Erilaiset talkootyöt ovat aina olleet osa taiteilijan ammattiani. Olen toiminut eri rooleissa taiteilijavetoisissa porukoissa, kuten Joutsan Haihatuksessa ja Helsingin Galleria Huudossa sekä nyttemmin Porvoon Taideyhdistyksessä ja Porvoon Triennaalissa. Kulttuuriala on alirahoitettua ja ihmiset tekevät paljon ilmaista työtä unelmiensa perässä ja rakkaudesta alaan.
Monestakin urakasta kuuluisi saada palkkaa ja talkoohenkeen vetoaminen voi kuulostaa yhtä irvokkaalta kuin se, että esiintyvälle taiteilijalle luvattaisiin keikkapalkaksi pelkästään näkyvyyttä. Tämän tiedostaen keskityn tässä jutussa kuitenkin siihen, miten talkoohenki toimii silloin, kun se toimii, ja mitä kaikkea hyvää siitä seuraa. Talkooporukoita ja -kokemuksia on varmasti monenlaisia ja kirjoitan tietysti vain omistani.
Mitkä ihmeen talkoot?
Talkoiden määritelmä voisi hieman monisanaisesti olla, että työskennellään yhdessä jaetun tavoitteen saavuttamiseksi ilman rahallista korvausta, koska tavoite tai pelkkä yhdessä työskentely sinänsä tuntuu riittävältä palkkiolta. Ja tämähän on perusmeininki monessa ruohonjuuritason taiteellisessa toiminnassa. On yhteisymmärrys siitä, ettei jollain tapahtumanjärjestäjällä ole rahoja kaikkiin kuluihin, mutta tähän toimintaan halutaan osallistua, koska se mahdollistaa omien töiden esillepääsyn tai ihan vain, koska tuntuu hienolta olla mukana jossain siistissä jutussa. Oma kokemus talkootyön mielekkyydestä, onko sitä ”talkoohenkeä”, on oleellista ja siksi keskityn myös henkilökohtaiseen tunnelmointiin talkookokemuksista, enkä vain taloudelliseen järjestelyyn liittyviin kysymyksiin.
Talkoot budjetin paikkauksena ja perusmeininkinä
Nuorena taiteilijana alan talkoisiin tutustuminen kävi ihan itsestään; näyttelyihin osallistuminen yleensä tarkoitti omien töiden kuskaamista ja ripustamista sekä välillä näyttelyn valvomistakin. Tämä oli osa omien näyttelyiden järjestämistä, mihin kuului yleensä myös tilavuokran maksaminen ja monet muut vastaavat kustannukset. Sama päti usein myös silloin, kun kutsuttuna taiteilijana osallistui pienempiin ryhmä- tai kesänäyttelyihin. Jännittäviä kokemuksia oli, kun pääsi ”museonäyttelyihin”, ja yhtäkkiä joukko palkattuja ammattilaisia hääräsi omien töiden ympärillä.
Taidelaitos Haihatuksen kesänäyttely näki päivänvalon ensimmäistä kertaa Hartolassa 1999 ja muutti seuraavana vuonna Joutsaan. Se syntyi Merja Metsäsen ja Raimo Auvisen vetämän porukan talkooponnistuksena saada sekä omia että tuntemattomampien ”takapihan taiteilijoiden” töitä esille. Vuosien ja erilaisten vaiheiden kautta Haihatus on vakiinnuttanut itsensä Suomen kesänäyttelykartalle, kaikenlaista toimintaa on ympäri vuoden ja viime kesänä näyttely juhli 25-vuotissynttäreitään. Minut kutsuttiin mukaan ensimmäistä kertaa vuonna 2004. Merjan ja Ramin ympärilleen luoma Haihatuksen henki sekä luonteva tapa yhdistellä ITE-taidetta (eli “itse tehty elämä”) ja nykytaidetta teki heti vaikutuksen ja osallistuin kesänäyttelyihin vuositolkulla, lopulta toimien mukana kuraattoriryhmässäkin.
