Pääkirjoitus

Elämme aikaa, jolloin kaikki on muotoiltua […]. Arkipäivä pitää sisällään tuhansien muotoilun tasojen kohtaamisia, jotka ulottuvat syvältä maan sisältä ulkoavaruuteen ja myös syvälle kehoihimme ja aivoihimme. Elämme muotoilun sisällä, kuin hämähäkki elää verkossaan, jonka se on rakentanut oman kehonsa sisällöstä. Mutta toisin kuin hämähäkki, olemme venyttäytyneet samanaikaisesti lukemattomalle määrälle päällekkäisiä toisiinsa vaikuttavia verkkoja. Jopa planeettamme on peitetty muotoilun geologisella kerrostumalla. Ei ole enää muotoilun ulkopuolista maailmaa. Muotoilusta on tullut maailma.[1]

Kuva: Lù Chén – Ways of making sense and making kin, 2026.

Antroposeenin aikakaudella ihminen on muovannut maailman näköisekseen. Samalla muotoilijan ammatti on laajentunut teollisen tuotannon suunnittelijasta lähes kaikkien yhteiskunnan alueiden taustavaikuttajaksi. Palvelumuotoilijat luovat polkuja, joita pitkin kuljetaan päämääriin kuten ”toimiva arki”, ”ketterä organisaatiomuutos” tai ”demokraattisempi päätöksenteko”. Muutosmuotoilu etsii ratkaisuja maailmanlaajuisiin viheliäisiin ongelmiin ilmastokriisistä demokratian rapautumiseen. Käyttäjäkokemussuunnittelu kehittää ihmisen ja teknologian välistä vuorovaikutusta, ja osallistava suunnittelu kutsuu kansalaisia mukaan päätöksenteon prosessiin.

Yhä pienempi joukko muotoilijoista työskentelee esineiden, teollisen tuotannon ja käsityön kentällä. Silti suomalaisessa kulttuuri- ja mediamaisemassa muotoilusta puhutaan lähinnä juurikin esineiden, keräilyn, estetiikan ja maun näkökulmista. Kukapa ei olisi klikannut otsikkoa, joka lupaa vintiltä löytyneestä lasimaljakosta tuhansia euroja? Kukapa ei olisi tehnyt oman sisustusmakunsa keskiluokkaisuutta mittaavaa testiä? Samalla, piilossa katseilta, esimerkiksi Piilaakson insinöörit yhdessä muotoilijoiden kanssa, ovat suunnitelleet arkemme uusiksi ja luoneet kokonaisen digitaalisen ekosysteemin, jota ilman yhteiskuntamme ei enää pyörisi ja josta olemme täysin riippuvaisia niin yksityisellä kuin julkisellakin tasolla. Estetiikkaan, makuun ja keräilyyn keskittyvä muotoilukäsitys tarjoaa parhaimmillaan mukavaa ajanvietettä aiheesta kiinnostuneille, mutta pahimmillaan estää laajempaa ymmärrystä kaikista niistä tavoista, joilla muotoilu, yhteiskunta ja arkielämä ovat kietoutuneet yhteen.

Muotoiluhistorian piirissä kyseisen taidelähtöisen muotoilukäsityksen puutteellisuus on tunnistettu jo puoli vuosisataa takaperin. Esimerkiksi brittiläiset John Heskett, Adrian Forty ja Penny Sparke olivat 1980-luvulla uudenlaisen muotoiluhistorian uranuurtajia. Lukiessa klassikon asemaan ansaitusti noussutta Fortyn Objects of Desire -kirjan johdantoa vuodelta 1986, on vaikea välttyä ajatukselta, että toistamme tässä neljäkymmentä vuotta myöhemmin saman argumentin siitä, ettei muotoilussa ole kyse kauneudesta saatika taiteellisen prosessin myötä syntyvistä esineistä, vaan ihmistoiminnasta ja sen tuloksista, joita määrittää intentionaalisuus ja muutos.[2] Tätä taustaa vasten edelleen voimissaan oleva pyrkimys määritellä muotoilu kauniina esineinä, joita voimme keräillä arkemme kaunistukseksi, vaikuttaa tarkoituksellisen toiminnan lopputulemalta. Kysyttävä ehkä onkin, kenen intressejä kyseinen muotoilukäsitys palvelee: muotoilijoiden tai muotoilunkeräilijöiden? Muotoiluun erikoistuneiden museoiden? Muotoilun ja siitä tuotettavien myyttien keinoin pääomiaan kasvattavien yritysten?[3]

