriin, joka ei voi voittaa. Hän kirjoittaa taloudellisista investoinneista, joita pelaaminen – eli taidemaailmaan osallistuminen – on vaatinut häneltä. Teksti kritisoi olemassa olevia valtarakenteita ja olosuhteita, jotka tekevät onnistumisen EU:n ulkopuolelta tulevalle taiteilijalle lähes mahdottomaksi.
Reunaehtoja taiteen tekemiselle asettaa myös oma keho, sillä taiteen tekeminen on usein fyysistä. Keho on taiteilijan työväline, ja siihen liittyy potentiaalisesti rasitusvammoja, epäergonomisia asentoja ja omien kehollisten rajojen venyttämistä. Mustekalan toinen vakituinen päätoimittaja Alonzo Heino keskustelee kuvataiteilija Suvi Sysin ja tanssitaiteilija Esete Sutisen kanssa siitä, miltä lepo, rasitus ja terveys näyttävät taiteilijoille etenkin vapaalla kentällä.
Kenelle maksetaan taiteesta?
Yksi tapa maksaa taiteen tekemisestä on apuraha. Se tarkoittaa määräaikaista, tiettyyn tarkoitukseen myönnettyä rahoitusta. Sekä julkiset että yksityiset organisaatiot myöntävät taiteen apurahoja, joista käydään erittäin kovaa kilpailua. Tämä tarkoittaa, että taiteilijat tuottavat yhtä myönnettyä apurahaa kohti runsain mitoin apurahahakemuksia, jotka hylätään – ikään kuin hakisi työpaikkaa ilman pysyvyyden mahdollisuutta.
Elokuva-alalla teoksen alkuvaihe saattaa alkaa jo vuosia ennen kuin isompaa rahoitusta haetaan, kertoo elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Katja Gauriloff. Gauriloff toteaa, että käsikirjoittajalle apuraha on usein ainut rahoitusvaihtoehto. Apurahan saaminen tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että on aikaa keskittyä olennaiseen ja kehitellä tulevaa elokuvaprojektia. Apuraha vapauttaa kapasiteettia taiteelliseen työhön – sen sijaan, että taiteilija joutuisi pirstomaan aikansa toimeentulon hankkimiselle. Elokuvan tuotantoprosessin edetessä summat kasvavat, ja kymmeniä työntekijöitä palkataan mukaan.
Jos apurahaa ei ole teoksen alkuvaiheessa, on sijoitettava itse. Näin kuvataiteilija Panos Balomenos kuvailee sitä, mihin kaikkeen työaikaa ja rahaa kuluu, kun työstää maalaussarjaa museonäyttelyä varten. Vaikka materiaaleihin ei menisi merkittävästi rahaa, vaatii järjestelmällinen työskentely teossarjojen parissa kuukausia tai jopa vuosia aikaa. Teosmyynti ja apurahojen saaminen on aina epävarmaa, eivätkä ne turvaa taiteilijan toimeentuloa kuin hetkellisesti.
Mistä maksetaan, kun maksetaan taiteesta?
Taiteilijan työtä yhdistää muihin yhteiskunnassamme tehtäviin töihin ainakin se, että kaiken työn tekemiseen tarvitaan työaikaa. Huolella, vaivalla ja ajatuksella työstetyt yksityiskohdat ovat ehkä yksi taiteen jäljittelemättömimmistä arvoista suhteessa kaupallisiin tuotteisiin; jotain mitä ei yksinkertaisesti ole ilman niihin upotettua aikaa ja monitasoista synteesiä vaivalla hankituista taidoista.
Kovalla työllä ja laajalla ammattiosaamisella toteutettu esitys loihtiutuu eteemme ilman, että havaitsemme että sen takana on satoja tunteja työtä, kuten Nukketeatteri Sampon johtaja, nukeillanäyttelijä, muusikko ja ohjaaja Iivo Baric kuvaa. Nukketeatterissa käsityötaito ja luova materiaalien käyttö yhdistyy kymmenien freelancereiden työpanokseen.
Taidolla käännetty romaani puolestaan tunkeutuu tajuntaamme juuri oikein valittujen sanojen häiriintymättömänä virtana. Runoilija ja kääntäjä Pauli Tapio kertoo, miten paljon harkintaa yhdenkin virkkeen kääntäminen voi vaatia ja miten pitkän taipaleen takana on kääntämiseen tarvittavan kielitaidon hankkiminen.
Taiteilija ja arkkitehti Akseli Leinonen kuvailee, miten vaiherikas julkisen taiteen suunnittelu- ja toteutusprosessi on. Julkisen taideteoksen tuottaminen kaupunkitilaan on pieneen rakennushankkeeseen verrattava urakka, joka vaatii monipuolista ammattiosaamista sekä sopimus-, kustannus- ja neuvottelutaitoja.
Mitä taiteen tekemisestä saa?
Kun taiteen tekemisestä ei aina synny suoraa rahatuloa tekijälle, on sen annettava hänelle jotakin, mitä ei voi mitata rahassa.
Kuvataiteilija Kalle Turakka Purhosen puheenvuoro kertoo laajasti kuvataidekentän talkootöistä. Romantisoimatta palkatonta työtä Turakka Purhonen kuvailee erilaisia skenaarioita, joita hän on kokenut “talkoojääränä” vuosikymmenien saatossa. Vaikka talkootyökin on todellista työtä lukuisilla haasteilla maustettuna, voi talkoohenki parhaimmassa tapauksessa palkita tekijänsä yhteisöllisyydellä ja merkityksellisyyden tunteella.
Taide maksaa itsensä takaisin yhteiskunnalle monin tavoin. Viulisti ja musiikkipedagogi Tiina Aho-Erolan teksti kertoo, miten julkisin varoin rahoitettu musiikkiopistoverkosto tuottaa jatkuvasti uusia muusikonalkuja, joista kasvaa ammattimuusikoita. Konsertoivalle ja musiikkiopistossa opettavalle Aho-Erolalle muusikon ja opettajan työ ruokkivat toisiaan. Vaikka soittimien hankinta on kallista ja harjoittelu vaatii paljon aikaa, konsertointi ja opettaminen yhdessä kannattelevat ja auttavat jaksamaan intensiivisessä työssä sekä välittämään musiikin iloa myös oppilaille.
Runoilija ja kätilö Hanna Syrjämäen esseen sävy on seesteinen. Syrjämäki kertoo omasta tavastaan kirjoittaa kaikkina mahdollisina hetkinä, kun palkkatyön ohelle jää aikaa. Samalla hän kuitenkin pohtii, minkälaisia tekstejä voisi syntyä, jos runoutta voisi kirjoittaa apurahalla vapaana palkkatyöstä. Hän myös muistuttaa tekstissään, että kaikki taiteilijoille myönnetyt apurahat saavat aikaan vähintään pienen iloisen aallon koko alalle – runouden tapauksessa aalto tuo uutta virtausta kustantamoihin, toimittajille, kriitikoille, painotaloille, jakelukeskuksille ja ennen kaikkea lukijoille.
Kysymykseen siitä, mitä taiteen tekemisestä saa, voisi vastata, että jossain vaiheessa taide maksaa itsensä takaisin meille kaikille – olimmepa sitten yleisönä nauttimassa taiteesta tai töissä kulttuurialalla.
Teksti: Kersti Tainio ja Tanja Becher
Kuva: Maja Björk