En ole ollut mukana varsinaisessa budjetin pyörittämisessä, mutta tiedän, että rahat olivat tiukassa ja on hienoa, että Joutsan kunta osaa tänä päivänä arvostaa oman kuntansa omalaatuista kulttuurikeidasta varmasti muutenkin kuin vain juhlapuheissa. Homma toimi kuitenkin vuosia pääasiassa talkoopohjalta, mutta kun yhteinen ponnistus koetaan tärkeäksi, niin bensarahoilla ja isoilla pellillisillä makaronilaatikkoa sai paljon aikaan. Tätä helpottaa tietysti, kun henkilökohtaisesti ystävystyy toiminnassa mukana olevien ihmisten kanssa ja kesänäyttelyn vaiheista tulee osa koko perheen sosiaalisia kesärutiineja. Ajattelen tämän olevan jatketta sille, että taiteilijan ammatissa työ ja muu elämä voivat olla kiinteässä vuorovaikutussuhteessa.
Kipuilua syntyy, kun vaihtoehtoisempana alkaneet projektit – kesänäyttelyt tai taiteilijavetoiset galleriat – kasvavat ja alkavat saada arvostusta, näkyvyyttä ja lopulta parempaa taloudellista tukeakin. Ne alkavat rinnastua taiteilijoiden silmissä enemmän museoiden kaltaisiin instituutioihin ja käydään kriittisemmiksi sen suhteen, paljonko ilmaista työtä näille halutaan tehdä.
Mahdollinen paha veri vältetään tässäkin selkeällä kommunikaatiolla siinä vaiheessa, kun taiteilijaa kutsutaan näyttelyyn. Mihin kaikkeen järjestävällä taholla on varaa ja mihin ei? Nykyään pienemmätkin näyttelynjärjestäjät pyrkivät budjeteissaan siihen, ettei taiteilijalle koidu osallistumisesta kustannuksia ja jonkinlaista palkkiotakin maksetaan, koska se on ajan henki.
Emotionaalisesti nolostun, kun taiteilijoiden oikeuksista puhuttaessa tunnen olevani taantumuksellinen talkoojäärä. Se johtuu siitä, että olen kasvanut alalle ”artisti maksaa” -mentaliteetin vielä vallitessa, ja pitkässä juoksussa kaikki on kuitenkin mennyt hyvin. Minunkin elämääni kuitenkin helpottavat taiteilijoiden etujärjestöjen tekemä työ, aktiivien ylläpitämä keskustelu taiteilijoiden toimeentulosta ja parantuneet käytännöt. Taiteilijan talous koostuu usein pienistä puroista, ja mitä useampi näistä puroista liittyy oikeasti oman ammatin harjoittamiseen, niin sitä parempi.
Herooiset talkoot ja yhteisöllisyys
Herooisilla talkoilla tarkoitan sitä, mihin talkoiden alkuperäinen mielikuva liittyy: rajattu yhteinen ponnistus, jonka avulla toteutetaan jokin selkeä urakka, joka päättyy yhteisiin juhliin. Tämä toimikoon erotuksena huomaamattomammasta talkootyöstä, josta tulee myöhemmin puhe. Itselle merkittävimpiä tällaisia kokemuksia on ollut toiminta Galleria Huudossa. Huuto on helsinkiläinen taiteilijavetoinen galleria, jonka toiminnassa on mukana yli 150 taiteilijajäsentä. Vuonna 2012 galleriaa pyörittävä Mehiläispesä ry – Bikupa rf järjesti juhlanäyttelyn ”AAARGH! – 10 vuotta myöhemmin” Jätkäsaaren makasiineilla. Tämä johti gallerian osoitteen vaihtumiseen ja tilojen pidemmälle vietyyn kunnostamiseen. Vuonna 2018 piti vaihtaa jälleen sijaintia, muutettiin Eerikinkadulle ja pidettiin ”Huuto oot uuH” 16-vuotisjuhlanäyttely. ”Oooooh!” 20-vuotisnäyttely päätti ajan Eerikinkadulla ja sen jälkeen etsittiin ja rempattiin uudet, nykyiset tilat Kalasatamasta. Mainitsen kaikki juhlanäyttelyt – paitsi muistellakseni niiden humoristisia nimiä – myös koska ne kertovat jatkuvuudesta, jota yhteiset urakat ovat ennemmin vahvistaneet kuin koetelleet. Ne ovat lisäksi yleensä olleet samaa orgaanista talkoojatkumoa muuttojen ja tilaremppojen kanssa.