Samaan aikaan Meyer Turku -telakalla saatetaan valmiiksi suomalaisen muotoilun todellista mahtiosaamista. Telakalla on valmisteilla nyt jo neljäs palamiskaasuja ilmakehäämme puhaltava, kymmenien tuhansien kilowattien teholla valtameriä ylittävä kirjaimellinen kolossi. ”Hero of the Seas” -nimeä kantavaan alukseen on tulossa peräti yhdeksän altaan vesipuisto ja ”Central Parkin ylle rakennetaan täysin uusi Coconut Cove -allas.”[4] Kesällä 2026 Suomesta maailmalle lähtenyt ”Legend of the Seas” -alus puolestaan on liki 365 metriä pitkä ja yli 250 tuhatta tonnia painava. Näiden alusten sisältä löytyvien vesipuistojen, ravintolamaailmojen ja viihdekeskusten muovipintoihin tiivistyy tämän päivän suomalaista muotoilua sellaisia määriä, että Arkkitehtuuri- ja designmuseon kokoelmatkin vapisevat. Toisin sanoin, suomalainen muotoilu on aktiivinen osa globaalia hyperkapitalismia ja sen toimintatapoja, jotka ajavat maapallon elossapitojärjestelmiä yli keikahduspisteiden. Sellaisena siitä tulisi myös puhua, vaikka oman vintin lasiaarteet tuntuisivatkin helpommin lähestyttäviltä.

Mustekalan edellinen muotoilu-aiheinen teemanumero ”Design” julkaistiin vuonna 2012. Jaakko Uotin ja Pirkko Holmbergin toimittamassa teemanumerossa puheenaiheina olivat esimerkiksi World Design Capital -titteli, kriittinen muotoilukasvatus, elämysmuotoilu ja palvelumuotoilu. Tässä teemanumerossa pyrimme uudistamaan suomalaista muotoilukeskustelua tarkastelemalla muotoilua sellaisena kuin se on vuonna 2026: kaikkialla läsnä olevana, jatkuvasti muuttuvana, epämääräisenä ja määritelmiä pakenevana.

Sen sijaan, että määrittelisimme mitä tarkoitamme muotoilulla, näemme tarkoituksenmukaisempana määritellä sen, mitä tarkoitamme muotoiluntutkimuksella. Muotoiluntutkimus on lähestymistapa, jota voidaan soveltaa kaikkiin materiaalisiin tai ei-materiaalisiin artefakteihin tai artefaktijoukkoihin, jotka muodostavat paikallisia tai globaaleja järjestelmiä ja toimitusketjuja. Näillä voidaan tarkoittaa oikeastaan mitä vain ihmisen kädenjälkeä digitaalisista palveluista vaatekappaleisiin, älylaitteista työergonomiaan tai rahtikonteista käsintehtyihin saviruukkuihin.

Muotoiluntutkimuksessa lähdetään liikkeellä ajatuksesta, että se mikä milloinkin määritellään muotoiluksi, on intentionaalisen toiminnan lopputulos. Muotoiluntutkimus kiinnittää myös erityistä huomiota tähän toimintaan, eli muotoilun prosessiin. Lisäksi muotoilun prosessin lopputulosten; eli muotoilun materiaaliset ja visuaaliset ulottuvuudet ymmärretään seurauksina vallitsevasta kulttuurista, yhteiskuntarakenteesta, politiikasta ja taloudesta – mutta toisaalta muotoilun ymmärretään myös muuttavan näitä.

Muotoiluntutkijat ovat usein itsekin muotoilijoita, mutta eivät aina. Myös historioitsijat, kulttuurintutkijat sekä viime vuosina yhä enenevissä määrin antropologit[5] ovat kiinnostuneet tarkastelemaan muotoilua tekijänä, joka määrittää maailmaa ja arkipäivää globaalisti. Muotoiluntutkimuksen kentän voi siis jakaa (hyvin) karkeasti kahtia sen tavoitteiden mukaan: yksi tavoite on ymmärtää, kehittää ja ”tieteellistää” muotoilun prosesseja, menetelmiä, materiaaleja ja vaikutuksia. Toinen tavoite on tarkastella, arvioida ja kontekstualisoida kaikkia niitä eri tapoja, joilla muotoilu on olemassa. Yhteistä näille lähestymistavoille on muotoilun ymmärtäminen tavoitteellisena toimintana, jolla on seurauksia ja vaikutuksia maailmassa.