Galleria Huuto kasvoi yhdistyksenä noiden noin kahdenkymmenen vuoden aikana ja toiminta sekä talkoot kehittivät muotoaan siinä sivussa. Muistelen tätä kaikkea kuitenkin vain yhtenä mylläkkänä, sellaisena kuin se mielessäni nyt näyttäytyy.
2000-luvun suomalaiset nykytaiteilijat ovat eri taustoista tulevaa kirjavaa porukkaa. On hienoa kuinka tällaisissa projekteissa ihmisten erilaiset osaamiset pääsevät käyttöön: alkaen Helsingin hahmottamisesta, mikä auttaa löytämään kohtuuhintaiset tilat gallerialle sopivasta sijainnista, muuton ja remontin kautta juhlanäyttelyn järjestämiseen ja tiedottamiseen. Iso työ on polveilevan kokonaisuuden suunnittelu. Galleria Huudolla on jo ollut pitkään yksi tai kaksi palkattua henkilöä, joiden työnkuvaan kuuluu ensisijaisesti gallerian arjen pyörittäminen. Muuttourakoita varten pitää perustaa omat työryhmänsä, joiden työssä palkattu henkilökunta on tietysti tiiviisti mukana. (Tuntuu muodollisen jähmeältä viitata ”palkattuna henkilökuntana” ihmisiin, jotka ovat olleet gallerian toiminnassa pitkään ja ovat yhtä lailla osa porukkaa kuin taiteilijajäsenetkin. Tällaisessa tekstissä on kuitenkin informatiivisuuden nimissä hyvä pyrkiä jäsentämään toimenkuvia tarkasti.)
Työ voi kestää kokonaisuudessaan useampiakin kuukausia, ja kokonaisuutta koordinoiville se voi näyttäytyä hyvin toisenlaisena kuin satunnaisia talkoopäiviä tekeville. Kärjistäen; se mikä tuntuu jollekin yhteisöllisesti ylevöittävältä arjesta irtautumiselta voi olla toiselle unettomuutta ja uupumusta aiheuttava stressi. Saatavilla olevan talkooväen koordinointi on myös oma työnsä, eteenkin jos porukka ja urakka on vähän suurempi.
Yleensä ihmiset osallistuvat mielellään yhteiseksi kokemansa hankkeen talkoisiin. Elämäntilanteet voivat tietenkin vaihdella paljonkin ja näin myös talkoisiin liikenevä aika. Oma haasteensa on yhteensovittaa hankkeen elävät aikataulut ja lukuisat eri kalenterit. Talkooväen kuumottaminen on tylsä lisätehtävänsä. Tulee päiviä, jolloin työmaalla ei näy yhtään auttavaa kättä. Ja sitten toisia, kun joka puolella on ahkeria apulaisia kysymässä, että: “Mitä mä voisin tehdä?”
Talkoot ilmiönä liittyvät aina rahan rajallisuuteen ja yhdessä tekemiseen. Jos rahaa riittää, niin on hyvä myös maksaa palkkioita eri tehtävistä niiden vaativuuden mukaan. Rahan käytöstä on tärkeää olla läpinäkyvä, jotta säilyy yhteisymmärrys siitä, mistä työstä ja kuinka paljon kenellekin maksetaan. Suunnitelmat venyvät ja paukkuvat ja rahat voivat loppua kesken. Tai joskus käy niin, että johonkin on varauduttu liikaa. Kokonaisuuden vetäjillä täytyy olla tietty vapaus tehdä päätöksiä rahan käytön suhteen ilman, että kaikkea tarvitsee hyväksyttää yhdistyksen hallituksen kokouksessa. Tärkeintä on, että kaikki on perästäpäin perusteltavissa, jottei yhteisessä ponnistuksessa väsyneille talkoolaisille jää asioita hampaankoloon.