Tätä teemanumeroa varten olemme pyytäneet neljää muotoilun parissa työskentelevää tutkijaa ja tekijää kirjoittamaan tekstit muotoilun ja sen tutkimuksen kenttien tämän hetken polttavista teemoista. Nathaly Pinto käsittelee tekstissään muotoiluntutkimuksen ja dekolonisaation suhdetta oman tutkimuksensa ja kokemustensa kautta. Kuten Pinto osoittaa, dekolonisoiva ote pakottaa muotoilun katsomaan rumaa totuutta omasta roolistaan eurosentrisyyden ja väkivallan eri muotojen levittäjänä. Katriina Kenttämies kartoittaa muotoilun ja ympäristökriisin yhteenkietoutumista sekä erilaisia viimeaikaisia yrityksiä korjata tilanne muotoiluntutkimuksen kentällä. Mimosa Tastin teksti kuvaa omakohtaisella otteella muotoilutyön käynnissä olevaa murrosta ja muotoiluammattilaisuuden uudelleenkalibroitumista kokonaan uuden muotoilulehden tuotannoksi. Anna Parviainen palaa väitöstutkimuksensa aihepiirin pariin tarkastellen Marimekkoa vaatemuotoiluna, joka laajeni 1960-luvulla myös elämäntapojen muotoiluksi.  Allekirjoittaneiden dialogimuotoinen essee liikkuu muotoilun ja teknologian rajapinnoilla pohtien sitä, miten muotoiluprosessien ymmärtäminen auttaa purkamaan teknologiakeskeiseen diskurssiin sisään kirjoitettua teknologista determinismiä. Lù Chénin kuvituksessa mustekala toimii metaforana maapallolle, jota ihminen muotoilee, rajaa ja työstää liikkuen maanittelun ja väkivallan spektrillä.

Vaikka valittujen aiheiden taustalla kummittelee planetaarisen kestokyvyn rajat sekä sosiaalinen eriarvoisuus, on mukana myös toivoa ja ratkaisuja. Teksteille yhteistä onkin tietynlaisen rohkeuden peräänkuuluttaminen: rohkeuden ajatella ja toimia tavoilla, jotka ottavat huomioon maapallon kantokyvyn sekä kanssaihmisten ja -olentojen jakamattoman arvon.

Muotoiluntutkimus on tärkeää, koska se ymmärtää sitä ihmistoimintaa, missä teknologiat, taidot ja aikeet tulevat yhteen. Kuten todettua, muotoilu on läsnä kaikkialla ja siten myös suurena osasyyllisenä useimpiin tämän hetken planetaarisista kriiseistä. Yhtälailla muotoilu on välttämätön osa näiden kriisien mahdollista ratkaisua. Kuten filosofi Tony Fry asian muotoilee: ”(…) kaikkien – tai ainakin kaikkien ajattelevien ihmisten – on ymmärrettävä, ettei ihmisen olemassaolon maailmoja ole mahdollista käsittää ilman, että suunnittelua, sen vaikutusta, tehtävää ja läsnäoloa ymmärretään riittävästi.”[6] Vuonna 2026 tietty valtaa ja varallisuutta hallitseva vähemmistö on ottanut valtaansa globaalit toimitusketjut, joiden lävitse liikkuvat tavara- ja energiavirrat ovat sysänneet maapallolla elämän mahdollistavat järjestelmät kriisiin. Vaikka voimme tietysti kysyä kuinka suurta osaa kyseisen kriisin eskaloitumisesta voidaan nähdä tiedostaen ja tarkoituksella aiheutettuna, on tapahtunut silti yhdistettävissä suunnitelmalliseen toimintaan. Varmuudella tiedämme, että maapalloa kuluttavat järjestelmät on ”suunniteltu” ja ”muotoiltu”. Yhtä lailla ne keinot, joita tulemme tarvitsemaan tämän kriisin kanssa elämiseen, on suunniteltava ja muotoiltava.

Teksti: Kaisu Savola & Frans Autio

Kuva: Lù Chén

Viitteet

[1] Colomina B. ja Wigley M. (2016). Are We Human? Notes on an Archaeology of Design. Lars Müller Publishers, s. 9. Suomentanut Frans Autio.

[2] Forty A. (1986). Objects of Desire: Design and Society 1750-1980. Thames & Hudson, s. 6–10. Fortyn tapa sisällyttää jokapäiväinen esineistö ja niiden usein täysin anonyymiksi jääneet muotoilijat osaksi muotoiluhistoriaa seurasi Sigfried Giedionin Mechanization Takes Command: A Contribution to Anonymous History (1948) lähestymistapaa.

[3] Katso Forty (1986), s. 9.

[4] Julkaisu Meyer Turun virallisella Instagram-sivulla 5. elokuuta 2026 (luettu 22. lokakuuta 2026).

[5] Katso esimerkiksi Criado T., Martínez F. ja Berglund E. (2025). ”For an Inviting Anthropology”. Journal of the Royal Anthropological Institute 32 (1), 7–26.

[6] Fry T. (2015). ”Wither Design/Whether History: Introduction”. In Fry T. & Dilnot C. & Stewart S. C. (Eds.) Design and the Question of History. Bloomsbury, s. 6.