On turhauttavaa ja taloudellisesti järjetöntä, että Galleria Huudon kaltainen vakiintunut toimija joutuu koko ajan etsimään uusia tiloja. Nykyisellä Kalasataman sijainnillakin oli muuttohetkellä viiden vuoden ennuste, ennen kuin rakennus purettaisiin. Yhdistys joutuu käyttämään rajallisia resurssejaan muutto-operaatioon ja sitten markkinoimaan uuden sijaintinsa ihmisten galleriakierrosten kartoille. Kuitenkin – nyt kun kaikki univelat on maksettu – ovat muutot, rempat ja niihin kytkeytyneet juhlanäyttelyt olleet itselleni erittäin positiivinen kokemus ja mielestäni tehneet koko yhdistykselle hyvää. Kriisejä ei pidä toivoa, mutta parhaassa tapauksessa ne sähköistävät porukan ja laittavat puhaltamaan yhteiseen hiileen. Ihmiset saavat onnistumisen kokemuksia, kun omalle osaamiselle löytyy käyttöä ja oppii uusia taitoja. Osa rivijäsenistä, jotka ehkä ovat tottuneet vain nopeasti vilkaisemaan yhdistyksen sähköpostit ja tulemaan pikkujouluihin, kokevat olevansa osa porukkaa ja löytävät tiensä hallituksen kokouksiin.
Huudon 10-vuotisnäyttelyn avajaisissa Jätkäsaaressa toimin jonkinlaisen ripustusmestarin virassa, ja erään median kulttuuritoimittaja kysyi minulta: ”Mikä olisi toisin jos tämä näyttely olisikin esillä Kiasmassa?” Muistan menneeni kysymyksestä kameroiden ääressä ihan puihin, sillä niin paljon olisi ollut toisin: meidän ei olisi tarvinnut löytää ja siivota tätä paikkaa itse, rakentaa huonekaupalla erimuotoisia näyttelytiloja, ratkaista kaikenlaisia valaistukseen, tekniikkaan ja avajaisiin liittyviä kysymyksiä itse ja vielä reflektoida tätä kaikkea koko ajan suhteessa käytettävissä olevaan budjettiin ja talkooväkeen. Vaikka näyttelykutsu kansalliselle ykkösareenalle olisi ollut mahtava meriitti, niin emme olisi olleet niin väsyneitä ja onnellisia.
Yhdistystyö ja oma jaksaminen
Herooiset talkoot ovat normaaliarjesta irrottava yhteisöllinen kokemus, jolla on alku ja loppu. Muunlainen talkootyö voi arkeen lomittuessaan alkaa helpommin tuntua vain rasittavalta riesalta, jos alkuperäinen motivaatio haalistuu.
Hyvä esimerkki arkeen sulautuvasta muunlaisesta talkootyöstä on yhdistystoiminta. Suomea on sanottu yhdistysten luvatuksi maaksi, ja kaikkien tässäkin tekstissä pohdittujen talkoiden takana on ollut jokin kulttuuriyhdistys. Taidekentänkin yhdistykset voivat olla hyvin erikokoisia ja -ikäisiä ja siten niissä toimiminen vaihtelee. On instituutioiksi muodostuneita perinteikkäitä yhdistyksiä, joilla on vakiintunut toiminta ja suuri jäsenkunta. Sitten on pienempiä, jonkin toiminnan tai tapahtuman ympärille muodostuneita porukoita. Jälkimmäiset ovat huomanneet, että jos jaksaa suorittaa patentti- ja rekisterihallituksen (PRH) vaatimat rituaalit (puheenjohtajuudet, vuosikokoukset, toiminnantarkastukset jne.), on paremmat mahdollisuudet saada erilaisia avustuksia. Toisissa yhdistyksissä on laaja jäsenkunta, jota pyritään palvelemaan; toiset yhdistykset koostuvat pääasiassa kourallisesta aktiiveja ja yhdistyksen hallituksen jäseniä.
Olen ollut yhdistysten hallituksissa erilaisissa rooleissa: Rivihallituslaisena, josta oli mukava noin kerran kuussa tulla kahvistelemaan, näkemään tuttuja ja vähän visioimaan yhdistyksen meininkejä. Seremoniallisena puheenjohtajana, joka täytyi olla nimettynä yhdistyslain vaatimusten täyttämiseksi, mutta jonka kaikki varsinaiset hommat hoiti yhdistyksen ainoa palkattu henkilö. Hän oli oikeasti perillä yhdistyksen budjetista ja käytännön haasteista ja valmisteli pöytäkirjat, toimintakertomukset ja -suunnitelmat sekä hakemukset. Suoritti käytännön asiat, mutta tarvitsi niille silti yhdistyksen hallituksen siunauksen ja vision, että mihin tällä kaikella pyritään. Olen ollut aktiivisena puheenjohtajana, joka toteuttaa kaikkea sitä, mitä edellisen esimerkin palkattu henkilö. Olen ollut sekä seremoniallisena varapuheenjohtajana että jäsenrekisteriä pyörittävänä varapuheenjohtajana. Ja nyt viimeksi rahastonhoitajana, joka jännittää, että ei kai tämä nyt niin monimutkaista voi olla…
Yhdistysten puheenjohtaja voi kai periaatteessa käyttää enemmän valtaa yhdistyksen toiminnan suhteen, mutta usein korostuu vastuu. Uuden puheenjohtajan valintaa edeltävät kokoukset voivat tuoda mieleen koulun vanhempainillan, jossa luokanvalvoja pyytää jotain oppilaiden vanhemmista toimimaan luokkavanhempana, eli yhteyshenkilönä koulun ja luokan välillä. Kaikki vanhemmat tuijottelevat hiljaa pulpetin kansiin kunnes joku murtuu ja suostuu tehtävään, ja muut vanhemmat aplodeeraavat helpottuneina.
Vastuutehtävän hoitaminen yhdistyksessä talkootyönä voi tuntua vastakohdalta sille, mitä aiemmin kuvailin herooisina talkoina. Työ saattaa olla rutiininomaista ja sujua alkuperehtymisen jälkeen kuin itsestään. Se voi olla myös kuormittavaa ja huonoimmillaan uuvuttavaa. Taiteilijat joutuvat jatkuvasti käyttämään tietyn osan työajastaan erilaisten hakemusten tekemiseen saadakseen työstään toimeentuloa ja teoksilleen näyttelytilaisuuksia. Välillä koittaa hakemussuma, ja taiteilija istuu suurimman osan ajastaan sepustamassa tietokoneella sen sijaan, että tekisi sitä taidetta. Tämän lisäksi saattaa kirjoittaa samanlaisia hakemuksia myös yhdistyksen puolesta sillä poikkeuksella, ettei ole vastuussa vain itselleen eikä voi päättää yksin hakemuksen sisällöstä.
Hirvikolari-skenaario
Olin kerran tilaisuudessa, jossa paikallinen läänintaiteilija ja toinen kokemusasiantuntija kertoivat hyvän yhdistystyön käytännöistä. Mieleen jäi ”hirvikolari-skenaario”. Tällä kuvattiin sitä, että moni pieni yhdistys tai tapahtuma toimii liiaksi yhden keskushenkilön varassa. Mukana on muutakin aktiivista porukkaa, mutta käytännössä yksi henkilö toteuttaa monet tehtävät ja tietää, miten kaikki tarkalleen tapahtuu. Miten käy yhdistykselle/tapahtumalle, jos tämä henkilö kuolee hirvikolarissa? Inhimillisen murheen lisäksi yhtäkkiä suurin osa hyvin pyörivän pikkuyhdistyksen tietotaidosta katoaa joko kokonaan tai ainakin hankalasti rekonstruoitavaksi – tietokoneen syövereihin, sähköpostiketjuihin ja salasanojen taa. Hirvikolari-skenaario on ääriesimerkki, mutta sen välttäminen on muutenkin hyväksi: kun yhdistyksen pyörittämisen työmäärä on yhteisesti jäsennetty, sen jakaminen muuttuu myös helpommaksi. Tämä ehkäisee uupumista yhdistyksen sisällä, ja toiminta on myös selkeämmin ja ammattimaisemmin esiteltävissä mahdollisille rahoittajille erilaisissa hakemuksissa ja työsuunnitelmissa.
Jossain yhdistyksen kokouksessa mietittiin, pitäisikö puheenjohtajalle alkaa maksaa palkkiota. Muistan vastustaneeni argumentilla, ettei puheenjohtajan työ saa olla niin kuormittava, että siitä pitäisi maksaa erikseen. Jossain yhteydessä tämä saattaa olla pöljää idealismia, jos yhdistyksellä on rahaa ja puheenjohtajuuteen uppoaa selvästi työtunteja. Mutta ajatus kirposi enemmän työn- ja taakanjaon tasaamisesta. Yhdistys on aktiiveilleen myös yhteisö ja jos joku voi siellä huonosti, se alkaa säteilemään ympärilleen. Asioiden hoidosta tulee tuskaisempaa ja jähmeämpää. Muistan väsyneenä aktiivina kiroilleeni mielessäni, että ei nyt hitto innostuta mistään uudesta, kun tässä kaikessa muussakin on ihan tarpeeksi – mikä ei ole tietenkään se kaikista luovin asenne.
Jos mahdollista, kannattaa kierrättää reippaasti erilaisia vastuuhommia ennemmin kuin että ne jämähtävät ”pätevimpien” henkilöiden harteille. Tällöin koko porukkaa hiljalleen oppii yhdistyksen pyörityksen niksit. Ihmiset voivat pienemmällä syyllisyyden tunnolla jättäytyä pois, jos yhdistysaktivismi ei enää istu elämäntilanteeseen. Ja uusia aktiiveja on helpompi vihkiä toiminnan saloihin, houkuttelevaan hallitukseen, jossa hyväntuuliset kollegat toteuttavat mahtavia juttuja.
Koronan aikana hallitusten kokouksia täytyi tietenkin hoitaa etänä ja tämä mahdollisuus jäi epidemian jälkeen voimaan. Pian päätin, etten osallistu kokouksiin ellen pääse oikeasti paikalle. Etäkokoukset tuntuvat sähköpostien kaltaiselta tietokonetyöltä – livekokouksiin saattaa lähteä työpäivän päälle väsyneenä, mutta niistä palaa yleensä virkistyneenä. Toisia ihmisiä tavatessa uusiutuu kokemus yhdessä tekemisen mukavuudesta, kokee sitä talkoohenkeä.
Talkoohenki
Vastavalmistuneena taiteilijana ”talkoo”-sanan soveltaminen omaan työhön olisi kuulostanut jotenkin virheelliseltä. Talkoot liittyvät taloyhtiöiden pihan siivoamisiin tai omakotitalon harjannostajaisiin. Oman työn koin luonteeltaan epäkaupalliseksi; joksikin mikä elää omaa elämäänsä tavallisen yhteiskunnan rahasta kiistelyn ulkopuolella. Tämä asenne on sekä hieno – että huono: toisaalta se korostaa näkemystä elämästä, jossa on muitakin arvoja kuin raha ja muitakin tekemisen tapoja kuin oman työpanoksensa myyminen. Toisaalta se sulkee taiteilijuuden muun yhteiskunnan ulkopuolelle; ihan sama onko se ylä- vai alapuolella, mutta kuitenkin ulkopuolella.
Nuorempana sekä taloudellinen boheemius että yhteiskunnan ulkopuolisuus tuntuivat romanttisilta. Nyt kun kuluttajuuteen perustuva individualismi eristää ihmisiä toisistaan uusien teknologioiden avulla, alkavat yhteisölliset kokemukset puolestaan tuntua romanttisemmilta. Nuorena talkootyö mahdollisti ulkopuolisuuden kaupallisesta yhteiskunnasta. Nyt se tuntuu väylältä ihmisten parissa toimimiseen. Ehkä vanhahtavan kuuloisen talkoopuheen sijaan voisi puhua aktivismista.
”Verkostoituminen” on yksi uuden kulttuurijargonin lempisanoja. Mielikuva siitä on itselläni ollut jonkinlainen small-talkiin verhottu itsensä pitchaaminen joillekin tärkeille ihmisille. Parempaa verkostoitumista tapahtuu kuitenkin yhteisen työn äärellä. Tämän jäljiltä yhdistää paitsi jaettu kokemus, niin siinä sivussa on tullut opittua paljon toisen ihmisen osaamisesta ja ajatuksista, ilman mitään kummempaa itsensä markkinointia.
Tuntuu tietysti ristiriitaiselta ylistää talkoohommia, kun monesti ilmaisen työn tekemisen vaihtoehtona on vain se, ettei tee taidetta ollenkaan. Mielestäni on kuitenkin etu keskittyä talkoiden positiivisiin puoliin. Ei tarvitse olla erityinen pessimisti ajatellessaan ilmastonmuutosta, maailmantaloutta ja vaihtuvia hallituksia: kulttuurin rahoitukselle ei välttämättä ole mitään uutta kultakautta lähitulevaisuudessa. Kyky talkoisiin on resilienssiä ja vaihtoehto kapitalismille.
Teksti: Kalle Turakka Purhonen.
Kuva: Maja Björk
Turakka Purhonen on porvoolainen kuvataiteilija.